Toukokuun 30 päivänä, nimittäin kaksi päivää tuon kauhean yön
jälkeen, joka oli täynnä enteitä ja varoituksia, kuten Marie
Antoinette oli sanonut, vietti myöskin Pariisi tulevan kuninkaansa
häitä. Koko sen väestö suuntasi niin ollen matkansa Ludvig XV:n
torille, jossa ilotulitus oli poltettava. Sellainen on aina kaikkien
yleisten juhlien lisäkkeenä, jota pariisilainen katselee tosin
leikkiä lyöden, mutta jota ilman hän ei kuitenkaan voi tulla toimeen.
Paikka oli hyvin valittu. Kuusisataatuhatta katselijaa saattoi
liikkua siellä mukavasti. Ludvig XV:n ratsupatsaan ympärille oli
rakennettu kehä telineitä, niin että kaikki torilla olijat voisivat
nähdä ilotulituksen, joka poltettiin kymmenen, kaksitoista kyynärää
maanpintaa korkeammalla paikalla.
Pariisilaiset saapuivat niinkuin tavallisesti ryhmittäin, ja nämä
ensintulleet valitsivat kauan parhaita paikkoja, mikä oli heidän
etuoikeutensa.
Lapset kiipesivät puihin, vakavatkin miehet portinpatsaille, naiset
portaitten kaiteille, multakuoppien reunoille ja siirrettäville
telineille, joita kiertelevät keinottelijat olivat pystyttäneet
tälle torille, niin kuin kaikissa pariisilaisissa juhlissa, nuo
keinottelijat, joiden vilkas mielikuvitus auttaa heitä joka päivä
keksimään uusia yrityksiä.
Kello seitsemän aikaan illalla, jolloin ensimmäiset uteliaat tulivat
torille, nähtiin myöskin muutamia osastoja kaupungin vartiostoa
saapuvan sinne.
Vartioimista ei toimittanut nyt Ranskan kaarti, sillä kaupungin
virastot eivät olleet myöntäneet sille sitä tuhannen écun korvausta,
jota kaartin ylipäällikkö, marski ja herttua de Biron oli vaatinut.
Tuota rykmenttiä asukkaat sekä rakastivat että pelkäsivät, ja
jokainen sen jäsen oli heidän mielestään samalla kertaa sekä Caesar
että Mandrin [kuuluisa ranskalainen rosvopäällikkö 1700-luvulla.
Suom.]. Ranskan kaartilla, joka oli niin kauhea taistelukentällä
ja horjumaton täyttämään velvollisuutensa, oli rauhan aikana ja
virantoimituksesta vapaana ollessaan hirveäin roistojen maine.
Univormussaan olivat sen soturit komeita, uljaita, lahjomattomia,
ja heidän marssinsa viehätti naisia ja sai miehet ihailemaan. Mutta
lomalla ja yksityisinä ihmisinä ja muuhun joukkoon sekaantuneina
olivat he suorastaan kauhu niille, jotka heitä edellisenä päivänä
olivat ihailleet, ja ahdistelivat armottomasti niitä, joita heidän
seuraavana päivänä oli suojeltava.
Kaupunki kammoksui siitä syystä näitä sankareita ja peliluolissa
juoksijoita vanhastaan, ja se riitti, ettei se myöntänyt Ranskan
kaartille tuhatta écun rahaa, vaan lähetti juhlapaikalle, kuten
olemme sanoneet, ainoastaan porvarilliset kaupunginvartijansa, sillä
näennäisellä verukkeella, että tällaisessa perhejuhlassa, joka nyt
oli vietettävä, piti perheen tavallistenkin vartijain riittää.
Senpä tähden nähtiinkin lomalle laskettujen kaartilaisten sekaantuvan
kansanryhmiin, joista olemme puhuneet. Ja he olivat siinä
tilaisuudessa nyt yhtä vallattomia kuin olisivat olleet vakavia, jos
olisivat olleet virassa; niin, nuo vahtikojujen urhot aiheuttivat
torilla kaikenlaisia pieniä selkkauksia, jotka he olisivat toisissa
olosuhteissa estäneet muskettien perillä, potkuilla ja kyynärpään
tuuppauksilla tai vangitsemisillakin, nimittäin jos heidän
päälliköllään, heidän Caesar Bironillansa olisi tänä iltana ollut
oikeus sanoa heitä sotamiehiksi.
Naisten huudot, porvarien mukina ja myyjien valitus, että heiltä
vietiin maksamatta leivokset ja piparkakut, olivat pelkkää
alkunäytöstä, joka paisuisi oikeaksi temmellykseksi sitten kun
kaikki kuusisataatuhatta uteliasta olivat ennättäneet kokoontua
toripaikalle. Ja nuo selkkaukset elähyttivät sillä tavoin koko
juhlatilaisuutta, että Ludvig XV:n tori oli kello kahdeksan
illalla kuin mikä suunnaton Téniersin taulu kaikkine ranskalaisine
irvistyksineen.
Kun pariisilaiset katupojat, koko maailman virkuimmat ja laiskimmat,
olivat asettuneet paikoilleen alas tai ylös ja samoin porvarit ja
suuri rahvasjoukko asettuneet asemiinsa, vierivät torille ylhäisten
ja rikkaiden vaunut.
Mitään määrättyä kulkuväylää ei ollut merkitty. Ja niinpä nuo vaunut
tulivatkin epäjärjestyksessä Madeleine- ja Saint-Honoré-kadulta päin,
tuoden uusiin rakennuksiin torin varrelle henkilöitä, jotka olivat
saaneet kuvernööriltä kutsun tulla katsomaan ilotulitusta niiden
ikkunoista tai parvekkeilta, joista sen piti näkyä erinomaisesti. Ne
vaunuilla tulijoista jälleen, jotka eivät olleet näitä kutsuvieraita,
laskeutuivat vaunuistaan kadunkulmauksissa ja sekaantuivat
sitten lakeijainsa johtamina jo tiheänä tungoksena odottavaan
kansanjoukkoon, joka kuitenkin aina koettaa antaa tilaa kenelle
tahansa, jos vain osaa saavuttaa sen suosion.
Oli merkillistä nähdä, kuinka taitavasti nämä uteliaat osasivat
pimeässäkin käyttää hyväkseen maaperän epätasaisuuksia, päästäkseen
kukin korkeammalle paikalle, kuten kunnianhimo vaati. Sangen leveää,
mutta ei vielä valmista katua, joka sitten sai nimen Rue Royale,
katkoivat siihen aikaan paikka paikoin syvät ojat, joiden reunoilla
oli kasassa luotua multaa. Jokaisella näistä pienistä kohoumista oli
oma katselijaryhmänsä, joka nousi muusta valtavasta ihmismerestä
ikäänkuin korkeampana laineena.
Mutta kun toisia aaltoja tungettiin kiivaasti näitä vastaan, vaipui
joskus tuollainen korkeampi laine alas kansan naurun kajahtaessa;
sillä vielä oli tungos siksi harvaa, etteivät moiset putoamiset
olleet vaarallisia, vaan pudonneet saattoivat päästä jälleen
jaloilleen.
Noin kello puoli yhdeksän aikaan alkoivat kaikkien tähän saakka
hajallaan kierrelleet katseet kääntyä samaan suuntaan ja kohdistua
ilotulitustelineihin. Nyt rupesivat myöskin kyynärvarret
alinomaisilla liikkeillä puolustamaan aivan tosissaan omistusoikeutta
paikkoihin yhä lisääntyviä anastajia vastaan.
Tämä Ludvig XV:n torilla poltettava ilotulitus, jonka oli valmistanut
Ruggieri, oli aiottu alunpitäin kilpailemaan insinööri Torren
Versaillesissa polttaman ilotulituksen kanssa, mutta tuon kilpailun
oli kaksi päivää sitten tullut rajuilma tehnyt liiankin helpoksi.
Pariisissa tiedettiin, että Versailles oli saanut melkoisen
vähän nauttia kuninkaallisesta anteliaisuudesta, joka oli suonut
viidenkymmenen tuhannen livren suuruisen määrärahan hääjuhlien
ilotulituksia varten, ja että sade oli siellä sammuttanut jo
ensimmäiset raketit. Ja kun lisäksi toukokuun 30 päivän ilta oli
kaunis, niin iloitsivat pariisilaiset jo varmasta voitosta, jonka he
tiesivät saavansa naapureistaan Versaillesin asukkaista.
Muuten odotti Pariisi paljoa enemmän Ruggierin vanhastaan tunnetulta
taidolta kuin Torren vastasaavutetulta maineelta.
Sitäpaitsi lupasi Ruggierin suunnitelma, joka oli vähemmän oikullinen
ja vähemmän epämääräinen kuin kilpailijan, katselijoille aivan
ensilaatuisia näytteitä ilotulitus-taiteen alalta. Vertauskuvallisuus
aikakauden valtiatar, yhdistyi siinä rakennustaiteen maukkaimpaan
tyyliin. Telineet kuvasivat Hymenin vanhaa temppeliä, joka
ranskalaisten maassa kilpailee nuoruudessa Kunnian temppelin kanssa.
Sen räystäitä kannatti jättiläismäinen pilaririvi ja sitä ympäröi
kaide, jonka kulmissa delfiinit odottivat kita auki ainoastaan
merkkiä, sylkeäkseen ilmoille tulivirtojaan. Delfiinejä vastapäätä
ylenivät uurniinsa päällä majesteettisina ja pöyhkeinä Loire-,
Rhône- ja Rhein-virtojen vertauskuvat; viimemainittua virtaahan me
itsepäisesti sanomme ranskalaiseksi vastoin koko maailman tahtoa
ja ehkäpä vastoin sen omaakin, jos meidän on uskottava ystäviemme
saksalaisten lauluja. Kaikki nuo neljä virtaa olivat valmiina
vuodattamaan veden asemasta sinisiä, valkeita, vihreitä ja punaisia
tuliaan heti, kun temppelipylvästö syttyisi loimuamaan.
Samalla hetkellä aiottiin sytyttää vielä muitakin
ilotulituslaitteita, ja ne esittivät Hymenin palatsin pengermille
asetettuja valtavia kukkamaljakkoja.
Sitäpaitsi kohosi tuolla paikalla, jonka oli kannettava näin
monenlaisia laitoksia, myöskin kimaltava pyramiidi ja sen päällä
maapallo; tuo pallo syttyisi kumeasti rätisten ja viimein purkaisi
ukkosen tavalla suureen joukkoon monivärisiä keinotekoisia tulia,
jotka olivat ympäri hyrrääväin pyöräin muotoisia.
Mitä jälleen kukkakimppuun tulee, tuohon niin viralliseen ja
välttämättömään ilotulituksen osaan, että pariisilainen arvostelee
aina ilotulitusta vasta kukkakimpun mukaan, oli Ruggieri eroittanut
sen täydellisesti muista laitteista. Se oli asetettu joen rantamalle,
kuvapatsaan alapuolelle, bastioniin, joka oli sullottu täyteen
varalaitteita, sillä tavoin, että kukkakimpun alle rakennettu
ylennys, joka oli sen jalkana ja oli kolme, neljä syltä korkea, vielä
osaltaan lisäisi näyn komeutta.
Tällaiset yksityiskohdat tuottivat nyt Pariisille ajattelun aihetta.
Kahden viikon ajan olivat pariisilaiset suuresti ihaillen nähneet
Ruggierin ja hänen apulaistensa hiiviskelevän telineittensä synkässä
valossa ja seisahtuvan kummallisin elein kiinnittämään paikalleen
sytyttimiään ja järjestämään tulilankojaan.
Nyt tuli hetki, jolloin lyhdyt kannettiin telineitten
pohjapengermälle. Se ilmaisi, että sytyttämiseen ryhdyttäisiin pian,
ja teki kansajoukkoon niin vilkkaan vaikutuksen, että muutamat rivit
kaikkein pelottomimpiakin väistyivät takaisin. Ja se siirtyminen sai
jälleen aikaan sen, että koko valtava ihmisaallokko heilui hetkisen
laidasta laitaan.
Vaunuja tuli tulemistaan, ja ne alkoivat jo tehdä torin ahtaaksi.
Hevoset nojasivat päitään reunimmaisten katselijain olkapäihin,
ja ihmiset aikoivat pelätä näitä vaarallisia naapureitaan. Pian
kasaantui sitten vaunujen taakse yhä lisääntyvää kansankuntaa,
niin etteivät vaunut enää olisi voineet peräytyä, jos olisivat
koettaneetkin, sillä ne olivat nyt kiilatut keskelle sakeaa ja
meluavaa jalankulkijain tungosta. Ja sitten nähtiin paljon Ranskan
kaartilaisia, työmiehiä ja lakeijoita kiipeävän ylös vaunujen
katoille, niinkuin haaksirikkoiset luodoille, pariisilaisen
tavallisella anastusjulkeudella, jolle vetää vertoja ainoastaan
heidän kärsivällisyytensä antaa itseltäänkin anastaa.
Bulevardeilla oli jo sytytetty ilotulitus, ja se loi sieltä punaista
hohdettaan tuhansien uteliaiden päitten lainehtivaan laumaan. Siinä
laumassa näyttivät kaupunginvartioston salamoina välkehtivät pistimet
yhtä harvalukuisilta kuin äsken leikatulle ruispellolle jääneet
seisovat korret tähkineen.
Kutsuttujen vaunut, joiden väliin ei oltu, varomatonta kyllä, jätetty
minkäänlaista aukkoa, olivat asettuneet niiden uusien talojen
viereen, jotka nykyään muodostavat Hôtel Crillonin ja kuninkaalliset
varushuoneet; ne olivat kolmessa rivissä, jotka toisaalta
ulottuivat bulevardilta Tuileriesiin ja toisaalta bulevardilta
Champs-Élysées-kadulle saakka, kiertyen niinkuin kolmessa pyörässä
makaava käärme.
Tämän kolminkertaisen vaunupiirin takana nähtiin harhailevan, kuten
haamut Styxin rannalla, ne kutsuvieraista, joita ennen saapuneitten
vaunut estivät pääsemästä suurelle portille. Ja heistä ryntäilivät
varsinkin juhlapukuihin ja silkkikenkiin puetut naiset, hälinästä
ymmällään ja peläten tomuista maata, sinne tänne kansantulvaa
vastaan. Mutta heidän hempeämielisyyttään lauma ainoastaan ivaili.
Niin koettivat he vaunujen pyöräin ja hevosten jalkain välitse avata
itselleen tietä ja pujahdella parhaansa mukaan määräpaikkaansa, joka
oli heille yhtä kaivattu kuin satama matkustavaiselle myrskyssä.
Eräät näistä vaunuista tulivat paikalle noin kello yhdeksän
tienoissa, siis ainoastaan joku minuutti ennen ilotulituksen
sytyttämisaikaa, ja nekin koettivat avata itselleen väylää
kuvernöörin portille asti. Mutta sellainen vaatimus oli jo tällä
hetkellä kutakuinkin mahdoton toteuttaa. Ikäänkuin apuvoimiksi
kolmelle ensimmäiselle vaunuriville oli nimittäin nyt alkanut
muodostua neljäskin, ja tämän neljännen rivin hevoset olivat
kansanjoukon pelästyttäminä muuttuneet vauhkoista vimmastuneiksi; ne
potkiskelivat pienimmästäkin ihmisten kosketuksesta milloin oikealle,
milloin vasemmalle, saaden jo aikaan monia onnettomuustapauksia,
joita ei kuitenkaan huomattu tungoksessa ja ankarassa melussa.
Näiden viimemainittujen vaunujen joustimista kiinni pitäen pääsi
tungokseen niiden murtamaa väylää pitkin myöskin muuan nuori mies,
joka karkoitti pois kaikki toiset tungettelijat, kun ne, niinkuin
hänkin, koettivat saada hyötyä tästä eteenpäin vievästä koneesta,
vaunuista, joiden käytön hän näytti anastaneen yksityisomaisuudekseen.
Kun vaunut pysähtyivät, heittäytyi tuo nuori mies hiukan niistä
sivulle päin, hellittämättä kuitenkaan kättään auttavista
joustimista, vaan pitäen niistä yhtämittaa toisella kädellä kiinni.
Hän saattoi siis kuulla avonaisesta vaunujen ikkunasta vaunujen
omistajain vilkkaan puhelun.
Vaunujen ikkunasta pisti päänsä ulos valkoisiin puettu vallasnainen,
jolla oli tukassa koristuksena pari luonnonkukkaa. Kohta huusi miehen
ääni hänelle:
"No, Andrée, sinä maalaistyttö, älä kurkistele tuolla tavoin ulos,
_mordieu_, tai saat muiskun ensimmäiseltä ohitse kulkevalta tollolta.
Etkö näe, että vaunumme ovat joutuneet keskelle kansankuntaa niinkuin
seisomaan keskelle virtaa? Meitä ympäröi vesi, tyttäreni, ja sen
lisäksi sangen likaista vettä; pidetään varamme, ettemme kastu."
Nuori tyttö veti päänsä takaisin vaunujen sisään.
"Tältä puolelta ei voi nähdä mitään, isä", sanoi hän; "jos hevosemme
saattaisivat tehdä puolikäännöksen, voisimme nähdä vaunujen
ikkunasta, ja silloin meillä olisi melkein yhtä hyvä paikka kuin
kuvernöörin talossa".
"Käännä, ajaja", huusi parooni de Taverney.
"Se on mahdotonta, herra parooni", vastasi mies; "silloin minä tulisin
heti rusentaneeksi kymmenen ihmistä".
"No, lempo, rusenna!"
"Oh, monsieur", virkkoi Andrée isälleen.
"Oh, isä" huudahti Filip.
"Mikä parooni se siellä tahtoo murjoa köyhää kansaa?" huusi samassa
monta uhkaavaa ääntä.
"_Parbleu_, se olen minä", sanoi parooni de Taverney kumartuen
ikkunasta ulos ja näyttäen kumartuessaan kaulassaan riippuvaa
punaista ritarinauhaa suurristeineen.
Siihen aikaan kunnioitettiin vielä ritarinauhoja, jopa punaistakin
suurristeineen; väki nurisi edelleen, mutta alenevassa asteikossa.
"Odottakaahan, isä, minä laskeudun maahan", sanoi Filip, "ja katson,
onko mahdollista päästä eteenpäin".
"Ole varovainen, veljeni, henkesi voi olla vaarassa; etkö kuule,
miten hevoset hirnuvat ja tömistelevät."
"Sanoisit paremminkin ärjyvät", oikaisi parooni. "Kas niin,
laskeudutaan maahan; sano heille, Filip, että väistyvät tieltä ja
että me tahdomme päästä eteenpäin."
"Ah, te ette tunne enää Pariisia, isä", vastasi Filip; "sellainen
komentelu saattoi ehkä ennen käydä päinsä, mutta nyt voisi se
epäonnistua, ja tehän ette toivoisi arvollenne moista nolausta, eikö
niin?"
"Mutta kun ne lurjukset saavat kuulla, kuka minä olen..."
"Isä", vastasi Filip hymyillen, "vaikka olisitte itse dauphin, ei
teidän tieltänne mentäisi, varsinkaan juuri tällä hetkellä, sillä
katsokaa, nyt alkaa ilotulitus".
"Me emme siis saa nähdä mitään", virkkoi Andrée harmissaan.
"Se on sinun vikasi, hitossa!" vastasi parooni; "sinä hukkasit yli
kaksi tuntia aikaa pukeutumiseen".
"Filip", sanoi Andrée, "enkö voisi turvautua käsivarteesi ja asettua
keskelle joukkoa?"
"Kyllä, hyvä neiti", vastasi monta miestä, jotka Andréen kauneus
sai heltymään; "tulkaa, te ette vie paljon tilaa, ja teille avataan
paikka".
"Tahdotko, Andrée?" kysyi Filip.
"Mielelläni", vastasi Andrée.
Ja hän hypähti alas vaunuista koskematta astuinlautaan.
"No mene sitten", sanoi parooni; "mutta minä, joka välitän viis
ilotulituksista, jään tänne".
Kansa kunnioittaa, ellei sitä jokin intohimo ärsytä, ja palvelee aina
sitä kuningatarta, jota kutsutaan kauneudeksi. Ja niinpä aukesikin se
nyt Andréen ja hänen veljensä edessä, ja muuan siivo porvari, joka
oli perheineen saanut haltuunsa erään kivipenkin, antoi vaimonsa ja
tyttärensä asettua hiukan ahtaammalle, niin että Andrée sai paikan
heidän välissään.
Filip asettui seisomaan sisarensa viereen, joka nojasi nyt toisella
kädellään hänen olkapäähänsä.
Gilbert oli tullut heidän perässään ja seisoi nyt neljän askelen
päässä sisaruksista ja katseli Andréeta kiihkein silmin.
"Onko siinä hyvä paikka?" kysyi Filip.
"Erinomainen", vastasi nuori tyttö.
"Niin käy, kun on kaunis", virkkoi kapteeni hymyillen.
-- Ah niin, jumalallisen kaunis! mutisi Gilbert itsekseen.
Andrée kuuli kyllä nämä sanat; mutta kun ne oli kai lausunut joku
kansan mies, niin ei hän välittänyt niistä sen enempää kuin jokin
intialainen jumala uhrista, kun paaria-luokkaan kuuluva raukka laskee
sen hänen jalkainsa juureen.