Ankaria myrskyjä seuraa aina tyyni, hirveä, mutta kuitenkin
virvoittava tyyni.
Kello oli noin kaksi aamulla. Suuret, valkeat pilvet kiitivät yli
Pariisin, ja kalpeassa kuutamossa kuvastuivat terävin piirtein
maaperän epätasaisuudet tuolla onnettomuuden kentällä, jonka kuoppiin
pakeneva ihmisvyöry oli syöksynyt ja tuhoutunut.
Kuun valossa, joka välistä peittyi suurten pilvenhuippujen taakse,
näkyi siellä täällä ojain reunoilla ja syvennyksissä ihmisruumiita
vaatteet sekaisin, jäykistynein jäsenin, mustansinertävin kasvoin,
kauhun ilmein taikka rukoukseen ojentunein käsin.
Keskeltä toria nousi ilotulitus-telineitten raunioilta keltainen
ja käryävä savu ja teki sekin osaltaan Ludvig XV:n torin nyt
tappotantereen näköiseksi.
Verisellä ja aukealla kentällä puikkelehti hiljaisia ja nopeasti
liikkuvia haamuja, jotka pysähtyivät, vilkuivat ympärilleen ja
kumartuivat maata kohti: he olivat ruumiinryöstäjiä, jotka saalinhimo
oli houkutellut kuin korpit sinne; kun he eivät olleet voineet
varastaa eläviltä, tulivat he nyt rosvoamaan kuolleilta; mutta
useinkin he näkivät harmikseen kanssaveljiensä ehtineen jo ennen
heitä.
Kun he huomasivat pistinmiesten viimeinkin saapuvan ja uhkaavan
itseään, niin he pakenivat pelästyneinä ja tyytymättöminä tiehensä.
Mutta noiden pitkien ruumisjonojen välissä eivät varkaat ja
yövartijat olleet ainoita liikkujoita. Siellä kulki myöskin lyhty
kädessä henkilöitä, joita joku olisi ensi näkemältä saattanut pitää
uteliaina katsojina.
Mutta sangen surkuteltavia katselijoita he olivat; sillä he olivat
huolestuneita ystäviä ja sukulaisia, jotka olivat turhaan odottaneet
veljiään, ystäviään ja rakastajattariaan kotiin ja olivat nyt
rientäneet paikalle kaupungin kaukaisimmistakin kortteleista, sillä
kamala uutinen oli jo tuhoisan rajutuulen voimalla levinnyt yli
Pariisin ja muuttanut huolestuneiden tuskan etsimiseksi.
Tämä näytelmä oli ehkä vielä julmempi katsella kuin itse
onnettomuustapaus.
Kaikki mahdolliset ilmeet näki noilla kalpeilla kasvoilla, kaikki,
sen etsijän tuskasta, joka oli hellästi rakastetun ruumiin löytänyt,
niiden onnetonten kamalaan epäilykseen saakka, jotka eivät löytäneet
mitään, vaan katselivat nyt tutkivin silmin virtaa, joka juoksi
yksitoikkoisesti kohisten torin ohitse. Kerrottiin näet, että
paljon ruumiita oli jo heitetty alas virtaan, kaupungin hallituksen
käskystä, joka oli järjestänyt tulituksen huonosti ja tahtoi nyt
salata varomattomuutensa uhrien kauhistavaa määrää.
Kun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet
tarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten
saaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää
ahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät
tarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien
haavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen
päästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.
Jos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun
ystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää
tyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului
verisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset
toisaalta.
Joskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan
ja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään
viimeisen kerran vainajaa.
Mutta muitakin ääniä kuului tuolta laajalta kirkkomaalta.
Moni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton,
jonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut
sisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja
silloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä
sieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä
omakseen tunteneetkaan.
Torin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön
armeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan
nuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista,
joita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä
ja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä
sanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin
sääliä sen uhreja kohtaan.
Hänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä
tarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:
"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä
he ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa
vaatteissa!"
Kuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan
yksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli
sidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori
mies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.
Hänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui
tuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli
pistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä
kasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.
Kun hän nyt kuuli toisen kerran, kuten olemme sanoneet, lääkärin
kehoituksen, niin hän nosti päätänsä ja sanoi katsahtaen surullisena
irtileikattuja jäseniä, joita lääkäri näytti silmäilevän melkein
nautinnokseen:
"Mutta, monsieur, miksi te valikoitte tapaturman uhreja?"
"Siksi", vastasi tohtori kohottaen puhuttelun kuullessaan päätänsä,
"siksi, ettei kukaan hoitaisi köyhiä, ellen minä heitä muistaisi,
ja siksi, että rikkaat saavat aina hoitajansa! Laskekaahan hiukan
lyhtyänne ja katselkaa torin kivityksellä makaavia, niin näette itse
sata köyhää jokaista rikasta tai ylimystä vastaan. Tässäkin suuressa
onnettomuudessa on aatelisia ja rikkaita auttanut onni, joka viimein
kyllästyttää itse Jumalaakin, joten he ovat maksaneet ainoastaan
saman veron kuin tavallisestikin, nimittäin yhden tuhannelta."
Nuori mies kohotti lyhtyään, valaisten veristä otsaansa. "Silloin
olen minä tuo yksi", vastasi hän suuttumatta; "sillä minä olen
ylimys, ja olen niinkuin monet muut joutunut onnettomuuden uhriksi
tungoksessa, minä, jota hevonen potkaisi otsaan ja joka taitoin
vasemman käsivarteni pudotessani erääseen kuoppaan. Rikkaat ja
aateliset saavat aina hoitajansa, sanotte? Näette itse, että minua ei
vielä oli sidottu."
"Teillä on hotellinne... teillä on oma lääkärinne... menkää kotiinne,
koska voitte kävellä."
"Minä en pyydä teiltä itselleni apua, monsieur; minä etsin täältä
sisartani, nuorta, kaunista, kuudentoista ikäistä tyttöä, sillä hän
on varmaan tuhoutunut, vaikkei hän olekaan rahvaan nainen. Hänellä
oli yllään valkea puku ja kaulassa nauha, jossa oli risti; ja vaikka
hänellä on sekä koti että lääkäri, niin vastatkaa minulle, säälistä:
oletteko nähnyt häntä, jota etsin, monsieur?"
"Monsieur", vastasi nuori lääkäri kuumeellisen kaunopuheisesti,
mikä seikka osoitti, että nämä hänen nyt lausumansa ajatukset
olivat kauan hautuneet hänen aivoissaan, "monsieur, ihmisyys on
minun ojennusnuorani; sille minä uhraudun, ja jos minä nyt jätän
aateliston kuolinvuoteelleen auttaakseni köyhiä kärsiviä, niin
noudatan ainoastaan oikeaa ihmisyyden lakia, jonka minä olen valinnut
jumalakseni. Kaikki onnettomuudet, jotka ovat tänään tapahtuneet,
johtuvat teistä; ne johtuvat teidän väärinkäytöksistänne, teidän
epäoikeutetuista anastuksistanne, kestäkää nyt itse niiden
seuraukset. En, monsieur, en minä ole nähnyt teidän sisartanne."
Annettuaan puhuttelijalleen vastaukseksi tämän ankaran moitteen
ryhtyi tohtori jälleen leikkaustyöhönsä. Hänen luokseen oli tuotu
köyhä nainen, jolta molemmat jalat olivat murskaantuneet vaunujen
alle.
"Kuulkaa", lisäsi hän, singoten väistyvän Filipin jälkeen nämä sanat,
"kuulkaa: köyhätkö ne julkisissa juhlatilaisuuksissa ryntäävät
vaunuineen toisten päälle ja murskaavat rikkailta jalat?"
Filip oli tuota nuorta aatelia, joka on lahjoittanut meille
sellaisetkin miehet kuin Lafayetten ja Lamethin, ja hän oli montakin
kertaa julistanut aivan samoja periaatteita, jotka saivat hänet
nyt tuon nuoren lääkärin suusta tulleina kauhistumaan; niiden
sovittaminen käytäntöön osui häneen nyt rangaistuksena.
Melkeinpä murtunein sydämin läksi hän lääkärin lähistöltä jatkaakseen
surullista etsiskelyään. Ja tuskissaan kuultiin hänen hetki sen
jälkeen huutavan kyyneleiden murtamalla äänellä:
"Andrée! Andrée!"
Silloin kohtasi hänet ohi mennessään muuan vanha mies harmaissa
vaatteissa ja huopasäärykset jalassa; hän kulki hyvin kiireesti,
nojaten oikealla kädellään sauvaan ja pitäen vasemmassaan öljytystä
paperista tehtyä lyhtyä, jossa paloi talikynttilä.
Kun hän kuuli Filipin valittavan näin, käsitti hän, miten suuresti
nuori mies kärsi, ja mutisi itsekseen: "Voi onnetonta tuotakin!"
Mutta kun vanhus näytti tulleen torille samoissa aikeissa kuin hänen
surkuttelemansakin, jatkoi hän kulkuaan Filipin ohitse.
Mutta sitten virkkoi hän yhtäkkiä, ikäänkuin katuen sitä, että oli
mennyt kärsivän olennon ohitse tarjoamatta hänelle lohdutustaan:
"Monsieur, antakaa anteeksi, että otan osaa suruunne, mutta niiden,
joita on kohdannut sama onnettomuus, täytyy tukea toisiaan pysyäkseen
pystyssä. Sitäpaitsi voi teistä olla minulle hyötyä... te olette
etsinyt täältä kauan, sillä teidän kynttilänne on palanut melkein
loppuun, ja niinpä te tietänette pahimmat paikat torilla."
"Oi, niin, monsieur, minä ne kyllä tiedän."
"No niin, minäkin etsin erästä ihmistä."
"Katselkaa sitten ensin tuolta suurista haudoista. Siellä tapaatte
yli viisikymmentä ruumista."
"Viisikymmentä, hyvä Jumala! Niin paljon uhreja julkisessa juhlassa!"
"Paljonko, sanotte, monsieur! Minä olen valaissut jo tuhansien
kasvoja löytämättä kuitenkaan sisartani."
"Sisartanne?"
"Niin, hän oli tuolla alhaalla päin. Minä hukkasin hänet, kun
seisoin erään penkin vieressä. Minä löysin kyllä paikan, jossa minut
temmattiin hänestä erilleni, mutta en hänestä itsestään merkkiäkään.
Minä lähden siis uudestaan etsimään häntä bastionin luota."
"Minnekä päin väentungos pakeni, monsieur?"
"Uusille rakennuksille, Madeleine-kadulle päin."
"Silloin hän mahtaa olla sillä kulmalla?"
"Niin luulisi; ja minä olenkin jo hakenut sieltä; mutta sillä oli
hirvittävä pyörre. Suurin virta syöksyi tosin sille suunnalle, mutta
naisraukka, joka on joutunut suunniltaan, ei tiedä, minne menee, vaan
koettaa paeta milloin millekin taholle."
"Monsieur, tuskinpa on uskottavaa, että hän olisi voinut ponnistella
väen virtaa vastaan. Minä aion hakea noilta kaduilta päin. Tulkaa
kanssani, niin ehkä löydämme yhteisvoimin."
"Ja ketä te etsitte? Poikaanneko?" kysyi Filip varovaisesti. "En,
monsieur, vaan erästä lapsukaista, jonka minä otin melkein omakseni."
"Ja te laskitte hänet ulos yksin?"
"Ah, se lapsukainen oli jo melkein mies: kahdeksan-, yhdeksäntoista
vuoden ikäinen. Hän oli oma herransa ja tahtoi lähteä, enkä minä
voinut häntä estää. Ja kuka sitäpaitsi olisi saattanut aavistaa
tällaista julmaa onnettomuutta!... Teidän kynttilänne sammuu."
"Niin, monsieur."
"Tulkaa sitten kanssani, niin valaisen teillekin."
"Kiitoksia, te olette kovin ystävällinen; mutta ehkä olen teille
vaivaksi?"
"Oh, älkää sitä pelätkö, kun minun kerran on itsenikin etsittävä.
Tuo poika-raukka tuli kotiin aina niin säntillisesti", jatkoi vanhus
kulkien kaduille päin. "Mutta eilis-iltana minä aivan kuin aavistin
jotakin onnettomuutta. Minä odotin häntä, ja kello yksitoista sai
vaimoni kuulla juhlissa tapahtuneen onnettomuuden. Minä odotin pari
tuntia ja toivoin yhä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei kuulunut,
niin oli minusta halpamaista mennä makuulle hankkimatta tietoja hänen
kohtalostaan."
"Siis me menemme ensin tuonne talojen luokse?" kysyi nuorukainen.
"Kyllä, sillä tehän sanoitte, että väkijoukko oli kai rynnännyt sinne
päin, ja varmaan se on sen tehnytkin. Epäilemättäkin on poloinen
nuorukainen hyökännyt sille suunnalle? Hän oli maalaispoika, joka
ei tuntenut edes tämän suuren kaupungin katuja, puhumattakaan
täkäläisten tavoista. Ehkäpä hän oli vasta ensi kerran Ludvig XV:n
torillakin."
"Ah, minunkin siskoni on maaseutulainen, monsieur."
"Voi, miten hirveä näky", sanoi ukko ja käänsi kasvonsa pois
rykelmästä päälletysten sulloutuneita ruumiita.
"Ja kuitenkin on etsittävä juuri tästä", vastasi nuori mies ja ojensi
päättävästi lyhtyään, valaisten tuota ruumiskasaa.
"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento
olenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani
voittaa."
"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt
oppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista
ikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole
yhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?"
Vanhus pakotti luontonsa taipumaan ja meni lyhtyineen katsomaan.
"Ei, monsieur", vastasi hän; "se minun etsimäni on nuorempi, hänellä
on musta tukka ja kalpeat kasvot".
"Niin, valitettavasti ovat he nyt kaikki kalpeita", vastasi Filip.
"Ah, katsokaa", sanoi vanhus, "nyt me olemme Kalustohuoneen
seinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta
muurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen
vaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja
eihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua."
"Täälläpäin, täälläpäin se on varmaan tapahtunut", mutisi Filip.
"Kuinka paljon kurjuutta!"
"Ah, taivaan Jumala!"
"Mikä siellä on?"
"Kappale valkeaa kangasta näkyy noiden ruumiiden alta. Siskollani oli
valkea puku. Antakaa, monsieur, Herran tähden minulle lyhtyänne!"
Filip oli tosiaan huomannut valkean kangaskappaleen ja oli tarttunut
siihen; hänen täytyi kuitenkin päästää irti, sillä hänellä oli
ainoastaan yksi käsi ja siihen piti hänen nyt ottaa lyhty.
"Se on kappale naisen pukua, muuan nuori mies kouristaa sitä
kädessään", huudahti hän, "samanlaista valkeaa pukua kuin Andréella
oli yllään. Voi, Andrée! Andrée!"
Ja nuori mies vaikeroi sydäntä särkevästi.
Vanhus tuli vuorostaan tarkastamaan.
"Se on hän!" huudahti hän ja levitti sylinsä.
Tämä huudahdus sai Filipin jälleen tarkkaavaiseksi.
"Gilbert!..." huudahti hän nyt puolestaan.
"Tunnetteko te Gilbertin?"
"Gilbertiäkö etsitte?"
Nämä kaksi huudahdusta kuuluivat melkein yhtaikaa.
Vanhus tarttui Gilbertin käteen. Se oli jäykkä ja kylmä.
Filip aukaisi nuorukaisen liivit, työnsi paidan reunan syrjään ja
asetti kätensä sydämen kohdalle.
"Gilbert-raukka!" sanoi hän.
"Rakas lapsukaiseni!" huokasi vanhus.
"Hän hengittää! Hän elää... hän elää, kuuletteko!" huudahti Filip.
"Oi, luuletteko niin?"
"Kyllä, minä olen siitä nyt varma, hänen sydämensä sykkii."
"Aivan totta", vastasi vanhus. "Apua, apua! Tuollahan on lääkäri."
"Oh, autetaan itse itseämme, monsieur; sillä kun minä äsken pyysin
häneltä apua, kieltäytyi hän minulle sitä antamasta."
"Mutta täytyyhän hänen auttaa minun lastani!" huudahti vanhus aivan
suunniltaan tuskasta. "Hänen täytyy! Auttakaa minua, monsieur,
kantamaan Gilbertiä hänen luokseen."
"Minulla ei ole muuta kuin yksi käsi", sanoi Filip; "mutta se on
käytettävissänne".
"Ja minä olen nyt luja, niin vanha kuin olenkin. Kas niin!"
Vanhus otti Gilbertiä kainaloista, nuori mies nosti hänen jalkansa
oikeaan kyynärkoukkuun, ja sillä tavoin läksivät he menemään joukkoa
kohti, jonka keskellä lääkäri teki välskärintyötään.
"Auttakaa, auttakaa!" huusi vanhus.
"Ensin rahvaan lapset", vastasi lääkäri periaatteestaan horjumatta ja
varmana siitä, että joukko, joka häntä ympäröi, puhkeaisi joka kerta
ihailevaan sorinaan, kun hän nämä sanat toisti.
"Tämä, jota tuon, on rahvaan lapsia", vastasi vanhus innoissaan,
mutta millään tavoin ihastumatta lääkärin jyrkkyydestä, kuten kaikki
muut hänen ympärillään seisovat.
"No hyvä, siinä tapauksessa naisten jälkeen", vastasi lääkäri;
"miehillä on enemmän voimia kuin naisilla kestää tuskia".
"Ainoastaan iskettävä suonta, monsieur, ei muuta, se riittää",
vastasi vanhus.
"Ahaa, taasko olette täällä, aatelisherra", sanoi lääkäri
huomatessaan Filipin ennen vanhusta.
Vanhus luuli, että ne sanat lausuttiin hänelle.
"Minä en ole mikään aatelinen, vaan kansan mies", vastasi hän; "nimeni
on Jean-Jacques Rousseau".
Lääkäri huudahti hämmästyksestä, kohotti käskevästi kättään ja huusi:
"Tilaa luonnonystävälle! Tilaa ihmiskunnan vapauttajalle! Tilaa
Geneven kansalaiselle."
"Kiitän teitä, monsieur", vastasi Rousseau.
"Onko teille tullut jokin onnettomuus, monsieur?" kysyi nuori lääkäri.
"Ei, mutta tälle nuorukaiselle."
"Ah, tekin, niinkuin minä", huudahti nuori lääkäri. "Te edustatte
ihmisyyden asiaa."
Tästä odottamattomasta voitostaan liikutettuna ei Rousseau voinut
muuta kuin sammaltaa jonkun melkein käsittämättömän sanan.
Filip vetäytyi syrjään; hän oli hämmästynyt aivan mykäksi, kun oli
näin joutunut tuon niin suuresti ihailemansa filosofin seuraan.
Rousseauta autettiin asettamaan yhä pyörryksissä makaavaa Gilbertiä
pöydälle.
Tällä hetkellä tarkasti Rousseau lääkäriä, jonka apuun hän
oli turvautunut. Hän oli nuori mies, noin Gilbertin ikäinen,
mutta ainoakaan piirre ei ilmaissut häntä nuoreksi. Hänen
keltaisenkalpea ihonsa oli lakastunut kuin vanhan ukon, hänen
velttojen silmäluomiensa kätkössä piilivät silmät, jotka olivat kuin
käärmeen, ja hänen suunsa oli väännyksissä kuin kaatumatautisella
kohtauksessaan.
Paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin saakka, käsivarret verissä,
ympärillään katkottuja ihmisjäseniä, muistutti hän enemmänkin
työhönsä ihastunutta pyöveliä kuin lääkäriä täyttämässä surullista ja
pyhää velvollisuuttaan.
Kuitenkin oli Rousseaun nimen kuuleminen tehnyt häneen sellaisen
vaikutuksen, että hän hylkäsi hetkeksi tavallisen karkeutensa; hän
leikkasi varovasti Gilbertin takinhihan auki, sitoi pojan käsivarren
ympärille liinaisen suonisiteen ja avasi valtimon.
Ensin tihkui veri ainoastaan pisaroittani, mutta muutaman sekunnin
päästä alkoi punainen ja lämmin nuoruuden veri vuotaa suihkuna.
"Kas niin, kas niin, hän on pelastettu", sanoi haavuri; "mutta häntä
täytyy hoitaa hyvin huolellisesti, sillä rinta on pahasti pusertunut".
"Nyt on minun teitä kiitettävä, monsieur", sanoi Rousseau; "ja
vieläpä ylistettävä, mutta ei etuoikeudesta, jota annatte köyhille,
vaan uhrautumisestanne köyhien hyväksi. Kaikki ihmiset ovat veljiä."
"Myöskö ylimykset, aristokraatit, rikkaat?" kysyi lääkäri, ja hänen
katseensa leimahti hänen pistävistä silmistään raskaiden luomien alta.
"Kyllä, myöskin ylimykset, aristokraatit ja rikkaat, kun he
kärsivät", vastasi Rousseau.
"Anteeksi, monsieur", vastasi lääkäri; "mutta minä olen syntynyt
Baudryssä lähellä Neuchâtelia; minä olen sveitsiläinen, kuten tekin,
ja siis demokraatti".
"Maanmiehiäni!" huudahti Rousseau; "sveitsiläinen! Entä nimenne,
olkaa hyvä ja sanokaa nimenne minulle?"
"Tuntematon nimi, monsieur, vaatimaton nimi, miehen, joka omistaa
aikansa opinnoille odottaen hetkeä, jolloin hän voi uhrata elämänsä
ihmisyyden hyväksi. Nimeni on Jean-Paul Marat."
"Kiitos, monsieur Marat", vastasi Rousseau; "mutta samalla kun te
opetatte kansaa tietoiseksi oikeuksistaan, ei teidän pidä ärsyttää
sitä kostoon, sillä jos se joskus ryhtyy kostamaan, saatte itsekin
kauhistua rangaistusta, jonka se vaatii".
Marat hymyili kauheaa hymyään.
"Ah, jos se päivä koittaisi minun elinaikanani", sanoi hän; "ah, jos
saisin kerran nähdä päivän..."
Rousseau kuuli nämät sanat ja pelästyi äänensävyä, jolla ne
lausuttiin, niinkuin matkalainen kaukaisen ukkosen ensimmäistä
jyminää; ja hän otti Gilbertin syliinsä ja koetti kantaa hänet pois.
"Kaksi avuliasta miestä auttamaan Rousseauta, kaksi rahvaan miestä",
sanoi lääkäri.
"Täällä on, täällä on!" vastasi kymmenkunta ääntä.
Rousseaun ei tarvinnut muuta kuin valita; hän viittasi kahdelle
lujalle kantajalle, ja nämä ottivat Gilbertin heti käsivarsilleen.
Ennen poistumistaan meni Rousseau Filipin luo.
"Kas tässä, monsieur", sanoi hän "minä en tarvitse enää lyhtyäni,
ottakaa te se".
"Kiitoksia, monet kiitokset", vastasi Filip.
Hän otti lyhdyn, ja sillaikaa kuin Rousseau läksi Plâtrière-kadulle
päin, palasi hän uudestaan etsimään.
"Voi mies-poloista!" mutisi Rousseau kääntyen vielä häntä katsomaan
ja nähden hänen katoavan eräälle ruumiiden täyttämälle kadulle.
Ja jatkaessaan matkaansa karmi hänen selkäänsä, sillä hän kuuli yhä
lääkärin räikeän äänen kaikuvan yli murheen kentän:
"Tänne rahvaan miehiä ja naisia, mutta ainoastaan rahvaan! voi
aatelisia, voi rikkaita ja aristokraatteja!"