Tämän pitkän ja tapauksista rikkaan yön, jonka kuluessa me olemme
siirtyneet kuin muinaisten jumalain pilvi Saint-Denisistä la
Muetteen, la Muettesta Rue Coq-Héronin varrelle, Coq-Héronilta Rue
Plâtrièrelle ja sieltä jälleen Saint-Claude-kadun taloon, tämän
yön oli kreivitär Dubarry käyttänyt muokatakseen kuninkaan mieltä
uudenlaiseen politiikkaan, joka sopi hänen tarkoitusperiinsä.
Rouva Dubarry oli puhunut varsinkin paljon siitä, kuinka vaarallista
oli antaa Choiseulien saada Madame la dauphine puolelleen.
Kuningas oli kohauttanut olkapäitään ja vastannut, että hänen
korkeutensa dauphine oli lapsi ja herra de Choiseul vanha ministeri;
ettei siinä suhteessa ollut minkäänlaista vaaraa tarjolla, koskapa
toinen mainituista henkilöistä ei pystyisi työhön eikä toinen
huvittamaan.
Ihastuneena tähän sutkaukseensa oli kuningas jyrkästi lopettanut
kaikki selvittelyt.
Niin ei kuitenkaan ollut kreivittären laita, sillä hän oli huomannut
kuninkaan eräällä tavalla hajamieliseksi.
Ludvig XV oli viehätyshaluinen. Hänen suurin ilonsa oli
saada rakastajattarensa mustasukkaisiksi, mikäli vain moinen
mustasukkaisuus ei synnyttänyt liian pitkiä riitoja ja kauan kestävää
hapanta muotoa.
Rouva Dubarry oli mustasukkainen, ennen kaikkea itserakkaudesta ja
myöskin pelosta. Hänelle oli ollut liian vaikeaa valloittaa asemansa,
ja se korkea asema, jossa hän nykyään oli, oli liian etäällä hänen
lähtökohdastaan, että hän olisi voinut, kuten rouva de Pompadour,
sietää kuninkaan pitävän vielä muitakin rakastajattaria. Vielä
vähemmin olisi hän voinut hankkia itse hänelle sellaisia, milloin
hänen majesteettinsa näytti olevan ikävissään, kuten tiedetään rouva
de Pompadourin aikana usein sattuneen.
Koska rouva Dubarry oli mustasukkainen, tahtoi hän perinpohjin tuntea
syyn, miksi kuningas oli hajamielinen.
Kuningas antoi hänelle tämän muistettavan vastauksen, jota hän ei
ajatellut rahtuakaan:
"Minä ajattelen paljon pojanpoikani vaimon onnea, enkä minä tosiaan
tiedä, tuleeko hänen korkeutensa dauphin tekemään hänet onnelliseksi."
"Ja miksikä ei, sire?"
"Siksi, että Ludvig näytti minusta katselevan Compiègnessä,
Saint-Denisissä ja la Muettessa sangen paljon muita naisia, mutta
hyvin vähän omaa vaimoaan."
"Toden totta, sire, ellei teidän majesteettinne itse puhuisi minulle
näin, en minä noita sanoja uskoisi: onhan näet Madame la dauphine
varsin kaunis."
"Mutta hän on laihanlainen."
"Hän on nuori!"
"Hyvä; katsokaapa silloin neiti de Taverneytä, joka on
arkkiherttuattaren ikäinen."
"Miksi niin?"
"Niin, hän on näet täydellinen kaunotar!"
Kreivittären silmissä välkähti salama, joka varoitti kuningasta, että
hän oli ollut ajattelematon.
"Mutta te jälleen, rakas kreivitär", jatkoi kuningas nopeasti, "te
olitte kuudentoista vuotiaana, siitä olen varma, yhtä pyöreä kuin nuo
paimenettaret, joita ystävämme Boucher maalaa".
Tämä pikku imarrus paransi paljon asiaa; silti oli isku kuitenkin
sattunut.
Rouva Dubarry ryhtyi siis keimaillen hyökkäykseen.
"Niin, mutta se neiti de Taverney on siis hyvin kaunis?" kysyi hän.
"Minäkö sen tiedän?" vastasi Ludvig XV.
"Kuinka? Te kiittelette häntä, ja väitätte, ettette tiedä, onko hän
kaunis?"
"Tiedän vain, että hän ei ole laiha, siinä kaikki."
"Te olette siis nähnyt ja tarkastellut häntä?"
"Hyvä kreivitär, te asettelette minulle ansoja! Tehän tiedätte, että
minä olen likinäköinen. Minä näen suurena kokonaisuutena, mutta
yksityiskohdat vie hiisi. Dauphinessa minä näin luuta ja nahkaa,
siinä kaikki."
"Ja neiti de Taverneyssä näitte suuren kokonaisuuden, kuten sanoitte:
sillä dauphine on erinomaisen hieno, ja neiti de Taverney sitävastoin
vain tavallinen kaunotar."
"No mutta", huomautti kuningas, "sillä tavoinhan te, Jeanne,
ette olisi erinomainen kaunotar? Luulenpa, että ilveilette
kustannuksellani."
-- Ahaa, kohteliaisuuksia, -- tuumi kreivitär itsekseen; -- paha
vain, että siihen sisältyy toinenkin kohteliaisuus, joka ei ole
tarkoitettu minulle.
Sitten hän lisäsi:
"Olisinpa tosiaan mielissäni, jos Madame la dauphine valitsisi
itselleen muutamia hiukankin viehättäviä hovinaisia; hovi, jossa on
pelkkiä vanhoja rouvia, on hirveä."
"Niinkö ajattelette tekin, rakas ystävätär? Juuri eilen puhuin samaa
dauphinille; mutta se asia ei liikuttanut laisinkaan tuota nainutta
miestä."
"Jos madame la dauphine aluksi ottaisi tuon neiti de Taverneyn?"
"Luulen kyllä, että hän hänet ottaa", vastasi Ludvig XV.
"Ah, te sen tiedätte, sire?"
"Olen ainakin kuullut siitä mainittavan."
"Hän on varaton tyttö."
"Niin, mutta hyvää syntyperää. Nuo Taverney-Maison-Rouget ovat jaloa
sukua ja kuninkaan uskollisia palvelijoita."
"Kuka heitä sitten työntelee?"
"Sitä en tiedä. Mutta luulen, että he ovat köyhiä, kuten sanoitte".
"Ei varmaankaan herra de Choiseul, sillä silloin he suorastaan
halkeaisivat eläkkeistä."
"Kreivitär, kreivitär, ei puhuta politiikkaa, minä rukoilen."
"Puhutaanko siis heti politiikkaa, jos sanotaan, että Choiseulit
saattavat teidät vararikkoon?"
"Puhutaan", vastasi kuningas ja nousi ylös.
Tunnin päästä oli hänen majesteettinsa jälleen Suuressa Trianonissa,
sangen hyvillään, että oli tehnyt naisen mustasukkaiseksi, mutta
myöntäen kuitenkin puoliääneen kuten herra de Richelieu olisi voinut
tehdä kolmikymmenvuotiaana:
-- Mustasukkaiset naiset ovat tosiaan ikäviä!
Heti kun kuningas oli poistunut, nousi rouva Dubarry vuorostaan ylös
ja meni omaan huoneeseensa. Siellä odotti Chon kärsimättömänä ja
uteliaana uutisia.
"No niin", sanoi Chon, "sinulla on näinä päivinä ollut loistava
menestys. Toissa päivänä esiteltiin sinut dauphinelle, ja eilen sinä
pääsit hänen pöytäänsä."
"Kyllä totta. Mutta olipa sekin kaunis menestys!"
"Mitä ihmettä! Sekin kaunis menestys, sanoit? Tiedäpäs, että tällä
hetkellä vierivät vähintäin sadat vaunut Luciennesiin houkuttelemaan
sinulta aamuhymyäsi?"
"Se on sangen paha asia."
"Miksikä niin?"
"Siksi, että he hukkaavat aikansa turhaan; minulta eivät tänään saa
aamuhymyä enempää vaunut kuin ihmisetkään."
"Ohoh, pikku kreivittäreni, onko ukkosta ilmassa?"
"On, tosiaan! Suklaani, heti tänne suklaani!"
Chon soitti.
Zamore tuli sisään.
"Suklaani!" huusi kreivitär.
Zamore meni ulos hitaasti ja kiskoen jalkojaan ja tekeytyen mahtavan
näköiseksi.
"Tahtooko tuo vintiö tappaa minut nälkään?" huusi kreivitär. "Sata
piiskan iskua, jos et juokse."
"Minä ei juosta, minä kuvernööri!" vastasi Zamore majesteettisesti.
"Vai niin, sinä kuvernööri!" toisti kreivitär ja tempaisi pienen
ratsupiiskan, jossa oli kullattu hopeanuppi ja joka oli hankittu
pitämään yllä rauhaa kreivittären espanjalaisten ja englantilaisten
koirien keskuudessa. "Vai niin, sinä kuvernööri! Odotahan, odotahan,
saat nähdä kuvernööriä!"
Huomatessaan ratsupiiskan alkoi Zamore juosta ja törmäsi päin seiniä
ja kirkui kimeästi.
"Sinähän olet tänään aivan hurja, Jeanne", sanoi Chon.
"Eikö minulla sitten ole valta olla?"
"Kyllä. Mutta minä lähden luotasi, hyvä Jeanne."
"Minkätähden sitten?"
"Minua peloittaa, että sinä syöt minut."
Kamarin ovelta kuului nyt kolme lyöntiä.
"No niin, kuka siellä nyt kolkuttaa"? kysyi kreivitär kärsimättömästi.
"Hän saa tosiaan hyvän vastaanoton", mutisi Chon.
"Hyvä vain, jos minut otettaisiin huonosti vastaan", sanoi nyt
varakreivi Jean, työntäen oven kuninkaallisesti levälleen.
"Ja mitä sitten tapahtuisi, jos sinut otettaisiin vastaan huonosti?
Sillä sekin voisi olla mahdollista?"
"Silloin saattaisi käydä niin, etten tulisi enää takaisin", vastasi
Jean.
"Entäpä sitten?"
"Sinä menettäisit enemmän kuin minä, jos ottaisit minut huonosti
vastaan."
"Hävytön!"
"Kas niin; nyt tässä on hävytön, kun ei viitsi imarrella. -- Mikä
hänellä tänään oikein on, Chon?"
"Älä hiisku siitä enää, Jean, hän on aivan mahdoton. Kas tuossa nyt
tulee se suklaa!"
"Olkoon, me emme hänestä välitä. -- Hyvää päivää, minun pikku
suklaani", sanoi Jean ja otti tarjottimen; "kuinka sinä voit, minun
suklaani?"
Hän vei tarjottimen erääseen nurkkaan ja asetti sen pienelle
pöydälle, jonka ääreen hän sitten istuutui.
"Tule, Chon", sanoi hän, "tule sinä tänne! Ylpeät eivät saa mitään."
"Ah, kyllä olette hyviä"! huudahti kreivitär nähdessään Chonin
iskevän silmää, pyytäen Jeania nauttimaan suklaansa yksin. "Te otatte
muka nokkaanne, ettekä näe, että minä kärsin!"
"Mikä sinulla nyt sitten on"? kysyi Chon ja tuli kreivitärtä
lähemmäksi.
"Oi", huudahti kreivitär, "kukaan teistä ei ajattele, mikä minulle
tuottaa surua".
"Ja mikä sinulle sitten tuottaa surua? Sano nyt!"
Jean ei liikahtanut paikaltaan; hän siveli itselleen voileipää.
"Olisitkohan rahapulassa?" kysyi Chon.
"Oh, mitä siihen tulee, ennen on kuningas rahapulassa kuin minä",
vastasi kreivitär.
"Lainaa siis minulle tuhat louisdoria", virkkoi Jean; "minä tarvitsen
niitä kipeästi".
"Tuhat luunappia isoon nenääsi!"
"Kuningas pitää siis sittenkin tuon inhoittavan Choiseulin?" kysyi
Chon.
"Onpa sekin muka uutinen! Tiedäthän, että he ovat eroamattomia."
"Hän on siis kai rakastunut dauphineen?"
"Ah, nyt olet tolalla, se on hyvä. Mutta katso nyt, miten tuo tuhma
mies ahmii suklaatani eikä liikuta pikkusormeaankaan tullakseen
avukseni. Ah, nämä olennot tappavat minut surusta!"
Välittämättä vähääkään takanaan riehuvasta myrskystä leikkasi Jean
vielä yhden leivän halki, levitti sille paksulta voita ja kaatoi
itselleen uuden kupin suklaata.
"Kuinka, onko kuningas rakastunut?" huudahti Chon.
Rouva Dubarry heilautti päätään ikäänkuin sanoakseen:
-- Sen nyt tiedät.
"Ja dauphineen?" jatkoi Chon ja liitti kätensä ristiin. "No, sitten
ei enää hätää, sillä hän ei toki halunne sukurutsausta, joten voit
olla rauhassa; on parempi, että hän on rakastunut häneen kuin
johonkin muuhun."
"Mutta jos hän ei nyt ole rakastunut häneen, vaan johonkin muuhun?"
"Oi", huudahti Chon ja kalpeni. "Mitä sinä sanotkaan?"
"Kas niin, tule nyt siitä kipeäksi, se tässä vielä puuttuisi!"
"Mutta jos niin on", mutisi Chon, "silloin olemme hukassa! Ja
sellaista sinä voit sietää, Jeanne? Mutta keneen hän on rakastunut?"
"Kysy veljeltäsi, joka on suklaasta aivan sinipunainen ja varmaan
tukehtuu tuohon paikkaan; sillä hän sen tietää, hän sanoo sen sinulle
tai ainakin voi sen aavistaa."
Jean nosti päätänsä.
"Minulleko puhutaan?" kysyi hän.
"Niin, herra touhio, herra tarpeellinen", vastasi Jeanne, "teiltä
kysytään, mikä se henkilö on nimeltään, jota kuningas nykyään
ajattelee".
Jean täytti ilmanpitävästi suunsa ja sai lausutuksi vain
ponnistuksella seuraavat kolme sanaa:
"Neiti de Taverney."
"Neiti de Taverney!" huudahti Chon. "Oh, Jumala armahtakoon meitä!"
"Hän tiesi sen, senkin hirviö!" huusi kreivitär ja heittäytyi
nojatuolinsa selustaa vastaan ja kohotti kätensä taivasta kohti. "Hän
tiesi sen, ja hän vaan syö!"
"Oh, mokomaa!" äännähti Chon ja luopui selvästikin veljestään,
mennäkseen kälynsä puolelle.
"En tosiaan tiedä", huudahti kreivitär, "mikä minua estää, etten revi
hänen päästään noita rumia silmiä, jotka ovat vielä pöhöiset unesta,
tuolla laiskurilla! Hän on nyt vasta noussut ylös, kuule, Chon, nyt
vasta noussut ylös!"
"Kreivitär erehtyy", vastasi Jean; "minä en ole maannutkaan".
"Mitä sinä sitten olet tehnyt, vätys?"
"Minä olen ravannut katuja koko yön ja koko aamun."
"Enkös arvannut!... Oh, mistä minä saan jonkun, joka auttaa minua
paremmin kuin tuo auttaa! Kuka sanoo minulle, minne se tyttö on
joutunut ja missä hän nyt on?"
"Missäkö on?" kysyi Jean.
"Niin."
"Pariisissa, _pardieu_!"
"Pariisissa?... Mutta missä siellä?"
"Rue Coq-Héronin varrella."
"Kuka sinulle sen on sanonut?"
"Hänen kuskinsa, jota minä odotin tallin edessä ja jolta kysyin
asiaa."
"Ja hän sanoi sinulle...?"
"Että hän oli kuljettanut koko Taverneyn perheen pieneen Rue
Coq-Héronin varrella olevaan taloon, joka on keskellä puutarhaa Hôtel
d'Armenonvillen vieressä."
"Ah, Jean, Jean!" huudahti kreivitär. "Sinun kanssasi täytyy tehdä
sovinto, ystäväni. Mutta tarkempia tietoja meidän täytyy saada. Miten
hän elää? Kenenkä kanssa hän seurustelee? Mitä hän tekee? Tuleeko
hänelle kirjeitä? Tämä kaikki on välttämätöntä tietää."
"Kyllä, se saadaan tietää."
"Kuinka sitten?"
"Niin, siinäpä se; kuinka? Minä olen jo miettinyt; miettikää nyt
vuorostanne tekin."
"Rue Coq-Héronin varrella?" kysyi Chon vilkkaasti.
"Coq-Héronin", toisti Jean jäykästi.
"No niin; kaipa Rue Coq-Héronin varrella löytyy joku huone
vuokrattavana."
"Ah, kuinka mainio keksintö!" huudahti kreivitär. "Sinun, Jean,
täytyy joutua sille kadulle ja vuokrata sen varrelta meille huone.
Sinne pistetään joku piiloon; tuo joku näkee heidän kulkevan kotiinsa
ja sieltä ulos, näkee heidän punovan juoniaan. Vaunut valjaisiin ja
lähdetään Coq-Héronin kadulle."
"Tarpeetonta; sen kadun varrella ei ole huonetta vuokrattavana."
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Olen hankkinut siitä tiedon, _parbleu_; mutta huoneita on..."
"Missä sitten? Sano jo!"
"Rue Plâtrièren varrella."
"Mikä se Rue Plâtrière on?"
"Mikäkö on?"
"Niin!"
"Se on muuan katu, jonka talojen pihapuoli on Rue Coq-Héronin
puutarhoihin päin."
"No hyvä, nopeasti toimeen!" sanoi kreivitär. "Vuokrataan huone Rue
Plâtrièren varrella."
"Se on jo tehty", vastasi Jean.
"Ihailtava mies!" huudahti kreivitär. "Tule ja anna minulle suuta,
Jean."
Jean pyyhki suunsa, suuteli rouva Dubarrya kummallekin poskelle
ja kumarsi sitten juhlallisesti, kiitokseksi moisesta suuresta
kunniasta, joka oli hänelle suotu.
"Se on onnistunut tuuma!" sanoi Jean.
"Mutta ennen kaikkea, eihän sinua siellä vain tunneta?"
"Kuka lempo minut tuntisi Rue Plâtrièren varrella?"
"Ja sinä olet vuokrannut...?"
"Pienen huoneiston eräässä rumassa talossa."
"Mutta siellä tietysti kysyttiin kenelle?"
"Se on selvä."
"Ja mitä silloin vastasit?"
"Että vuokrasin sen eräälle leskinaiselle. Oletko sinä leski, Chon?"
"Totta hiidessä", vastasi Chon.
"Erinomaista!" huudahti kreivitär. "Chon muuttaa siihen huoneistoon,
Chon urkkii ja pitää heitä silmällä; mutta nyt emme saa hukata aikaa."
"Minä lähden sinne aivan heti", vastasi Chon. "Vaunut! Vaunut!"
"Vaunut!" huusi myöskin rouva Dubarry ja soitti niin, että vaikka
prinsessa Ruusunen olisi voinut moisesta metelistä herätä.
Jean ja kreivitär tiesivät kyllä, mitä heidän sopi Andréesta arvella.
Kuningas oli huomannut Andréen jo nähdessään hänet ensi kertaa:
Andrée oli siis vaarallinen.
"Se tyttö", sanoi kreivitär sillaikaa kuin hevosia valjastettiin,
"ei olisi mikään oikea maalaistyllykkä, ellei hän olisi laahannut
perässään kyyhkyslakastaan tänne Pariisiin jotakin hurmaantunutta
mielitettyään. Otetaan selvää, kuka tuo rakastunut on, ja sitten
kiireesti naimakauppa! Mikään ei jäähdytä kuningasta paremmin kuin
kahden maaseutulaisen naimisiin meno."
"Ei, hiidessä, päinvastoin, sitä varokaamme", väitti Jean. "Hänen
kaikkein kristillisimmästä majesteetistaan on nuori vaimo oikein
makupala, sen sinä tiedät, kreivitär, paremmin kuin kukaan muu. Mutta
tyttö, jolla on rakastaja, olisi kuninkaalle paljon vähemmän mieleen.
-- Vaunut ovat jo valjaissa", lisäsi hän.
Chon kiiruhti ulos ja puristi Jeanin kättä ja syleili kälyään.
"Ja miksi sinä et ota Jeania mukaasi?" kysyi kreivitär Chonilta.
"Ei, minä menen omalle taholleni", vastasi varakreivi. "Odota minua
Rue Plâtrièrella, Chon. Minä olen ensimmäinen vieras, jonka saat
uuteen asuntoosi."
Chon ajoi pois, Jean istahti jälleen pöydän ääreen ja joi kolmannen
kupin suklaata.
Chon poikkesi mennessään suvun yksityishotelliin, jossa hän muutti
vaatteita ja harjoitteli käyttäytymään porvarisnaisen tapaan. Ja
kun hän oli tyytyväinen ilmeisiinsä, heitti hän ylimyksellisille
olkapäilleen yksinkertaisen, mustan silkkivaipan ja lähetti noutamaan
kantotuolin.
Puolen tunnin päästä nousi hän kamarineitsyt Sylvian kanssa ylös
eräitä jyrkkiä portaita, jotka veivät neljänteen kerrokseen.
Tuossa neljännessä kerroksessa oli huoneisto, jonka varakreivi Jean
niin ajattelevasti oli vuokrannut.
Kun Chon joutui toisen kerroksen porrastasolle, kääntyi hän, sillä
hän huomasi jonkun seuraavan itseään. Tulija oli ensimmäisessä
kerroksessa asuva talon omistajatar. Hän oli kuullut portailta ääniä,
tuli ulos ja kummasteli melkoisesti nähdessään kahden niin nuoren ja
kauniin naisen nousevan talonsa portaita.
Hän nosti jöröä päätään ja näki vastassaan kahdet veitikkamaiset
kasvot.
"Hei, mesdames, mitä te täältä etsitte?" sanoi hän.
"Huoneita, jotka veljeni on meille vuokrannut, madame", vastasi Chon,
ottaen kasvoilleen leskivaimon ilmeen. "Ettekö ole puhunut hänen
kanssaan, vai olemmeko tulleet väärään taloon?"
"Ei, ne huoneet ovat tosiaan neljännessä kerroksessa", vastasi talon
vanha omistajatar. "Oi, rouva rukka, leski noin nuorena!"
"Ah, niin, niin!" huokaili Chon ja kohotti katseensa taivasta kohti.
"Mutta te tulette kyllä viihtymään Rue Plâtrièren varrella; tämä on
mainio katu; ette kuule koskaan pienintäkään hälinää, sillä teidän
huoneenne ovat puutarhoihin päin."
"Juuri sitä minä toivoin, madame."
"Mutta käytävästä voitte joskus katsella kadullekin, kun ohitse menee
kulkueita taikka koirat sattuvat tappelemaan."
"Ah, se on hyvä ajanratoksi, madame", huokasi Chon.
Ja hän nousi edelleen portaita.
Vanha talon omistajatar katseli hänen menoaan, kunnes hän joutui
ylös neljänteen kerrokseen, ja tuumi sitten itsekseen, kun Chon oli
sulkenut oven:
-- Hän näytti kuitenkin oikealta naiselta.
Heti oven suljettuaan riensi Chon puutarhan puolella olevan ikkunan
ääreen.
Jean ei ollut erehtynyt; melkein sen huoneiston ikkunan alla oli tuo
kuskin mainitsema paviljonki.
Ja pian ei ollut enää epäilemistäkään: muuan nuori tyttö tuli ja
istuutui paviljongin ikkunan ääreen kirjo-ompelus kädessään. Hän oli
Andrée.