Siirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella
olevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt
salapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin
laskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen
ja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan
joukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman
onnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä
pöyristytti.
Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän
oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut
ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.
Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli
niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti
jälleen uusi surun pilvi.
"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä
hellästi kädestä.
"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on
muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"
"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on
ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."
"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen
varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".
"Aivan niin, se on sangen varomatonta!" toistivat kaikki naapurit
kuorossa.
"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi
olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän
saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta.
Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden
syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme
menetelleet ehkä samalla tavalla."
Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun
makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.
Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan,
ja hän meni tainnuksiin.
Rousseaun oli Ludvig XV:n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen
tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä
suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa
erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.
"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen", sanoi hän
Teresialle.
"Minnekä sitten?"
"Tänne, minun sänkyyni."
Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti
vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja
sai vaivalla kuiskatuksi:
"Ei, ei; sinne ylös!"
"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?"
"Tahdon, jos suinkin sallitte."
Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan,
ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin
väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa
ajatuskykyäkin.
Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi
varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:
"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä
häiritä", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin
ehdotusta.
Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin,
kuten hän toivoi.
Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen
vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti
lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja
saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran
onnettomuuden yksityiskohtia.
Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan
ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet
Ludvig XV:n torille.
Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän
ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin
väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti
häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään
mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin
kädestä ja jonka Filip oli vienyt.
Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista
mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään
vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun
portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.
"Jacques", huusi hän. "Jacques!"
"No, mikä nyt on?"
"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani", virkkoi
Gilbert heikosti hymyillen.
"Jacques!" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä
nimeä.
"Kyllä, kyllä, sano, mitä sinulla on asiaa?"
Teresia astui sisään.
"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut
oli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko
sinä haavoittunut."
"Tuo kunnon Jussieu!" sanoi Rousseau. "Erinomainen ihminen, niinkuin
kaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät
luontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko,
Gilbert, minä tulen kohta takaisin."
"Kiitos", virkkoi nuorukainen.
Rousseau poistui.
Mutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain
vielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä
Andréen ikkunaan.
Nuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä
edes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä
ylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon
kannattimeen -- Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta
tuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni,
käsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti
permannolle.
Samassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään
mukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.
"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on
askelma", sanoi Rousseau; "_dame_, emme nyt tule mihinkään palatsin
saliin".
"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat", vastasi oppinut
botanisti.
"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert", sanoi
sitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. "Hyvä Jumala, missä
hän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!"
Ja nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä
isällisesti torumaan.
Gilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin:
"Minä tahdoin raitista ilmaa."
Häntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen
kasvonsa.
"Täällä on tosiaan hirveän kuuma", keskeytti herra de Jussieu.
"Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä
olen lääkäri, minäkin."
"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin
ruumiinkin lääkäri", sanoi Rousseau.
"Näin suuri kunnia minulle..." mutisi Gilbert hiljaa, koettaen
huonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.
"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne", sanoi
Rousseau, "ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas
tohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?"
Taitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti
rintakehää, painaen korvansa sitä vasten.
"Rinta on luja", sanoi hän. "Mutta mikä teitä on näin rajusti
halaillut?"
"Oi, monsieur, kuolema", vastasi Gilbert.
Rousseau katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen.
"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta
vahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian
ohitse."
"Ei lepoa, sitä en saa ajatella", virkkoi Gilbert ja katsoi
isäntäänsä.
"Mitä hän tällä tarkoittaa?" kysyi herra de Jussieu.
"Gilbert on ahkera työntekijä, hyvä ystäväni", vastasi Rousseau.
"Sen kyllä uskon, mutta näinä päivinä ei nyt työtä tehdä."
"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä", vastasi Gilbert; "sillä
elää täytyy joka päivä".
"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne
eivät tule kalliiksi."
"Miten vähän ne maksanevatkin", vastasi Gilbert, "niin almuja en voi
ottaa vastaan".
"Te hulluttelette", sanoi Rousseau; "ja liioittelette. Minä käsken
teitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin
tulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella", jatkoi hän
kääntyen herra de Jussieun puoleen, "että hän pyysi minua olemaan
hankkimatta lääkäriä?"
"Miksikä niin?"
"Koska se maksaisi vähän minulle, ja hän on ylpeä."
Jussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä
kasvonpiirteitä ja sanoi:
"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei
kuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka
suistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?"
"Se on totta", jupisi Gilbert; "minä olen nyt heikko, sen tiedän".
"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te
olette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma
vieraansa on kiitollisuuden velkaa."
Rousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen
kohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja
puristi hänen kättään.
"Ja sitäpaitsi", lisäsi Jussieu, "saatte nyt nauttia kuninkaan ja
prinssien isällistä huolenpitoa".
"Minäkö?" huudahti Gilbert.
"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa
dauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta.
Hänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin
Trianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin
mahdollista."
"Ah, aivan tottako?" kysyi Rousseau.
"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan
dauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile."
"Minä en siitä ole kuullut."
"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa
kaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut.
Prinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa
rahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa,
lähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä
Sartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle."
"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?" kysyi Rousseau jollakin tavoin
levottomana tai paremminkin epäluuloisena.
"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan", vastasi Jussieu hiukan
hämillään. "Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä;
niin ollen", jatkoi hän hyvin nopeasti, "jää madame la dauphine
Versaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan".
"Sairaitaan ja haavoittuneitaan?" kysyi Rousseau.
"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut.
Tällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle
uhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita."
Gilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen
uteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon
kuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.
Herra de Jussieu nousi ylös.
"Onko tutkimus nyt tehty?" kysyi Rousseau.
"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista
ilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä... metsässä. Mutta tosiaankin...
olin aivan unohtaa..."
"Mitä niin?"
"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn
metsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava
virkaveljeni?"
"Oi, sanokaa paremminkin arvoton ihailijanne", vastasi Rousseau
vilkkaasti.
"_Parbleu_, siinäpä hyvä tilaisuus haavoittuneellemme pieneen
kävelyyn... Ottakaa hänet mukaan."
"Niin kauas?"
"Sehän on varsin lähellä. Sitäpaitsi minä ajan vaunuilla Bougivaliin
ja noudan teidät... Me matkaamme Prinsessan tietä Luciennesiin
ja, sieltä sitten Marlyyn. Kasvintutkijat pysähtyvät vähän väliä;
haavoittuneemme saa kantaa telttatuolejamme... me kaksi, te ja minä,
me kokoamme kasveja; hän kokoaa itselleen elämää."
"Kuinka herttainen te olette, oppinut ystäväni!" sanoi Rousseau.
"Älkäähän kiittäkö, minulla on siinä omat laskelmani; minä tiedän,
että teillä on valmiina suuri sammaleita koskeva teos, ja mitä niihin
kasveihin tulee, olen niissä hiukan epävarma; tehän neuvotte minua."
"Oi!" huudahti Rousseau väkisinkin itsetyytyväisenä.
"Ja siellä sitten pieni aamiainen, puiden siimes ja kauniita kukkia",
lisäsi botanisti. "Onko asia sovittu?"
"Ensi sunnuntaista tulee ihana huviretki! Se on sovittu... Minusta
tuntuu nyt kuin olisin aivan viisitoistavuotias; minä nautin
jo etukäteen onnesta, joka minua odottaa", vastasi Rousseau
lapsellisesti ihastuksissaan.
"Ja te, nuori ystäväni, vahvistakaa jalkojanne siihen tilaisuuteen."
Gilbert supisi jotakin sekavaa kiitokseksi, jota herra de Jussieu
ei kuullut, ja sitten jättivät botanistit Gilbertin yksin omiin
ajatuksiinsa ja varsinkin huoliinsa.