Näiden tuhansien onnettomuuksien toinen toisensa jälkeen tapahtuessa
pelastui parooni de Taverney kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla.
Vaikka hänellä ei ollutkaan ruumiillista voimaa vastustaa hävityksen
valtaa, joka tuhosi kaikki tieltään, oli hän kuitenkin kyllin tyyni
ja viisas älytäkseen pysytellä keskellä ihmislaumaa, joka vyöryi
Madeleine-kadulle päin.
Tästä laumasta murtui osa toria reunustavaa rautakaidetta vastaan,
tai pusertui kuoliaaksi Kalustohuoneen kulmiin, ja se jätti
jälkeensä sivuilleen pitkät jonot haavoittuneita ja kuolleita;
mutta keskustansa oli se saanut ajetuksi vahingotta perille, niin
harventunut kuin se olikin.
Sitten levisi tämä rykelmä miehiä ja naisia äänekkäin riemuhuudoin
avonaiselle bulevardille.
Parooni de Taverneyllä ei nyt ollut mitään hätää, enemmän kuin
muillakaan hänen ympärillään liikkuvilla.
Nyt ilmoitamme seikan, joka tuntuisi vaikeasti uskottavalta, ellemme
jo kauan sitten olisi kaunistelematta kuvailleet paroonin luonnetta:
koko tämän hirvittävän matkan aikana ei herra de Taverney ollut
ajatellut kerrassaan mitään muuta kuin itseään, Jumala sen hänelle
anteeksi antakoon.
Paitsi sitä, ettei hänen luonteensa ollut erityisen hellä, oli
parooni sitäpaitsi tottunut nimenomaan toimimaan. Ja elämän tärkeissä
silmänräpäyksissä ottavat sellaiset luonteet aina käytäntöön Caesarin
tunnuslauseen: _Age quod agis_. [Tee, mitäs teet. Suom.]
Jättäkäämme siis olettamatta, että parooni de Taverney oli itsekäs;
myöntäkäämme pelkästään, että hän oli hajamielinen.
Mutta kun hän oli ehjin nahoin päässyt bulevardille ja saattoi
esteettömästi ja vapaasti liikutella jäseniään, -- kun hän oli
kuolemasta pelastunut ja palannut jälleen elämään, lyhyesti sanoen,
kun hän oli varma, että hän itse oli nyt vapaa, niin pääsi häneltä
tyytyväisyyden huudahdus, mutta sitä seurasi pian eräs toisenlainen
huuto.
Ja tuo toinen huuto, vaikka se olikin heikompi edellistä, oli
kuitenkin epätoivon ilmaus.
"Tyttäreni, tyttäreni!" huusi hän.
Hän pysähtyi paikalleen, ja hänen kätensä hervahtivat pitkin kupeita,
hänen katseensa oli tuijottava ja tylsä ja hän näytti miettivän
tapausten yksityiskohtia, jotka olivat eroittaneet hänet hänen
lapsestaan.
"Voi tuotakin mies-raukkaa!" supisivat eräät säälivät naiset. Ja
sitten kerääntyi paroonin ympärille piiri, joka oli valmis häntä
surkuttelemaan, mutta varsinkin tekemään hänelle lukemattomia
kysymyksiä.
Parooni de Taverneyllä ei ollut taipumusta suosia rahvasta; hänestä
tuntui olo kiusalliselta surkuttelijainsa keskellä. Hän koetti murtaa
tuota ympäröivää piiriä, sai sen raivatuksi ja läksi jo, myöntäkäämme
se hänen kiitoksekseen, menemään muutaman askeleen torille päin.
Mutta nuo muutamat askeleet olivat vain isänrakkauden harkitsematonta
seurausta, tunteen, joka ei koskaan aivan kokonaan ihmissydämestä
sammu. Kohta tuli kuitenkin harkinta paroonin avuksi ja pysäytti
hänet matkallaan.
Seuratkaamme nyt hänen ajatustensa mutkia.
Ensinnäkin oli aivan mahdotonta päästä takaisin Ludvig XV:n torille.
Siellä oli niin ankara ahdinko, siellä raivosi verilöyly, ja sieltä
vyöryi vastaan sellainen kansantungos, että olisi ollut yhtä
järjetöntä yrittää puskea sen läpi kuin uimarin koettaa nousta ylös
Rhein-jokea Schaffhausenin putouksen kohdalla.
Ja jos jokin jumalallinen voima olisi nakannut hänet jälleen keskelle
kansantungosta, mitenkä löytää yksi ainoa nainen noiden satojen
tuhansien seasta? Miksi uudestaan ja turhaan antautua sellaiseen
hengenvaaraan, josta hän oli niin ihmeellisellä tavalla pelastunut?
Ja lopuksi tuli toivo, tuo valon säde, joka aina luo kultaista
hohdettaan ihmisten synkimpäänkin yöhön.
Eikö Andréen kanssa ollut Filip, jonka käsivarsi tuki hänen
sisartaan, joka suojeli häntä miehen ja veljen tavalla?
Olihan aivan luonnollista, että hänet itsensä, heikko ja horjuva
ukko, oli temmaistu pois torilta kansanvirrassa. Mutta että Filip,
tuo vilkas, voimakas, tulinen luonne Filip, tuo rautainen käsi Filip,
joka oli vastuussa sisarestaan, -- että hänenkin olisi käynyt niin,
se oli mahdotonta. Filip oli varmaan taistellut ja voittanutkin.
Parooni de Taverney koristi, kuten kaikki itsekkäät luonteet, toisen,
nimittäin Filipin, niillä ominaisuuksilla, joita itsekäs ihminen
ei myönnä itse tarvitsevansa, mutta joita hän toivoo muilta. Ettei
joku muka ole voimakas, jalomielinen, uljas, merkitsee itsekkäälle
samaa kuin että hän on itsekäs, siis hänen oma kilpailijansa, hänen
vastustajansa, hänen vihollisensa; se merkitsee sitä, että tuo toinen
varastaa häneltä etuja, joita itsekäs luulee ainoastaan itsellään
olevan oikeuden yhteiskunnalta saada.
Tällä tavoin rauhoitti parooni de Taverney itseään omilla
järkisyillään, ja kun hän oli sen tehnyt, pääsi hän ensinnäkin
siihen johtopäätökseen, että Filip oli tietystikin pelastanut
sisarensa, että hän oli ehkä kuluttanut jonkun aikaa etsien isäänsä
pelastaakseen myöskin hänet, mutta että hän oli sitten uskottavasti,
jopa varmastikin lähtenyt Rue Coq-Heronille ja vienyt kotiin Andréen;
sillä luonnollisesti Filip oli hiukan päästä pyörällä tällaisesta
mylläkästä.
Parooni pyörähti siis jälleen pois, ja läksi kulkemaan pitkin
Kapusiiniluostarin katua ja tuli Ludvig Suuren torille, jota nyt
sanotaan nimellä Place des Victoires.
Jouduttuaan noin parinkymmenen askeleen päähän talostaan kuuli hän
Nicolen äänen, sillä tyttö oli asetettu vartijaksi portille ja hän
soitti suuta siellä eräitten naapurituttavain kanssa. Nicole huusi:
"Ja herra Filip ja Andrée-neiti, minne he ovat joutuneet?" Sillä
pakolaisilta, jotka olivat onnettomuuden suuruutta peloissaan vielä
liioitelleet, tiesi jo koko Pariisi, mikä kauhea tapahtuma oli tullut.
"Voi, hyvä Jumala", huudahti parooni jossakin määrin liikutettuna,
"eivätkö he siis vielä ole tulleet takaisin, Nicole?"
"Eivät, eivät, parooni, heitä ei ole täällä näkynyt."
"Silloin on heidän kai ollut pakko kiertää pitempiä teitä", vastasi
parooni, sitä pelästyneempänä, kuta enemmän hänen johdonmukaiset
laskelmansa pettivät.
Paroonikin jäi niin ollen kadulle vuorostaan odottamaan, samoin
kuin Nicole, joka nyyhkytteli, ja la Brie, joka väänteli tuskissaan
käsiään.
"Ahaa, tuollahan herra Filip jo tulee", huudahti silloin Nicole ja
kauhistui samalla kuvaamattomasti, sillä Filip oli yksin.
Filip juoksikin paikalle hengästyksissään ja epätoivoissaan, keskeltä
öistä pimeyttä.
"Onko sisko täällä?" kysyi hän jo pitkän matkan päästä, nähdessään
asumuksen portilla seisovan henkilöryhmän.
"Voi hyvä Jumala", änkytti parooni kalpeana ja hoippuen. "Andrée!
Andrée!" huusi nuori mies joutuen yhä lähemmäksi; "missä on Andrée?"
"Me emme ole häntä nähneet; hän ei ole täällä, monsieur Filip. Voi
hyvä Jumala, minun kiltti neiti-parkani!" huudahteli Nicole ja
puhkesi itkuun.
"Ja sinä tulet takaisin?" sanoi parooni Filipille suuttuen, sitäkin
epäoikeutetummin, koska me olemme jo paljastaneet lukijalle hänen
oman ajatuksenjuoksunsa salaisuudet.
Filip ei vastannut, vaan tuli isänsä luokse ja näytti verta vuotavat
kasvonsa ja taittuneen kätensä, joka riippui kuin leikattu oksa hänen
sivullaan.
"Oi, Andrée, minun Andrée-raukkani!" huokasi ukko.
Sitten vaipui hän istumaan kivipenkille portin viereen.
"Minä löydän hänet joko kuolleena taikka elävänä!" huusi Filip synkän
päättäväisesti.
Ja kuumeisella kiihkolla riensi hän jälleen pois.
Juostessaan pisti hän vasemman kätensä oikealla takkinsa nappien
väliin. Se hyödytön käsi olisi ollut hänelle vain haitaksi hänen
aikoessaan nyt jälleen tunkeutua tungokseen, ja jos hänellä tällä
hetkellä olisi ollut kirves saatavissa, olisi hän hakannut tuon
joutavan kätensä poikki.
Tähän aikaan hän sitten tapasi tuhoisalla kuolon kentällä Rousseaun,
Gilbertin ja kohtalokkaan lääkärin, tuon joka oli veren vallassa
seistessään paremminkin verilöylyä johtavan hornanhengen kuin sinne
apuaan antamaan saapuneen ja armeliaan ihmisen näköinen.
Filip harhaili osan yötä pitkin Ludvig XV:n toria. Hän ei voinut
poistua kalustohuoneen muurien vierestä, jonka läheltä Gilbert oli
löydetty. Ja hänen silmänsä kääntyivät lakkaamatta katselemaan
valkeaa musliinikappaletta, jota nuorukainen oli pitänyt
suonenvetoisesti kädessään.
Viimeinkin, päivän ensimmäisten säteitten kuultaessa idästä, palasi
Filip Rue Coq-Heronille. Hän oli lopen uuvuksissa ja oli ollut aivan
vaipua tuonne torille ruumiiden joukkoon, joita kalpeampi hän melkein
oli. Hänet valtasi nyt merkillinen huimaus; hän toivoi myöskin
vuorostaan, kuten hänen isänsä aikaisemmin, että Andrée olisi tullut
itse kotiin tai olisi sinne jollakin tavoin tuotu.
Jo matkan päästä näki hän portilla saman henkilöryhmän, joka siellä
oli seissyt hänen lähtiessään.
Hän käsitti, ettei Andrée ollut tullut takaisin kotiin ja pysähtyi.
Paroonikin puolestaan tunsi hänet.
"No, miten nyt?" huusi hän Filipille.
"Eikö sisko vieläkään ole tullut?" kysyi Filip.
"Ei ole", huusivat yhtaikaa parooni, Nicole ja la Brie.
"Eikö mitään? Ei minkäänlaisia tietoja? Ei mitään toivoa?"
"Ei mitään!"
Filip hervahti lamaantuneena talon edustalla olevalle kivipenkille;
paroonilta pääsi tuskan huudahdus.
Samassa näkyivät kadun päässä vuokravaunut, jotka lähestyivät
hitaasti ja pysähtyivät aivan talon portille.
Vaununikkunan läpi näkyi joku nainen, joka lepäsi pää olkapäätä
vasten ja aivan kuin tajuttomana. Filip hätkähti tämän huomatessaan,
heräsi horteestaan ja syöksyi vaunujen luokse.
Vaunujen ovi aukesi, ja siitä tuli ulos mies kantaen sylissään
tunnotonta Andréeta.
"Kuollut, kuollut! Hänet tuodaan meille takaisin kuolleena", huudahti
Filip ja lankesi polvilleen.
"Kuollut!" sammalteli parooni. "Voi, monsieur, onko hän tosiaan
kuollut?..."
"Sitä en usko, messieurs", vastasi rauhallisesti Andréeta kantava
mies; "ja minä toivon, ettei neiti de Taverney ole muuta kuin
pyörryksissä".
"Oi, noita, noita!" huudahti parooni de Taverney. "Parooni de
Balsamo!" jupisi Filip.
"Minä juuri, parooni, ja minä olen onnellinen, että tunsin neiti de
Taverneyn tuossa hirvittävässä sekasorrossa."
"Millä paikalla, monsieur?" kysyi Filip.
"Lähellä Kalustohuonetta."
"Aivan kuin ajattelin", vastasi Filip.
Mutta äkkiä sekautui hänen iloonsa tuima epäluulo ja hän sanoi: "Te
tuotte hänet kotiin melkoisen myöhään, parooni?"
"Monsieur", vastasi Balsamo kummastumatta, "kuvitelkaa, mihin pulaan
jouduin. Minä en tiennyt teidän sisarenne osoitetta, ja minä olin
antanut väkeni viedä hänet erään ystävättäreni, markiisitar de
Savignyn luokse, joka asuu lähellä kuninkaallisia vaunuhuoneita.
Silloin tuo kunnon poika, jonka tuolla näette ja joka auttoi minua
tukemaan neitiä... Tulkaa tänne, Comtois."
Balsamo viittasi näin sanoen kädellään, ja vaunuista laskeusi muuan
mies puettuna kuninkaalliseen livreaan. Balsamo jatkoi:
"Niin, silloin tämä kunnon poika, joka kuuluu kuninkaan
matkajoukkoihin, tunsi neidin, koska hän on kerran saattanut häntä
la Muettesta teidän hotelliinne! Neiti saa kiittää ihmeellistä
kauneuttaan siitä, että hänet nyt tunnettiin. Minä sijoitin hänet
silloin vaunuihini, ja kaikella sillä arvonannolla, mikä on
velvollisuuteni neiti de Taverneytä kohtaan, on minulla nyt kunnia
tuoda hänet takaisin vähemmän kärsineenä kuin luulettekaan."
Ja lausuttuaan nämä sanat jätti hän nuoren tytön varovasti ja ylen
kunnioittavasti hänen isänsä ja Nicolen käsiin.
Ensi kerran elämässään tunsi parooni kyyneleen kostuttavan silmäänsä,
ja hän antoi sen estelemättä vieriä ryppyiselle poskelleen,
niin häpeissään kuin hänen olisi luullut olevankin moisesta
hellämielisyydestä. Filip ojensi vikaantumattoman kätensä Balsamolle.
"Monsieur, te tiedätte nyt osoitteeni ja nimeni. Suokaa minulle
tilaisuus näyttää teille kiitollisuuttani avusta, jota olette meille
antanut."
"Minä olen täyttänyt ainoastaan velvollisuuteni, monsieur", vastasi
Balsamo; "enkö ollut teille velassa jo vieraanvaraisuudestannekin?"
Ja hän kumarsi ja astui jo muutaman askeleen poistuakseen,
myöntymättä paroonin kutsuun, joka pyysi häntä tulemaan sisään.
Mutta yhtäkkiä kääntyi hän vielä takaisin ja virkkoi:
"Anteeksi, unohdin ilmoittaa teille markiisitar de Savignyn
osoitteen. Hänellä on hotellinsa Rue Saint-Honorén varrella, lähellä
Feullantien hotellia. Mainitsen tämän sitä varten, että neiti de
Taverneystä ehkä olisi asianmukaista käväistä hänen vieraanaan."
Kaikissa Balsamon selityksissä ja yksityiskohtain tarkassa
kuvauksessa ja runsaitten todistusten antamisessa ilmeni
tunnollisuus, joka liikutti suuresti Filipiä ja yksinpä parooniakin.
"Monsieur", virkkoi parooni, "tyttäreni on teille velkaa henkensä".
"Tiedän sen, monsieur, ja olen siitä seikasta onnellinen ja ylpeä",
vastasi Balsamo.
Nämä sanat lausuttuaan nousi Balsamo vaunuihinsa ja hänen perässään
meni niihin Comtois, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan Filipin
tarjoamaa kukkaroa. Ja sitten katosivat vaunut Taverneyn perheen
näkyvistä.
Melkein samalla hetkellä, aivan kuin Balsamon lähtö olisi herättänyt
Andréen tainnustilasta, avasi nuori tyttö silmänsä.
Kuitenkin oli hän vielä jonkun hetken vaiti ja päästä pyörällä ja
katseli peloissaan ympärilleen.
"Taivaan Jumala", supisi Filip, "olisitko Sinä antanut meille hänet
takaisin ainoastaan puoliksi, olisiko hän tullut heikkopäiseksi?"
Andrée näytti ymmärtävän nämä sanat, sillä hän pudisti päätänsä. Ja
kuitenkin oli hän vielä vaiti, ikäänkuin jonkun oudon haltiotilan
vallassa.
Hän seisoi jäykästi pystyssä ja käsi koholla sinne päin, jonne
Balsamo oli kadonnut.
"Kas niin, riittää jo tämä tällainen", sanoi parooni. "Filip, auta
sisartasi sisään."
Nuori mies tuki Andréeta terveellä käsivarrellaan. Neiti nojasi
toista olkapäätään Nicolea vastaan ja käveli sisään, horjuen ja kuten
unissakulkija, ja tuli huoneeseensa paviljonkiin.
Silloin vasta hän sai puhelahjansa.
"Filip!... Isäni!" virkkoi hän.
"Hän tuntee, tuntee meidät!" huudahti Filip.
"Kyllähän toki teidät tunnen; mutta mitä on tapahtunut?"
Ja Andréen silmät menivät jälleen umpeen, mutta tällä kertaa ei hän
pyörtynyt, vaan vaipui rauhalliseen, hiljaiseen uneen.
Nicole jäi Andréen kanssa kahden, riisui hänet ja auttoi hänet
vuoteeseen.
Kun Filip tuli huoneeseensa, odotti häntä jo lääkäri, jota ajatteleva
la Brie oli juossut heti hakemaan, kun hänen huolensa Andréen
kohtalosta oli loppunut.
Tohtori tutki Filipin käsivarren. Se ei ollut mennyt poikki, vaan
ainoastaan sijoiltaan, ja taitavalla painalluksella väännettiin
olkaluu jälleen paikoilleen.
Sitten vei Filip, joka oli yhä levoton sisarestaan, lääkärin Andréen
sängyn ääreen. Tohtori koetteli nuoren tytön valtimoa, kuunteli hänen
hengitystään ja hymyili.
"Sisarenne nukkuu rauhallisesti ja hiljaa kuin lapsi. Antakaa hänen
nukkua, ritari, tässä ei muuta tarvita."
Parooni de Taverney oli jo niin rauhoittunut poikansa ja tyttärensä
tilasta, että oli vetänyt unta pitkän aikaa.