Dauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan
huoneen oven.
Arkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna
hänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon
ruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista
kyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän
pilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut
morsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka
syntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät
aavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon
uljaammin kuin sitä odottivat.
Sängyn vieressä istui rouva de Noailles.
Palveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella
puolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen
huomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.
Ylihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja
liikahtamatta dauphinin tuloa.
Mutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä
kertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin,
että ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään
morsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa,
tietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa
kuningas Ludvig XV:n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.
Siinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään.
Ja kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja
kuulla kaikki mitä siellä tapahtui.
Hän odotti, pilkisteli sisään ja kuunteli salaa.
Dauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan
vavisten:
"Mistä ovesta hänen korkeutensa dauphin tulee sisään?" kysyi hän.
"Tuosta, Madame", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea,
joka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin
seisoi.
"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?" lisäsi dauphine; "sehän on
aivan kuin meren pauhua".
"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät
juhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta."
"Ilotulitusta?" toisti dauphine surullisesti hymyillen. "Sitä tosiaan
tarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko
huomannut sen, madame?"
Dauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki,
pisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.
Rouva de Noailles huudahti, sillä hän ei aivan heti tuntenut prinssiä.
Dauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet
mielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet
sellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy
kaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.
"Se olen minä, madame", sanoi dauphin; "älkää säikähtäkö".
"Mutta miksi siitä ovesta?" kysyi rouva de Noailles.
"Siksi", vastasi silloin Ludvig XV, jonka kyynilliset kasvot
ilmestyivät samassa toisen oven aukeamaan, "siksi, että herra de la
Vauguyon, oikean jesuiitan tavalla, joka hän onkin, ymmärtää kyllä
latinaa, matematiikkaa ja maantiedettä, mutta ei tarpeeksi muuta".
Kun Madame la dauphine huomasi huoneessa kuninkaan, joka oli tullut
sisään aivan odottamatta, solahti hän pois sängystä ja seisoi nyt
permannolla, verhottuna pitkään kampausvaippaansa, joka kätki hänet
kaulasta jalkoihin saakka aivan yhtä tiiviisti kuin jonkun muinaisen
roomattaren _stola_.
"Sen kyllä näkee, että hän on laiha", jupisi Ludvig XV. "Piru
vieköön herra de Choiseulin, joka valitsi minulle kaikista
arkkiherttuattarista juuri tämän!"
"Teidän majesteettinne huomannee", virkkoi rouva de Noailles, "että
etikettiä on seurattu tarkoin, mitä minuun tulee; mutta hänen
korkeutensa dauphin puolestaan..."
"Minä otan sen laiminlyönnin vastuulleni", vastasi Ludvig XV; "ja
se on vallan kohtuullista, koska minä olen siihen syynä. Mutta
olosuhteiden pakosta sen tein, hyvä rouva de Noailles, joten toivon,
että annatte sen minulle anteeksi."
"Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."
"Me lähdemme yhdessä täältä, herttuatar, ja minä kerron teille asian.
Annetaanhan nyt vaan noiden lapsiparkain päästä ensin sänkyyn."
Dauphine väistyi askeleen sängyn luota ja tarttui rouva de Noaillesin
käsivarteen, ehkä vielä enemmän kauhistuneena kuin äsken.
"Säälikää minua, madame", sanoi hän; "minä kuolisin häpeästä".
"Sire", sanoi rouva de Noailles, "hänen korkeutensa dauphine pyytää
mennä sänkyyn tavallisen porvarisrouvan tapaan".
"Peijakas, peijakas! Ja sellaista te voitte vaatia, rouva Etiketti."
"Sire, minä tiedän hyvin, että se on Ranskan hoviseremoniaa vastaan,
mutta katsokaa arkkiherttuatarta."
Marie Antoinette, joka seisoi kalpeana ja nojaten jäykin käsivarsin
erään nojatuolin selustaan, olisi todella ollut täydellinen Kauhua
esittävä kuvapatsas, ellei olisi kuultu hänen hampaittensa hiljaa
kalisevan ja nähty kylmän hien virtailevan hänen otsaltaan.
"Minä en suinkaan tahdo olla siinä asiassa vasten dauphinen mieltä",
sanoi Ludvig XV, joka oli yhtä ankara etiketin vihollinen kuin Ludvig
XIV oli ollut sen kiihkeä kannattaja. "Mennään sitten, herttuatar.
Onhan ovissa sitäpaitsi avaimenreiät, ja se on paljon hauskempaa."
Dauphin kuuli isoisänsä viimeiset sanat ja punastui. Myöskin dauphine
kuuli ne, mutta ei ymmärtänyt niitä. Kuningas Ludvig XV syleili
pojanpoikansa vaimoa ja poistui huoneesta vieden kanssaan Noaillesin
herttuattaren ja nauraen tuollaista pilkallista naurua, joka on niin
epämieluisaa niistä, joilla ei ole syytä yhtyä naurajan iloon.
Muut hovinaiset poistuivat toisesta ovesta. Nuori pari jäi nyt
huoneeseen kahden. Syntyi hetkisen hiljaisuus.
Viimein lähestyi nuori prinssi Marie Antoinettea. Hänen sydämensä
sykki kiivaasti, hän tunsi nuoruuden ja rakkauden veren kiehuvan
povessaan, ohimoillaan ja valtimoissaan.
Mutta hän tiesi isoisänsä seisovan oven takana, ja tuon miehen raaka
katse, joka ei häikäillyt tunkeutua häävuoteeseen saakka, jäähdytti
vielä dauphinia, joka oli lisäksi luonteeltaankin avuton ja kaino.
"Madame", virkkoi hän ja katsahti arkkiherttuattareen, "voitteko
pahoin? Te olette niin kalpea ja näytte vapisevan."
"Teidän korkeutenne", vastasi dauphine, "minun täytyy teille
tunnustaa, että tunnen omituista rauhattomuutta; mahtaa olla tulossa
hirveä myrsky; rajuilma vaikuttaa minuun aina ylen epämiellyttävästi".
"Ah, luuletteko, että meitä uhkaa myrsky?" kysyi dauphin.
"Oi, siitä olen aivan varma; katsokaa, miten koko ruumiini vapisee."
Prinsessa-raukan joka jäsentä näyttivät täristävän kuin sähköiskut.
Ikäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara
tuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta
toistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin
lähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella,
pelolla ja ankaralla rytinällä.
Lehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista,
kuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen
puutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto,
kamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain
ja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja
murheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.
Pahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät
nyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja
karniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu
vihloen avaruuksiin.
Sama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti
suljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin
öisen linnun jättiläissiipi.
Kaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi
se tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.
Dauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta
dauphine esteli häntä.
"Oi, teidän korkeutenne", sanoi hän, "älkää avatko sitä ikkunaa,
kynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta".
Dauphin pysähtyi.
Läpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen,
näkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan
kuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden
runkoja.
Juhlatulitus oli kaikkialla sammunut.
Silloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia,
jotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten
taisteluun.
Dauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas
tuolille ja huokasi tuskallisesti.
"Te olette hyvin pelästynyt, Madame?" kysyi dauphin.
"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä.
Oh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta
sammuneet."
"Niin", vastasi Ludvig, "tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa
juuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka
ilotulitus voidaan polttaa."
"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella
rajuilmalla ei ketään jää puutarhaan."
"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada
ilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri
on kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten
erehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan."
Kiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan
merkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt
noita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta
niin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen
keinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan
rakettien punaiseen tuleen.
"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan", huudahti
arkkiherttuatar.
Merkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin
sytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä
oli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä
tervehdittiin valtavin riemuhuudoin.
Mutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan
kuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli
sanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli
kansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa
auenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.
Tuuli oli sammuttanut juhlatulet ja sade sammutti ilotulituksen.
"Mikä vahinko!" virkkoi dauphin.
"No, monsieur", vastasi Marie Antoinette surullisena, "eikö kaikki
mene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?"
"Kuinka niin, Madame?"
"Oletteko katsellut Versaillesia?"
"Kyllä, Madame. Ettekö pidä Versaillesista?"
"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä
nykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV
sen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin?
Sanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin
tähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu
asiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme
sisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se
estää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset
tritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah,
niin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät
pilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka
Ranska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee
kätensä tulevan kuninkaansa käteen!"
Dauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata
tällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään
alakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan
luonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.
"Minä teen teidät surulliseksi", jatkoi Marie Antoinette; "älkää
kuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en
suinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää,
kukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja
ja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen
suloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat
vastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman
määrän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!"
Uusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa
nousi vavistuksissaan ylös.
"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö
meillä ole syytä pelätä... Minä kuolen kauhusta!"
"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi
eikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti
kappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on
erillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa
sähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä
luotaan?"
"En", huudahti Marie Antoinette, "sitä minä en tiedä, sitä en tiedä!"
Ludvig tarttui arkkiherttuattaren vapisevaan ja jääkylmään käteen.
Samassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella
hohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin
luotaan.
"Mutta, Madame", kysyi dauphin, "mikä teillä oikein on?"
"Oh", vastasi dauphine, "te olitte tuossa salaman valossa aivan
valju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen."
"Se oli vaan rikkitulen heijastusta", vastasi prinssi; "ja minä
selitän teille...".
Kauhea ukkosen jyrähdys, jonka jylinää kaiku pitensi kunnes se nousi
korkeimmilleen ja sitten alkoi loitota, keskeytti jyrkästi nämä
tieteelliset selitykset, joita nuori mies oli tyynesti aikonut antaa
kuninkaalliselle puolisolleen.
"Kas niin, Madame", sanoi dauphin; "rohkaiskaa luontonne, pyydän;
jättäkää pelko kehittymättömien asiaksi; fyysillinen täristys on
luonnon välttämättömiä ehtoja. Siksi ei sitä pidä kummastua sen
enempää kuin tyyntäkään; tyyneys ja rajuilma seuraavat toisiaan;
tyynen häiritsee täristys, täristyksen asettaa jälleen tyyni.
Lähemmin asiaa ajatellen, Madame, tämä on vain ukonilmaa, ja
sellainenhan on luonnon luonnollisimpia, usein uudistuvia ilmiöitä.
Minä en siis ymmärrä, miten sellaista voi pelätä."
"Oh, jos ei olisi muuta, ehken sitä niin kauhistuisikaan, mutta
tällainen rajuilma meidän hääpäivänämme, eikö se tunnu teistä tuhoa
ennustavalta enteeltä, kuten kaikki muutkin, joita olen nähnyt aina
Ranskaan saapumisestani saakka?"
"Mitä sanoitte, Madame?" huudahti dauphin, ja taikauskoinen pelko
järkytti häntä vasten tahtoaankin; "enteistäkö puhuitte?"
"Niin, niin, hirveistä, verisistä enteistä!"
"Sanokaa minulle, mitä ne ovat, Madame; väitetään yleensä, että
minulla on älykäs ja harkitseva mieli, ehkäpä olisin niin onnellinen,
että voisin kumota ja todistaa vääriksi nuo enteet, joita te niin
pelkäätte."
"Teidän korkeutenne, Strassburgissa minä vietin ensimmäisen yöni
Ranskassa. Minut vietiin suureen huoneeseen, johon sytytettiin
kynttilät, sillä se oli pimeä. Kun kynttilät oli sytytetty, näin
niiden valossa seinät, joita pitkin veri näytti virtaavan. Minä
rohkenin kuitenkin mennä lähemmäksi ja katsella tarkemmin noita
punaisia viiruja. Huoneen seinät olivat verhotut tapeeteilla, jotka
esittivät viattomain lasten murhaa. Kaikkialla näkyi epätoivo
kamaline katseineen, verenhimo leimuavine silmineen, joka paikassa
kiiluivat piilut ja miekat, joka paikasta tunsin kyyneleiden, äitien
huutojen ja tuskallisten kuolonkorahdusten pursuvan ulos, tuosta
profeetallisesta seinästä, joka näytti minusta yhä elävämmältä, kuta
kauemmin sitä katselin. Oih, minä olin niin hirmun vallassa, etten
voinut nukkua... Niin, sanokaapa, eikö se ollut surullinen enne?"
"Ehkä jollekin entisajan naiselle, Madame, mutta ei meidän aikamme
prinsessalle."
"Teidän korkeutenne, tämä aikakausi on onnettomuuksista raskas, sen
on äitini minulle sanonut. Se on kuten taivas, joka leimahtelee
päämme päällä täynnä tulikiveä, tulta ja tuhon voimia. Nähkääs, siksi
minä niin kovin pelkään, ei, siksi jokainen enne minusta tuntuu
varoitukselta."
"Madame, meitä ei voi uhata mikään vaara valtaistuimella, jolle
nousemme; me kuninkaat elämme pilvien yläpuolella olevassa
ilmapiirissä. Ukkonen pauhaa jalkaimme juuressa, ja kun se iskee
maahan, lennätämme me sen itse."
"Oi ei, tämä ei sovi siihen, mitä minulle ennustettiin."
"Ja mitä teille ennustettiin?"
"Jotakin kauheata, hirveää."
"Ennustettiinko teille sellaista?"
"Ennustettiin, tai paremminkin se minulle näytettiin."
"Näytettiin?"
"Niin, minä näin sen, se on aivan totta, ja se kuva syöpyi niin
syvälle mieleeni, ettei kulu ainoatakaan päivää, etten sitä kauhistu,
kun sitä vain ajattelen, eikä yötä, jolloin en näe sitä uudestaan
unissani."
"Ja ettekö voi sanoa minulle, mitä näitte? Vaadittiinko teiltä
vaikenemista?"
"Ei, mitään ei vaadittu."
"Kertokaa siis, Madame."
"Kuulkaa, sitä on mahdoton kuvailla; se oli jonkinlainen kone, joka
oli asetettu koholle maasta kuin mestauslava, mutta sillä lavalla
seisoi kaksi pylvästä, ikäänkuin tikapuut, ja niiden pylväiden
välistä putosi alas kuten veitsi, teurastajan puukko tai piilu. Minä
sen näin, ja vielä kummallisempaa, minä näin oman pääni veitsen alla.
Veitsi putosi alas niiden kahden pylvään välissä ja leikkasi poikki
pääni, joka putosi ja pyöri pitkin maata. Sellaista juuri minä näin,
teidän korkeutenne, sellaista!"
"Pelkkää näköharhaa", vastasi dauphin; "minä tunnen melkeinpä kaikki
koneet, joilla ihmisiä surmataan, ja tuollaista konetta ei ole
olemassa; olkaa siitä huoletta".
"Voi", huudahti Marie Antoinette, "minä en mitenkään voi saada
mielestäni tuota vihattavaa ajatusta. Ja minä koetan kuitenkin
niinkuin suinkin taidan."
"Pian se onnistuu, Madame", virkkoi dauphin ja lähestyi puolisoaan;
"tästä hetkestä alkaen on teillä uskollinen ystävä, harras suojelija
sivullanne".
"Ah", toisti Marie Antoinette ja sulki silmänsä ja vaipui jälleen
nojatuoliin.
Dauphin tuli lähemmäksi prinsessaa, joka tunsi puolisonsa hengityksen
lämmittävän poskeaan.
Sillä hetkellä aukesi hiljaa ovi, josta dauphin oli tullut, ja
kuningas Ludvig XV:n uteliaat ja himokkaat silmät kiiluivat suuren
huoneen hämärässä, sillä siellä paloi ainoastaan kaksi kynttilää,
joista vaha valui virtoina kullatuille hopeisille kynttiläjaloille.
Vanha kuningas avasi jo suunsa luultavasti kuiskatakseen
pojanpojalleen jonkin rohkaisevan kehoituksen, kun samassa rätisevä
jylinä, jonka voimaa ei voi kuvata, kaiutti palatsia, tällä kertaa
salaman seuraamana, vaikka salamat oli tähän saakka nähty ennen
jyrinän kuulumista. Ja samassa silmänräpäyksessä näkyi valkea ja
viheriään vivahtava tulipatsas, joka leimahti ikkunan edessä, löi
siihen ja särki kaikki ruudut ja kuvapatsaan parvekkeen alla. Kauhean
räjähdyksen jälkeen se kohosi jälleen taivaalle ja katosi kuin
lentotähti.
Molemmat kynttilät sammuivat tuulen puuskasta, joka pyörteenä
tunkeutui makuuhuoneeseen. Dauphin ponnahti pelästyneenä, horjuen ja
silmät häikäistyinä toista seinää vasten ja jäi siihen seisomaan.
Melkein pyörtyneenä vaipui dauphine rukouspulpetin jakkaralle ja jäi
siihen aivan kuin kuoleman horteeseen.
Ludvig XV vapisi ja luuli maan vaipuvan jalkainsa alta. Lebelin
seuraamana palasi hän tyhjiin huoneisiinsa.
Loitompana pakeni sillä välin Versaillesin ja Pariisin väki kuin
lauma pelästyneitä lintuja, mikä puutarhoihin, mikä teille, mikä
metsiin, ja kaikkialle ajoi sitä takaa sakea raesade, joka särki
puutarhan kukkaset, suomi rikki metsän lehvät, peltojen ohran- ja
rukiintähkät, särki liuskakivikatot ja rakennusten hienot
kuvanveistoskoristeet ja lisäsi synkeyttä vielä tuottamallaan
vahingolla.
Painaen otsaansa käsiinsä dauphine rukoili nyyhkyttäen.
Synkkänä ja tajuttomasti katseli dauphin vettä, joka virtasi
särkyneistä ikkunaruuduista morsiushuoneeseen ja muodosti permannolle
sinertäviä lammikoita, jotka heijastelivat pintaansa tuntikaudet
yhtämittaa kestäviä salamoita.
Tämä myllerrys selvisi kuitenkin aamupuolella, ja ensimmäiset
auringonsäteet, jotka tunkeutuivat esiin kuparinpunertavain pilvien
takaa, näyttivät nyt katsojille öisen hirmumyrskyn hävityksen
tulokset.
Versaillesia oli vaikea enää tunteakaan.
Maa oli ahminut moisen vesiryöpyn, puut olivat saaneet kestää
tulivirran, kaikkialla oli mutaa ja maahan kaatuneita puita,
murskautuneita, vääntyneitä ja hiiltyneitä tuon käärmeen palavasta
syleilystä, jota sanotaan ukkoseksi.
Ludvig XV oli pelännyt niin ankarasti, ettei ollut voinut nukkua.
Aamun sarastaessa antoi hän Lebelin, joka ei ollut poistunut hänen
luotaan, pukea itsensä ja palasi häähuoneeseen saman gallerian
kautta, jonka jo tunnemme ja jossa taulut irvistelivät häpeällisesti
varhaisen aamun sinertävässä kajasteessa, taulut, jotka olivat
maalatut kukkakehyksissä ja kristallien ja sytytettyjen kandelabrien
hohteessa näytettäväksi.
Kolmannen kerran eilis-illasta saakka avasi nyt Ludvig XV
morsiuskamarin oven. Ja häntä pöyristytti, kun hän näki Ranskan
tulevan kuningattaren kaatuneena takaperin rukous jakkaraa vasten,
kalpeana ja kulmillaan sinertävä vivahdus, kuten Rubensin maalaamalla
ylevällä Magdalenalla. Vihdoinkin oli uni lopettanut Marie
Antoinetten tuskan, ja aamurusko väritti nyt kunnioittavin ja hartain
hohtein hänen valkoista aamuvaippaansa sinertävällä valollaan.
Kauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja
silkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin,
yhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan
niinkun hänellä.
Häävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt
edellisenä iltana.
Ludvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä
koskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä,
tuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun
mässäys koetti sitä lämmittää.
Hän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä
hetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.