Andrée ja hänen veljensä olivat tuskin asettuneet paikalleen, kun
jo ensimmäiset raketit suhahtivat kiemurrellen kohti taivasta, ja
kaikuva huuto kuului kansa joukosta, joka kohdisti tästä lähtien
kaiken huomionsa ainoastaan torin keskustan tarjoamaan näytelmään.
Ilotulituksen alku oli suurenmoinen ja vastasi joka suhteessa
Ruggierin loistavaa mainetta. Temppelin tulet syttyivät vähitellen
ja näyttivät pian tulesta luodun julkisivun. Kättentaputus remahti;
mutta se mieltymyksen osoitus muuttui hurjiksi hyvähuudoiksi, kun
delfiinien kidoista ja virtojen uurnista alkoi nousta tulisuihkuja,
joiden eriväriset liekkiputoukset suihkusivat ristiin.
Moinen vertaansa turhaan etsivä näky, nimittäin seitsemänsataatuhatta
ihmistä yhdessä laumassa karjumassa ilosta katsellen tulista
palatsia, oli saanut Andréen sellaisen kummastuksen valtaan, ettei
hän koettanut sitä salatakaan.
Kolmen askeleen päässä hänestä seisoi Gilbert, erään jättiläismäisen
kantajan hartiain takana, joka kohotti ylös lastaan; Gilbert, joka
katseli Andréeta hänen itsensä tähden, ja ilotulitusta ainoastaan
hänen katselemisensa vuoksi.
Gilbert näki Andréen sivulta; jokainen raketti valaisi noita kauniita
kasvoja ja sai nuorukaisen hätkähtämään; hänestä tuntui kuin olisi
yleisön ihailuun ollut syynä tuo hänen oma ihana näkynsä, tuo
taivaallinen olento, jota hän palveli epäjumalanaan.
Andrée ei ollut ennen nähnyt Pariisia eikä näin suurta kansantulvaa
tai juhlaloistoa; sellaisten uutuuksien runsaus sai hänet aivan
ymmälle.
Yhtäkkiä välähti ilmi kirkas valo, joka syöksyi vinosti jokea
kohti. Se oli pommi, joka räjähti kovalla paukkeella ja jonka monia
vaihtelevia värejä Andrée ihaili.
"Katso, Filip, kuinka kaunista", sanoi hän.
"Taivaan Isä, tuo viime raketti oli kovin huonosti suunnattu!"
huudahti nuori mies levottomana ja vastaamatta sisarelleen. "Se ei
varmaankaan mennyt minne sen piti, sillä se lensi vaakasuoraan eikä
piirtänyt kaarta niinkuin sen olisi tullut tehdä."
Tuskin oli Filip ehtinyt ilmaista tämän rauhattomuutensa, joka
alkoi heti ilmetä myös pelokkaana väristyksenä kansanjoukossa,
kun bastionista, johon kukkakimppu ja ilotulituksen varalaitteet
oli sijoitettu, alkoi suihkuta kokonainen liekkipyörre. Torilla
kajahti nyt jyminä, niinkuin sata ukkosta olisi rynnännyt yhtaikaa
joka suunnalta, ja kuten olisi tuo suihkuava tuli ampunut joukkoon
granaatteja, ajoi se pakoon lähimpänä seisovat katsojat, lyöden heitä
äkkiarvaamatta vasten silmiä.
"Nytkö jo kukkakimppu!" huusivat kauempana seisovat. "Ei vielä, se on
liian aikaista!"
"Ei", sanoi Filip sisarelleen, "se ei ole kukkakimppu; se on
varmaankin joku onnettomuus, joka panee pian kansan lainehtimaan kuin
meri. Tule, Andrée; mennään heti takaisin vaunujen luokse; tule."
"Oi, anna minun vielä katsella, Filip; se on niin kaunista!"
"Andrée, nyt ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata; tule heti. On
sattunut se onnettomuus, jota pelkäsin. Huonosti ammuttu raketti on
sytyttänyt bastionin tuleen. Ihmiset survovat jo toisiaan. Kuuletko,
miten he jo huutavat? Nuo eivät ole ilohuutoja, vaan hätähuutoja.
Nopeasti vaunujen luokse... Hyvät herrat, päästäkää meitä menemään!"
Filip kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja veti häntä mukaansa,
koettaen mennä isänsä luokse, joka myöskin oli tullut levottomaksi ja
aavisti kuulemistaan huudoista jotakin vaaraa, vaikka ei ymmärtänyt
mitä, joskin se selvästi läheni. Siksi hän kurkisteli ulos vaunujen
ikkunoista etsien katseillaan lapsiansa.
Oli jo liian myöhäistä, ja Filipin ennustus kävi toteen. Kukkakimppu,
joka oli laadittu viidestätoistatuhannesta raketista, leimahti
tuleen, sinkoili joka taholle ja ahdisti katsojia kuin tulipeitset,
joita arenalla heitetään härän niskaan sitä taisteluun ärsytettäessä.
Katselijat ensin kummastuivat, sitten pelästyivät, ja ponnahtivat
vaiston pakosta takaisin; ja moinen sadantuhannen ihmisen pusertava
peräytyminen sai toiset satatuhatta, jotka olivat ahtaaseen alaansa
tukehtua, työntämään samanlaiseen liikkeeseen jälleen heidän takanaan
olevat laumat. Ilotulitustelineet syttyivät tuleen, lapset kirkuivat,
naiset huitoivat menehtymäisillään käsiään; kaupunginvartioston
sotilaat iskivät oikealle ja vasemmalle luullen voivansa tukkia
huutajain suun ja palauttaa järjestyksen. Ja kaikkien näiden syiden
yhteisenä seurauksena oli, että se aalto, josta Filip oli puhunut,
syöksyi kuin vesipyörre sille puolelle toria, missä hän seisoi. Siten
hän ei päässytkään, niinkuin oli luullut, paroonin vaunujen luokse,
vaan vastustamaton virta vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan,
tuo tulva, josta ei minkäänlainen kuvaus voi antaa käsitystä,
sillä yksilöitten voima, jota jo pelästys ja kipu oli lisännyt
kymmenkertaiseksi, kasvoi satakertaiseksi kaikkien ponnistaessa
yhtaikaa.
Filip oli vetänyt Andréen mukanaan, ja myöskin Gilbert oli antanut
saman virran kuljettaa itseään; mutta kun hän oli joutunut
parinkymmenen askeleen päähän, tempasi hänet ryöppyynsä joukko
pakenevia, joka kääntyi vasempaan Madeleine-kadulle päin, ja
välittämättä hänen hurjista huudoistaan, joita hän päästeli, kun
tunsi täten joutuvansa erilleen Andréesta, se kiskoi häntä omalle
taholleen.
Andrée koetti pysyä kaikin voimin kiinni Filipin käsivarressa, mutta
sekaantui kuitenkin erääseen ryhmään, joka koetti väistyä kahden
vimmastuneen hevosen ja vaunujen edestä. Filip näki niiden vaunujen
kiivaasti ja uhkaavina lähestyvän; hevosten silmät säkenöivät
hurjistuneina, ja vaahto kuohui niiden sieraimista. Hän ponnisti
raivoisasti päästäkseen pois niiden tieltä. Mutta kaikki oli turhaa,
hän huomasi tungoksen takanaan avautuvan, hän eroitti pillastuneitten
eläinten päät, hän näki hevosten ponnahtavan jaloilleen aivan
kuin marmoriratsut, jotka vartioivat Tuileriesin pääporttia. Ja
kuten orja, joka niitä koettaa hillitä, päästi hän silloin Andréen
käsivarren, sysäsi hänet koko voimallaan pois vaaralliselta
väylältä ja tarttui lähimpänä olevan hevosen suitsiin. Hevonen
nousi takajaloilleen, Andrée näki veljensä kaatuvan, erkanevan
suitsista ja katoavan; hän päästi huudon, ojensi kätensä, hänet
sysättiin takaisin, käännettiin ympäri, ja hän oli silmänräpäyksen
jälkeen erillään veljestä, voimattomana, hoippuen ja niinkuin höyhen
tuulen viemänä, jaksamatta tehdä enempää kuin sekään vastarintaa
väkivallalle, joka kiidätti häntä eteenpäin.
Pauhaavat huudot, kamalammat kuin mitkään sotahuudot, hevosten
hirnunta, kauhea pyöräin jyrinä, kun ne milloin räikkyivät
katukivillä ja milloin nousivat ihmisruumiille, palavain
ilotulitustelineitten mustansininen loimu, sapelien tuhoisa
välähtely, kun eräät raivostuneet sotamiehet elivät paljastaneet
aseensa, ja yli koko tämän verisen sekasorron vaaleanpunaisella
hohteella loistava pronssinen kuvapatsas, joka näytti ikäänkuin
johtavan verilöylyä, tämä kaikki riitti riistämään Andréelta kaiken
järjen ja kaiken hänen voimansa. Ja sitäpaitsi olisivat jonkun
jumalia vastaan taistelevan jättiläisenkin jänteet olleet voimattomia
moisessa temmellyksessä, yhden ainoan yksilön, kamppailussa kaikkia,
niin, itse kuolemaa vastaan.
Andrée huusi sydäntä vihlovasti. Muuan sotamies avasi tietä
tungokseen, iskien miekallaan väkijoukkoon. Se ase oli välkähtänyt
Andréen pään päällä. Hän painoi kätensä ristiin kuin hukkuva, kun
viimeinen laine hyrskähtää hänen päälleen, huusi: "Jumala!" ja kaatui.
Ken siellä kaatui, oli kuoleman oma.
Mutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon
ja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas
Andréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään
häntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet
maahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa
kohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone,
tarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet
takaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori
nainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin
olisi ollut jättiläinen.
Kun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen
kauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä
ylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan
ja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan,
joka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit
paetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta
tyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman
minuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen.
Gilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen
painon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi
silloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se
kivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.
Tämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana
ennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta;
hänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja
kasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.
Gilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto,
hän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä;
ja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän
suudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert
punastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan,
kummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet
kivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.
Yhtäkkiä tunsi Gilbert Andréen sydämen sykkivän kätensä kohdalla.
"Hän on pelastettu!" huudahti Gilbert, nähden samalla mustan ja
verisen kansanlauman pakenevan ja kuullen onnettomuuden uhrien
sadatukset, huudot, korahdukset ja kuolemanvoihkaisut. -- Hän on
pelastettu! Ja minä hänet olen pelastanut!
Gilbert-poloinen seisoi selin kiviseinään ja kasvot siltaan päin
eikä tullut katselleeksi oikealle puolelleen. Sillä puolella, monien
vaunujen edessä, joita ihmislauma kauan oli estänyt liikkumasta,
mutta jotka nyt alkoivat päästä kulkemaan joukon hiukan harvetessa,
vaunujen ja hevosten edessä, jotka pillastuivat ja hurjistuivat
pian täyteen laukkaan, aivan kuin ne ja kuskit olisivat joutuneet
päästään sekaisin, siellä pakeni nyt kaksikymmentätuhatta onnetonta,
ruhjottuina, toisiaan vasten ankarasti puserrettuina, kolhittuina.
Vaiston vetäminä väistyivät hevosten uhkaamat pitkin muurin viertä,
jota vastaan ensimmäiset heistä murskaantuivat.
Tuo väkivyöry veti nyt mukaansa tai murskasi kaikki ne, jotka
luulivat jo pelastuneensa haaksirikosta Kalustohuoneen luo turvaan
päästyään. Uusi putous törmäyksiä, eläviä ja kuolleita ruumiita
tulvahti Gilbertin yli; hän pääsi syvennykseen rautaisen säleportin
kulmaukseen ja mahtui siihen puolittain.
Pakenevien paino sai muurin rytisemään.
Gilbert oli tukehtumaisillaan jo hellittää; mutta hän ponnisti
kuitenkin viimeisetkin voimansa, kietoi Andréen käsivarsiinsa ja
painoi päänsä nuoren tytön rintaan. Olisi luullut, että hän aikoi
tukehuttaa suojeltavansa.
"Hyvästi, hyvästi!" mutisi hän ja paremminkin puri kuin suuteli hänen
vaatteitaan. "Hyvästi!"
Sitten loi hän silmänsä taivaalle ikäänkuin rukoillakseen vielä
viimeisen kerran sieltä apua.
Silloin osui hänen silmiinsä merkillinen näky.
Siellä seisoi mies muurin reunuskoristeen päällä, pitäen oikealla
kädellään kiinni muurissa olevasta renkaasta ja palauttaen vasemmat
käden viittauksilla järjestykseen kokonaista pakenevain armeijaa;
siellä seisoi mies, joka nähdessään tuon raivoisasti hyrskivän meren
jalkainsa juuressa lausui joskus jonkun sanan, teki joskus kädellään
jonkun liikkeen.
Kuullessaan nuo sanat ja huomatessaan hänen viittauksensa näkyi joku
yksilö laumasta pysähtyvän, ponnistavan voimansa, kamppailevan ja
takertuvan paikalleen päästäkseen tuon miehen luokse. Toiset, jotka
jo olivat tulleet hänen ympärilleen, näyttivät tuntevan uusissa
tulijoissa veljiä ja auttoivat nyt näitä veljiään ponnistautumaan
pois joukosta, nostaen ja tukien pystyssä heitä ja temmaten heitä
luokseen. Niin oli jo tuo pieni miesjoukko, joka taisteli yhdessä
aivan kuin siltapilari, joka halkaisee vesivyöryn, saanut jaetuksi
kansanlauman kahtia ja pidetyksi pakenevien vyöryä aisoissa.
Joka hetki ilmestyi uusia sankareita, joita näytti aivan kuin maasta
nousevan, yhtyäkseen tuohon mieheen nuo kummallisella tavalla
lausutut sanat kuullessaan ja omituiset viittaukset nähdessään.
Viimeisillä voimanponnistuksilla onnistui Gilbertin nousta ylös; hän
tunsi, että pelastus oli olemassa, sillä tuolla vallitsi tyyneys
ja mahti. Palavien ilotulitus-telineitten tuli, kun se leimahti
viimeisen kerran sammuakseen, valaisi tuon miehen kasvoja. Gilbert
huudahti väkisinkin kummastuksesta.
"Oh, minä saan kyllä kuolla", mutisi Gilbert, "kunhan vain hän elää!
Tuo mies osaa hänet pelastaa."
Ja hänessä purkausi ilmi ylevä uhrautumishalu, ja hän kohotti kaksin
käsin ylös nuorta tyttöä ja huusi:
"Parooni de Balsamo, pelastakaa neiti de Taverney!" Balsamo kuuli
tuon äänen, joka kajahti ihmislauman syvyydestä kuin raamatun
epätoivoiset huudot Herran tykö; hän näki valkean hahmon kohoavan
kaikki nielevästä aallokosta ylös; hänen seurueensa kaatoi kaikki
esteet hänen tieltään, ja hän tarttui nyt Andréehen, jota Gilbertin
piankin auttamattomasti herpoutuvat kädet pitivät ylhäällä, ja otti
hänet syliinsä. Sitten tempasi hänet jälleen mukaansa kansanlauman
liike, jota hän oli nyt lakannut ohjaamasta, ja hän kantoi Andréeta
pois, ennättämättä katsella taakseen.
Gilbert halusi sammaltaa vielä viimeisen sanan, ja ehkäpä hän tahtoi
turvautua itsekin tuon omituisen miehen suojelukseen, saatuaan
häneltä apua Andréelle; mutta hänellä ei ollut enää voimaa muuhun
kuin ainoastaan painaa huulensa nuoren tytön hervottomana riippuvaan
käsivarteen, ja repäistä suonenvetoisesti kouristuneella kädellään
pala neidon vaatteista, tämän uuden Eurydiken, jonka tuonela riisti
jälleen häneltä. [Eurydike oli kreikkalaisessa jumalaistarustossa
nainen, jonka hänen puolisonsa ihmesoittaja Orfeus sai soittonsa
mahdilla pelastetuksi puolitiehen manalasta, mutta menetti hänet
jälleen sinne, kun ei voinut olla matkalla rakastettuunsa katsomatta,
vaikka manalan jumala oli asettanut sen tuon ylösnousemuksen ehdoksi.
Suom.]
Sen viimeisen suudelman, näiden viimeisten jäähyväisten jälkeen
ei nuorukaisella ollut enää muuta tarjolla kuin kuolema; eikä
hän koettanutkaan sitä vastustaa; hän sulki silmänsä ja kaatui
henkiheitoksi nääntyneenä ruumisröykkiölle.