Chon ehti tarkastella nuorta tyttöä tuskin hetkeäkään, ennenkuin
varakreivi Jean ilmestyi tämän luullun leskirouvan ovelle,
juostuaan ylös portaita neljä askelta kerrallaan, aivan kuin jonkun
prokuraattorin kirjuri.
"No, mitä arvelet?" kysyi hän.
"Sinäkö, Jean? Minä oikein pelästyin sinua."
"Niin, mitä arvelet nyt?"
"Minä arvelen, että täältä minun on sangen hyvä nähdä kaikki, mutta
onnettomuudeksi täältä ei voi kaikkea kuulla."
"Oh, sinä vaadit, _ma foi_, liikoja! Mutta muistaessani, toinen
uutinen."
"Mikä sitten?"
"Merkillistä!"
"Oho!"
"Mainiota!"
"Mitä sietämättömiä huudahduksia!"
"Filosofi..."
"Niin, entä sitten, filosofi?"
"Niin, laulettakoon vaan:
"Mies viisas aina kaikkeen valmis on,
"mutta niin viisas kuin olenkin, tähän en ollut valmis."
"No, etkö sinä kuunaan lopeta? Esteleekö tämä tyttö ehkä sinua? Mene
tuonne viereiseen huoneeseen, Sylvia."
"Oh, se ei maksa vaivaa; noin kaunis lapsi ei todellakaan ole
esteeksi, päinvastoin; ole vaan täällä, Sylvia, ole täällä!"
Varakreivi sipaisi kaunista tyttöä leuasta, ja tyttö rypisti kulmiaan
jo ajatellessaankin, että puhuttaisiin jotakin, jota hänen ei
annettaisi kuulla.
"Olkoon sitten; mutta puhu nyt."
"Mutta enhän ole muuta tehnytkään tänne tultuani."
"Ja kuitenkaan et ole sanonut mitään. Olisit vaiti ja antaisit minun
tähystellä; se on paljoa parempi."
"Rauhoitu. Kuten sanoin, minä tulin suihkulähteen ohitse."
"Siitä sinä et hiiskunut sanaakaan."
"Kas niin, nyt sinä taas keskeytät minua."
"Enhän toki."
"Minä siis tulin suihkulähteen ohitse ja seisahtuin tingiskelemään
joitakin vanhoja huonekaluja tähän kehnoon huoneistoon, kun yhtäkkiä
tunsin vesisuihkun räiskyvän sukilleni."
"Ah, miten jännittävä asia!"
"Odota, sinä olet liian hätäinen, hyvä Chon. Minä katson
ympärilleni... ja arvaapas, mitä saan nähdä... Lyön vetoa sata yhtä
vastaan, että sinä et arvaa!"
"No, sano nyt jo!"
"Minä näin nuoren herran, joka tukki leipäpalasella suihkukaivon
hanaa ja sai veden räiskymään ympärille tuolla tulpalla, jolla hän
siten esti sen vapaata kulkua."
"Merkillistä, miten kertomuksesi on minusta mieltäkiinnittävä", sanoi
Chon kohauttaen olkapäitään.
"Odota nyt; minä kirosin pahasti, kun tunsin koipieni kastuvan; mies,
joka kostutteli leipäpalaansa, kääntyi, ja silloin näin..."
"Näit?"
"Filosofini, tai paremminkin meidän filosofimme."
"Kenet? Gilbertin?"
"Aivan omassa persoonassaan: paljain päin, takki auki, sukat
pohkeissa ja soljettomat kengät jalassa, lyhyesti sanoen sangen
säälittävässä asussa."
"Gilbert... Ja minä hän sanoi?"
"Minä tunsin hänet, ja hän tunsi minut. Minä lähestyin häntä, ja hän
vetäytyi takaperin. Minä ojensin käteni, hän turvausi käpäliinsä ja
livisti kuin vinttikoira rattaiden ja vedenkantajain joukkoon."
"Sinä kadotit hänet näkyvistä?"
"Se on selvä, _parbleu_; et kai kuvittele, että olisin lähtenyt
juoksemaan, minäkin muka, vai mitä?"
"Oh, ei, sehän olisi ollut mahdotonta, sen kyllä ymmärrän; mutta
hänet olemme nyt hukanneet."
"Voi, miten ikävää!" huudahti Sylvia-neito tahtomattaankin.
"Niin, todellakin", virkkoi Jean; "sillä minä olen velkaa
hänelle makean selkäsaunan, ja jos minä olisin saanut kynteni
hänen nukkavieruun kaulukseensa, ei hän olisi menettänyt korkoja
odotellessaan, sen vannon. Mutta hän arvasi kai kauniin aikeeni ja
läksi sentähden lipettiin. Mutta lähteköön. Hän on siis Pariisissa,
ja se on kaikkein tärkeintä, sillä Pariisissa saa kyllä aina selvän
siitä, mitä etsii, ellei ole kovin pahoissa väleissä poliisipäällikön
kanssa."
"Aivan niin, meidän täytyy saada hänet käsiimme."
"Ja kun saamme hänet käsiimme, hänet pannaan vedelle ja leivälle."
"Me pistämme hänet putkaan", lisäsi Sylvia; "mutta tällä kertaa
täytyy valita varmempi paikka".
"Ja mademoiselle Sylvia kantaa hänelle tuohon varmaan paikkaan vettä
ja leipää, vai mitä?" kysyi varakreivi.
"Älä ilveile, veljeni", virkkoi Chon. "Se poika näki
kyytihevostapahtuman. Jos hänellä olisi aihe tahtoa sinulle pahaa,
olisi meillä täysi syy häntä pelätä."
"Noustessani tänne ylös", jatkoi Jean, "minä päätinkin lähteä herra
de Sartinesin puheille ja kertoa hänelle, mitä olin löytänyt.
Herra de Sartines vastaa minulle, että mies, joka paljaspäin,
sukat pohkeissa ja kengät auki liottaa leipäänsä suihkulähteellä,
asustelee varmaankin lähellä paikkaa, josta hänet tällaisessa asussa
löydettiin. Ja silloin hän varmaan ottaa tehtäväkseen hankkia meille
selon."
"Mitä hän mahtaa täällä tehdä ilman rahaa?"
"Hän juoksee kai ihmisten asioilla."
"Hänkö! Sellainen metsäläis-filosofi? Se on mahdotonta!"
"Hän on siis kai tavannut jonkun vanhan ja jumalaapelkääväisen
tätinsä, joka antaa hänelle kuivia, sylirakkinsa hylkäämiä
leivänkuoria", arveli Sylvia.
"Olkoon se asia nyt: pane liinavaatteet tuohon vanhaan kaappiin,
Sylvia, ja me menemme tähystyspaikkaan, veljeni."
Ja he asettuivatkin hyvin varovasti ikkunan ääreen.
Andrée laski kirjo-ompelun kädestään pois, nosti varsin huolettomasti
jalkansa nojatuolille, ojensi sitten kätensä ja otti kirjan, joka
oli toisella tuolilla niin lähellä, että hän sen yletti. Sitten hän
avasi kirjan ja alkoi lukea. Katselijat arvostelivat luettavan sangen
jännittäväksi, sillä nuori tyttö ei liikahtanutkaan ryhdyttyään
lukemaan.
"Kuinka tiedonhaluinen tyttö!" huudahti neiti Chon. "Mitä hän
mahtanee lukea?"
"Kas tässä on välttämätön kapine", vastasi varakreivi ja otti
taskustaan kiikarin. Sen veti hän pitkäksi ja suuntasi sen Andréeta
kohti nojaten sitä ikkunan kulmaan, että se pysyi paikallaan.
Chon katseli kärsimättömänä hänen valmisteluitaan.
"No, sano jo, onko hän tosiaan kaunis, tuo hempukka?" kysyi hän
varakreiviltä.
"Ihailtava! Hän on suorastaan täydellinen tyttö. Minkälaiset
käsivarret, mitkä kädet, ja mitkä silmät, ja huulet, jotka voisivat
vietellä syntiin itse pyhän Antoniuksen. Ja jalat, ah, kuinka
jumalaiset jalat! Ja nilkka... moinen nilkka silkkisukan kätkössä!"
"No niin, rakastu nyt siinä häneen, se tässä nyt vielä puuttuisi!"
sanoi Chon harmissaan.
"Entäpä sitten?... Se ei olisi niinkään hullumpi heitto, varsinkin
jos hän puolestaan tahtoisi hiukan rakastaa minua. Se rauhoittaisi
jossakin määrin meidän kreivitär rukkaamme."
"Kas niin, anna nyt tänne kiikari ja lakkaa höpsimästä, jos voit...
Kyllä, tyttö on tosiaan kaunis, ja on mahdotonta, ettei hänellä
olisi rakastajaa... Hän ei lue, katsoppas... kirja kirpoaa hänen
kädestään... se valuu alas... kas niin, nyt se putosi permannolle...
Mitä sanoinkaan, Jean, hän ei lue, hän uneksii..."
"Tai nukkuu", sanoi Jean.
"Silmät auki! Sellaiset kauniit silmät, totisesti!"
"Jos hänellä on mielittynsä, niin saamme herran joka tapauksessa
nähdä täältä", sanoi Jean.
"Kyllä, jos hän tulee päivällä; mutta jos hän käy yöllä?"
"Piru vie, sitä en tullut ajatelleeksi, ja se on kuitenkin seikka,
jota minun olisi pitänyt aivan ensiksi ajatella; se osoittaa, kuinka
yksinkertainen minä olen."
"Niin, yksinkertainen kuin prokuraattori."
"Hyvä, nyt minä tiedän senkin seikan ja keksin siihen jonkin mutkan."
"Tämä kiikari on aivan erinomainen", sanoi Chon; "sillä voisi melkein
lukea kirjaa".
"Lue ja sano mikä on kirjan nimi. Ehkäpä voisin arvata enemmänkin
kirjan opastuksella."
Chon kumartui uteliaasti ulospäin, mutta ponnahti aivan nopeasti
takaisin.
"No, mitä nyt?" kysyi varakreivi.
Chon tarttui hänen käsivarteensa.
"Ole varovainen katseessasi ulos, veljeni", sanoi hän; "katso, kuka
tuolta vasemmalta olevasta luukusta tähystelee puutarhaan. Varo nyt,
ettei sinua nähdä!"
"Ähäh", huudahti Jean Dubarry hiljaa; "sehän on, jumalavita, tuo
minun leivänliottajani!"
"Hän aikoo syöksyä suin päin pihalle."
"Ei toki, hän pitää kiinni kattokourusta."
"Mutta mitä hän katselee noin tulisin silmin ja aivan hurjana
innosta?"
"Hän väijyskelee."
Varakreivi löi kädellä otsaansa.
"Ah, nyt minä tiedän!" huudahti hän.
"Mitä sitten?"
"Hän väijyskelee tuota hempukkaa, _pardieu_!"
"Neiti de Taverneytä?"
"Niin juuri, siinä on maalais-kyyhkyslakan rakastunut lintu! Tyttö
muuttaa Pariisiin, toinen juoksee perässä. Neiti de Taverney asettuu
Coq-Héronin varrelle, filosofi karkaa meidän luotamme asumaan Rue
Plâtrièren varrelle. Hän katselee neitiä, ja neiti uneksii."
"Se on ilmeisesti totta", myönsi Chon. "Katsohan vain hänen
tuijottavia silmiään, niiden tummaa tulta; hän on niin rakastunut,
että on hullautunut."
"Siskoseni", sanoi Jean, "ei välitetä enää pitää silmällä
rakastajatarta, rakastaja täyttää kyllä sen toimen".
"Niin, omaan laskuunsa."
"Ei, vaan meidän. Minä lähden nyt heti kunnon Sartinesin puheille.
_Pardieu_, meitä potkii onni! Mutta varo itseäsi, Chon, ettei
filosofi huomaa sinua; sinä tiedät, kuinka nopeasti hän livistää
käpälämäkeen."