Kun Rousseau luuli nyt hyvinkin rauhoittaneensa sairaansa ja Teresia
kertoi kaikille naapureilleen, että Gilbert oli jo välttänyt vaaran
taitavan lääkärinsä, herra de Jussieun määräysten avulla, -- kun
nuorukaisen ympäristö oli näin rauhoittunut hänen kohtalostaan, niin
uhkasi hänen itsepäisyytensä ja alinomainen haaveilunsa tuottaa
hänelle kuitenkin uuden vaaran, joka oli kaikkia entisiä pahempi.
Rousseau ei voinut kuitenkaan vielä niin luottaa Gilbertiin,
ettei hänen sielunsa pohjalla olisi piillyt jokin epämääräinen ja
filosofiseen johteluun perustuva epäilys. Hän tiesi, että Gilbert
oli rakastunut, ja hän oli yllättänyt hänet ilmeisesti rikkomassa
lääkärin määräyksiä. Ja siitä teki hän sen johtopäätöksen, että jos
Gilbert saisi liikaa vapautta, niin hän varmaankin tekisi uudestaan
saman rikkomuksen.
Hyvänä perheen isänä oli Rousseau siis lukinnut Gilbertin
ullakkokamarin oven ulkoa entistä huolellisemmin ja antoi hänelle
siten luvan mennä ikkunan ääreen, mutta esti häntä kuitenkaan
pääsemästä ulos ovesta.
Ei voi kuvailla kiukkua ja suunnitelmia, jotka alkoivat kiehua
Gilbertin päässä, kun hän huomasi moisen huolenpidon, sillä muuttihan
se nyt hänen ullakkokamarinsa aivan kuin vankilaksi.
Eräitä luonteita este vain yllyttää.
Gilbert ajatteli nykyään ainoastaan Andréeta: autuutta saada
nähdä hänet ja seurata vaikkapa ainoastaan matkan päästä hänen
parantumisensa edistysaskeleita.
Mutta Andréeta ei näkynyt paviljonkirakennuksen ikkunoissa. Gilbert
huomasi siellä ainoastaan Nicolen, kantelemassa posliinitarjottimella
virvoitusjuomia, ja parooni de Taverneyn kävelemässä nopein ja
pitkin askelin edestakaisin puutarhassa vimmatusti nuuskaillen,
päätään selvittääkseen. Siinä kaikki, mitä Gilbert näki, koettaessaan
kiihkeästi tähystellä Andréen huoneen perukoihin ja suorastaan läpi
sen seinienkin.
Kuitenkin rauhoittui hän jo jossakin määrin näistäkin näkemistään,
sillä ne kertoivat hänelle sairaudesta, mutta eivät kuolemasta.
-- Kas tuolla, -- tuumi Gilbert itsekseen, -- tuon oven takana,
tuon verhon kätkössä elää, huokailee ja kärsii se, jota minä
rakastan aivan jumaloiden, se, joka näkyviin ilmestyessään saisi
hien virtaamaan otsaltani ja jäseneni vapisemaan, se, joka liittää
olemassaoloni omaansa ja jonka tähden minä hengitän elämäni ilmaa.
Ja sitten kumartui Gilbert parikymmentä kertaa tunnissa
ullakkoluukustaan niin pitkälle, että utelias Chon luuli yhtä monta
kertaa hänen suistuvan alas. Ja tottunein silmin Gilbert arvioi
nyt paviljongin sisäseinien lukua ja kerroksia ja kuinka syvällä
se oli hänestä, ja laati nyt päässään koko rakennuksesta tarkan
pohjapiirroksen.
Tuossa kulmassa pitäisi parooni de Taverneyn makuuhuoneen olla,
tuolla tarjoiluhuoneen ja keittiön, tuolla Filipin huoneen, tuolla
Nicolen pienen kamarin ja tuolla viimeinkin Andréen makuuhuoneen,
kaikkein pyhimmän, jonka oven edessä hän olisi ollut valmis antamaan
henkensä, jos olisi saanut päivän olla siinä polvillaan.
Se kaikkein pyhin oli Gilbertin harkinnan mukaan suuri huone
alakerrassa. Sen edessä oli etuhuone, ja se oli jaettu ikkunalla
varustetulla väliseinällä kahteen osaan, joista ensimmäisessä oli
Nicolen sänky, mikäli Gilbert saattoi päättää.
-- Oi, -- ajatteli mieletön nuorukainen silmittömän
mustasukkaisuutensa vallassa, -- autuaita nuo olennot, jotka tuolla
puutarhassa kulkevat, tuolla, jonne saatan nähdä ikkunastani ja
portailta! Autuaat nuo välinpitämättömät, jotka saavat tallata noiden
ruohikkojen välistä santaa! Sinne voin tosiaan öisin kuulla neiti
Andréen huokaukset ja valitukset.
Toivomuksesta toimeenpanoon on pitkä matka, mutta olennot, joilla on
vilkas mielikuvitus, saavat kaiken itselleen läheiseksi: heillä on
siihen oma hyvä keinonsa. Mahdottomassa näkevät he mahdollisen, he
osaavat rakentaa sillat virtain poikki ja pystyttää portaat vuorten
yli.
Ensimmäisinä päivinä ei Gilbert vielä tehnyt mitään muuta kuin toivoi.
Sitten hän ajatteli, että nuo hänen kadehtimansa autuaat olivat
ainoastaan tavallisia kuolevaisia ja että he kulkivat jaloilla
kuin hänkin tallatessaan puutarhan hietikkoa ja avasivat käsillään
paviljongin ovia. Tästä johtui hän kuvittelemaan, miten autuaalta
tuntuisi pujahtaa salaa tuohon kiellettyyn taloon ja pistää korvansa
säleuutimien viereen, joiden takaa äänet kuuluivat sisältä.
Gilbertille oli toivominen liian vähäpätöistä, toteuttaminen seurasi
sitä välittömästi.
Sitäpaitsi palasivat hänen voimansa nopeasti. Nuoruus on runsas ja
antelias elonlähde. Kolmen päivän päästä tunsi hän sievoisen kuumeen
avustuksella olevansa yhtä hyvissä voimissa kuin kuunaan ennen.
Hän laski, että koska Rousseau oli sulkenut hänet lukon taakse, niin
oli nyt eräs kaikkein pahimmista vaikeuksista voitettu, nimittäin
koettaa päästä portista sisään neiti de Taverneyn luo.
Portti oli näet Rue Coq-Heronille päin; Gilbert oli vankina Rue
Plâtrièren puolella, eikä voinut päästä millekään kadulle; siis hänen
ei tarvinnut yrittääkään avata mainittua porttia.
Kulkutieksi jäi ikkuna.
Hänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella,
neljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.
Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää,
ellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.
-- Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, -- tuumi Gilbert itsekseen
pureskellen kynsiään; -- ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne
kuitenkin minulta!
Jos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta
sitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen
kotiin.
Hän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos
hän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi
hän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa
ainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla
moitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.
-- Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja
kyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:
-- Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä
tartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua
pitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis
lyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon
viereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.
-- Ja se luukku vie jälleen talon portaille.
-- Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu
jysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään,
minut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman.
Minua surkutellaan: se on suurenmoista.
-- Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin
pujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin
alas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa
myöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista
jalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan...
-- Ah, minulla ei ole voimia enkä ole tarpeeksi notkea!
-- Mutta onhan vielä apunani seinäsäleikkö...
-- Niin, mutta se lahoine puuristikkoineen menee rikki; silloin, minä
kuukerrun alas, en saadakseni jalon ja runollisen kuoleman, vaan
valkeana rappauksesta, vaatteet rikki, nolattuna ja kaikesta päättäen
selvänä omenavarkaana. Sitä on ilkeä ajatella! Parooni de Taverney
annattaa minulle porttivahdilla selkään tai kiskottaa la Briellä
minua korvista.
-- Ei, mutta minulla on täällä kymmenkunnan pätkää purjenuoraa, jotka
tekevät yhteen punottuina köyden aivan monsieur Rousseaun määritelmän
mukaisesti: oljenkorsista lyhde syntyy.
-- Minä lainaan yhdeksi yöksi rouva Teresian purjenuorat, sidon
niihin solmuja, ja kun pääsen kaivattuun ensimmäisen kerroksen
ikkunaan, sidon köyteni pikku-parvekkeen reunaan taikka ikkunan
välipuuhun ja solun alas puutarhaan.
Ja Gilbert tunsi itsensä voimakkaaksi ja päättäväksi, kun hän nyt oli
tarkastanut kourun, ottanut purjenuoran kappaleet mitattavikseen ja
arvioinut korkeuden silmämäärältä.
Hän punoi purjenuoran pätkät lujaksi köydeksi ja koetteli sen
vahvuutta, sitoen sen katon kannattimiin ja riippuen siitä käsillään.
Ja hän päätti nyt tehdä öisen matkansa ja oli tyytyväinen, kun hän
sitä valmistellessaan sylki verta ainoastaan yhden kerran.
Saadakseen paremmin herra Jacquesin ja rouva Teresian petetyksi
oli hän olevinaan hyvin sairas ja makasi vuoteessaan kello kahteen
saakka, hetkeen, jolloin Rousseau läksi, päivällisen päälle
kävelemään. Tuolta kävelyltään ei hän tullut takaisin ennenkuin
illalla. Gilbert julisti haluavansa nukkua yhtämittaa seuraavaan
aamuun.
Rousseau vastasi olevansa iloissaan, kun näki Gilbertin niin
rauhallisessa tilassa, sillä hän aikoi sinä päivänä syödä illallista
kaupungilla.
Nämä tiedot toisilleen ilmoitettuaan Rousseau ja Gilbert erosivat.
Kun Rousseau oli lähtenyt ullakkokamarista, otti Gilbert jälleen
käsille purjenuoran pätkät ja punoi ne nyt yhteen täydellä todella.
Sitäpaitsi tarkasti hän kourun ja katon tiilikivet ja ryhtyi sitten
tähystelemään ikkunasta puutarhaan, odottaen illan pimenemistä.