Kun Balsamo jäi yksin, meni hän ja kuunteli Lorenzan oven takana.
Lorenza nukkui rauhallista ja hiljaista unta.
Silloin avasi hän pienen luukun, joka oli ovessa ja aukesi ulospäin,
ja katsoi häntä tuokion hellään ja lempeään haaveiluun vaipuneena.
Sen jälkeen sulki hän taas luukun ja kulki sen huoneen läpi, joka
eroitti Lorenzan huoneuston hänen työpajastaan ja jota olemme jo
kuvailleet, ja kiiruhti sammuttamaan tulen uuneistaan, avaten
valtavan suuren johdon, jonka kautta koko ankara kuumuus pääsi
piipusta ulkoilmaan; se myös laski sisälle vettä säiliöstä, joka oli
ulkona katolla.
Sitten asetti hän kardinaalin velkakirjan huolellisesti mustaan
marokiininahkaiseen lompakkoon.
"Jonkun de Rohanin sana on aina hyvä", jupisi hän itsekseen; "mutta
pelkästään minua varten, sillä siellä muualla on ehkä tarpeen
näyttää, mihin minä käytän veljieni kultaa".
Nämä sanat raukenivat hänen huulilleen, kun ylhäältä laipiosta kuului
kolme kumeaa lyöntiä, jotka saivat hänet kohottamaan päätänsä.
"Ahaa", virkkoi hän itsekseen, "Althotas kutsuu minua".
Sillaikaa kuin hän viipyi pajassaan antaakseen raittiin ilman virrata
sisään ja asetti järjestelmällisesti kunkin esineen paikalleen ja
rautalevyn jälleen uunin päällystäksi, tulivat lyönnit laipioon yhä
kovemmiksi.
"Kas, kas, vanhus on kärsimätön; se on hyvä merkki."
Balsamo otti pitkän rautatangon ja kolkutti sillä vuorostaan
laipioon; sitten vetäisi hän seinässä olevasta rautarenkaasta, ja
laipiossa aukesi nyt alastaipuvan joustimen avulla laskuluukku, joka
tuli aina työpajan permantoon saakka. Balsamo asettui seisomaan
keskelle tuota konetta ja laitos kohosi toisen joustimen avulla
jälleen ylös ja vei mukanaan kuormansa yhtä helposti kuin oopperassa
pilvien ympäröimät koneet kuljettavat jumalia ja jumalattaria.
Nyt seisoi oppilas mestarinsa edessä.
Vanhan oppineen uusi asunto oli suunnilleen kahdeksan, yhdeksän
jalkaa korkea ja kuusitoista läpimitalta. Valo tuli sinne ylhäältä
kuin kaivoon, mutta sivuilta se oli aivan ilmanpitävästi umpinainen.
Kuten näemme, oli tämä kamari oikea palatsi verrattuna hänen
vaunuasumukseensa.
Ukko istui rullilla liikkuvassa nojatuolissaan, hevosenkengän
muotoisen pöydän keskuksessa, jolla oli kokonainen maailma tai
paremminkin täysi kaaos yrttejä, pulloja, työkapineita, kirjoja,
koneita ja kabbalistisilla kirjaimilla leimattuja papereita.
Hän oli niin hartaassa puuhassa, ettei liikahtanutkaan, kun Balsamo
tuli hänen eteensä.
Lampusta, joka oli kiinnitetty lasikupuun korkeimmalle kohdalle,
lankesi tähtimäinen valo hänen kiiltävälle ja kaljulle päälaelleen.
Hän käänteli sormissaan valkeaa, pientä lasipulloa ja tutki sen
läpikuultavuutta suunnilleen samalla tavoin kuin ostoksensa itse
tekevä perheenemäntä tähystelee kynttilän valossa kananmunia, jotka
hän ostaa.
Balsamo katseli häntä hetken ääneti; mutta virkkoi sitten jonkun
silmänräpäyksen päästä:
"No, täällä on tekeillä jotakin uutta?"
"Kyllä, kyllä. Tule, Akharat, minä olen ihastuksissani, minä olen,
olen sen keksinyt..."
"Minkä sitten?"
"Sen, mitä olen nyt tutkinut, peijakas."
"Kultaa?"
"Niin kai, tietysti kultaa! Älä joutavia!"
"Timantteja sitten?"
"No kas taas, mitä hän haaveilee! Kulta, timantit, olisivatko ne
tosiaan keksintöjä, ja kannattaisi kai iloita, jos olisin keksinyt
niiden valmistuksen!"
"Te olette siis keksinyt tuon eliksirinne?" kysyi Balsamo.
"Niin, ystäväni, eliksirini juuri; se tahtoo sanoa elämän... tai mitä
puhuinkaan... ei, olen keksinyt elämän iankaikkisuuden."
"Ohoi", sanoi Balsamo masentunein mielin, sillä hän piti tällaista
tutkimista mielettömänä yrityksenä; "taasko olette tuuminut tuota
päähänpistoanne!"
Mutta Althotas ei kuunnellut häntä, vaan katseli pulloaan rakkain
silmin.
"Viimeinkin", virkkoi hän, "on yhdistelmä löydetty: Aristaioksen
eliksiriä kaksikymmentä grammaa; elohopeabalsamia viisitoista
grammaa; kultasakkaa viisitoista grammaa; Libanonin seetrien öljyä
viisikolmatta grammaa".
"Mutta tuohan on, lukuunottamatta Aristaioksen eliksiriä, aivan
teidän vanha yhdistelmänne, mestari."
"Kyllä, mutta oleellisin osa siitä puuttui, se, joka yhdistää toiset,
se, jota ilman toiset eivät ole mitään."
"Ja sen te olette keksinyt?"
"Niin, sen olen keksinyt."
"Te voitte sen hankkia?"
"Totta hiidessä!"
"Ja se on mikä?"
"Tässä pullossa jo yhtyneihin aineisiin lisätään kolme viimeistä
pisaraa lapsen verta."
"Niin, mutta mistä te tuon lapsen saatte?" virkkoi Balsamo säikkyen
"Sinä hankit sen minulle."
"Minä?"
"Niin, juuri sinä."
"Te olette hullu, mestari."
"Mitenkä niin?" kysyi tunteeton ukko nuoleskellen ihastuksissaan
pullon kaulaa, johon oli tihkunut pisara hataran korkin raosta;
"mitenkä niin?"
"Tahdotteko lasta, ottaaksenne siltä kolme viimeistä veripisaraa?"
"Kyllä."
"Mutta lapsihan täytyy silloin tappaa?"
"Tietysti se täytyy tappaa, ja kuta kauniimpi se on, sitä varmempi on
lääke."
"Mahdotonta", sanoi Balsamo ja kohautti hartioitaan; "ei täällä
kustanneta lapsia tapettavaksi".
"Pyh", huudahti ukko hirveän suorasukaisesti; "mitä niillä sitten
tehdään?"
"Niitä kasvatetaan, _pardieu_!"
"Oho! Onko maailma sitten nykyään niin suuresti muuttunut? Kolme
vuotta sitten tultiin meille tarjoamaan lapsia, miten paljon
halusimme, puoleen mittaan ruutia ja puoleen viinapulloon."
"Kongossako tuo tapahtui, mestari?"
"Niin, Kongossa. Se on aivan yhdentekevää, vaikka lapsi onkin musta.
Muistaakseni ne, joita meille silloin tarjottiin, olivat hyvin
kauniita, hyvin kiharatukkaisia ja hyvin lystikkäitä."
"Erinomainen asia", vastasi Balsamo; "mutta paha kyllä me emme ole
nyt Kongossa, hyvä mestari".
"Niinkö! Emmekö me ole Kongossa", sanoi Althotas. "Missä me sitten
olemme?"
"Pariisissa."
"Pariisissako? No, jos nousemme laivaan Marseillessa, niin kuuden
viikon päästä olemme Kongossa."
"Kyllä, se olisi tosin mahdollista; mutta minun täytyy nyt pysyä
Ranskassa."
"Täytyykö sinun pysyä Ranskassa; ja miksi muka?"
"Siksi, että minulla on täällä töitä."
"Onko sinulla töitä Ranskassa?"
"On, ja melkoisen tärkeitä."
Ukko purskahti kauheaan ja kauan kestävään nauruun.
"Töitä Ranskassa", sanoi hän. "Niin, se on totta, unohdin, että
sinunhan täytyy järjestää niitä kerhojasi."
"Niin, mestari."
"Hommata salaliittojasi."
"Niin, mestari."
"Töitä, lyhyesti sanoen, kuten sinä moisia nimität."
Ja ukko purskahti jälleen ovelan ja pilkallisen näköisenä nauramaan.
Balsamo pysyi vaiti ja varustautui ottamaan vastaan rajuilmaa, joka
kokoontui ja jonka hän tunsi lähestyvän.
"Ja kuinka pitkälle olet noissa töissäsi päässyt? Annapas kuulua",
sanoi ukko kääntyen vaivaloisesti nojatuolissaan ja luoden
oppilaaseensa suuret, harmaat silmänsä.
Balsamo tunsi noiden silmien katseen tunkeutuvan valon säteenä hänen
sisimpäänsä.
"Mitenkäkö pitkälle olen päässyt?" toisti hän.
"Niin."
"Minä olen heittänyt ensimmäisen kiven, vesi on pantu liikkeeseen."
"Ja mitä muraa olet pohjasta nostanut? Puhupas!"
"Sitä oikeaa, filosofista muraa."
"Ahaa, sinä aiot taas ladella utopioitasi, järjettömiä unelmiasi,
utukuviasi! Sellaisia hassuja, jotka kiistelevät, onko Jumalaa vai
ei, sen sijaan että koettaisivat tehdä itsestään jumalan niinkuin
minä! Ja mitkä ovat ne kuuluisat filosofit, joiden kanssa olet tehnyt
liiton? Sanopas."
"Minulla on jo aikakauden suurin runoilija ja ateisti; näinä päivinä
hän tulee takaisin Ranskaan, josta hänet on melkeinpä ajettu
maanpakoon, ja liittyy jäsenenä vapaamuurarilooshiin, jonka olen
perustanut Pot-de-Fer-kadun varrelle, jesuiittain vanhaan taloon."
"Ja hänen nimensä on?"
"Voltaire."
"En tunne häntä. Jatka; ketä sinulla on muita?"
"Minut viedään kohta vuosisadan suurimman aatteiden mullistajan
seuraan, miehen, joka on kirjoittanut _Yhteiskuntasopimuksen_."
"Ja hänen nimensä on?"
"Rousseau."
"En tunne häntä."
"Sen minä uskon; teidän tuttavianne ovat Alfonso X, Raimundo Lulle,
Pietro Toledolainen ja Albertus Magnus."
"Ne ovatkin ainoat miehet, jotka ovat tosiaan eläneet, koska he ovat
ainoat, jotka ovat kaiken ikänsä käsitelleet suurta kysymystä: olla
vai eikö olla."
"Löytyy kaksi tapaa elää, mestari."
"Minä tiedän ainoastaan yhden; nimittäin: olla. -- Mutta puhutaanpa
jälleen noista kahdesta filosofista. Heidän nimensä olivat siis,
kuinka sanoitkaan?"
"Voltaire ja Rousseau."
"Hyvä; pistän nuo nimet muistiini. Ja sinä luulet noiden kahden
miehen avulla...?"
"Voivani saada valtaani nykyisen ajan ja kaivaa pohjaa tulevan alta."
"Ohoh, tässä maassa mahdetaan olla melkoisen typeriä, koska täällä
annetaan aatteiden johtaa?"
"Päinvastoin, täällä on aatteilla suurempi vaikutus kuin itse teoilla
juuri sen vuoksi, että täällä on sangen paljon älyä. Ja muuten:
minulla on paljon mahtavampi liittolainen kuin kaikki maailman
filosofit."
"Mikä sitten?"
"Ikävystyminen. Yksinvaltaa on kestänyt Ranskassa noin kuusitoista
sataa vuotta, ja ranskalaiset ovat väsyneet yksinvaltaan."
"Niin että ne nyt tahtovat sen kukistaa?"
"Niin."
"Ihanko luulet?"
"Aivan varmaan."
"Ja sinä painelet nyt siinä työssä?"
"Minkä suinkin jaksan."
"Tyhmyri!"
"Kuinka niin?"
"Mitä sinä hyödyt monarkian kukistumisesta?"
"En mitään persoonallisesti, vaan siitä tulee onnea kaikille."
"No niin, tänään olen tyytyväinen, ja menköön siis aika kuunnellessa
sinua. Selitäpä minulle ensiksi, miten sinä sen onnen saavutat, ja
sitten, mikä on onni."
"Mitenkä sen onnen saavutan?"
"Niin, onnen kaikille, taikka monarkian kukistumisen, joka sinulle
merkitsee samaa kuin kaikkien onni. Minä kuuntelen."
"Niin, nyt on Ranskassa ministeristä, joka on monarkian viimeinen
turva; se on viisas, toimelias ja etevä ministeristö, joka saattaisi
ehkä vielä parikymmentä vuotta pitää pystyssä kulunutta ja horjuvaa
monarkiaa; he auttavat minua kukistamaan sen."
"Mitkä he? Nuo filosofisiko?"
"Eivät; filosofit sitä päinvastoin tukevat."
"Kuinka, tukevatko filosofisi, monarkian viholliset, ministeristöä,
joka on monarkian turva? Oh, minkälaisia tyhmyreitä nuo filosofit
ovat!"
"Seikka on sellainen, että itse pääministeri on filosofi."
"Ahaa, nyt ymmärrän, he hallitsevat itse tuon ministerin persoonassa.
Minä siis erehdyin, he eivät siis ole tyhmyreitä, he ovat itsekkäitä."
"En tahdo väitellä, mitä he ovat", vastasi Balsamo alkaen tulla
kärsimättömäksi, "sillä sitä en tiedä; mutta sen toki tiedän,
että kun tämä ministeristö kukistetaan, ilmaisevat kaikki
tyytymättömyytensä uutta ministeriötä kohtaan. Se ministeristö
saa vastaansa ennen kaikkea filosofit ja sitten parlamentin.
Filosofit pitävät melua ja parlamentti samoin, ja ministeristö
ryhtyy vainoamaan filosofeja ja hajoittaa parlamentin. Silloin
tehdään sekä henkinen että aineellinen salainen liitto, muodostetaan
itsepintainen, sitkeä, lepäämätön oppositsioni, joka karkaa kaiken
kimppuun ja kaivaa joka hetki alta ja miinoittaa ja horjuttaa.
Parlamentin sijaan asetetaan tuomareita; nämä kuninkaan nimittämät
tuomarit tekevät kuningasvallan puolesta kaiken, mitä voivat.
Heitä syytetään, ja täydellä oikeudella, kavaluudesta, laittomista
kiristyksistä ja vääryydestä. Kansa nousee taisteluun, ja
kuningasvalta saa vastaansa filosofian, nimittäin valistuneet, ja
parlamentit, jotka edustavat keskiluokkaa, sekä kansan, joka on
kansa, nimittäin se vipu, jota Arkimedes etsi ja jolla nostetaan koko
maailma."
"No niin, kun olet nostanut maailman, niin sinun täytyy laskea se
jälleen alas."
"Kyllä, mutta kun se putoaa alas, murskaa se kuningasvallan."
"Ja kun se on murskattu -- kuulehan, minä seuraan mielelläni
harhakuviasi ja puhun sinun sokertelevaa kieltäsi -- kun tuo laho
kuningasvalta on murskattu, mitä nousee silloin sen raunioille?"
"Vapaus."
"Ahaa, ranskalaisista tulee siis vapaita?"
"Sen täytyy kerrankin tapahtua!"
"Heistä tulee vapaita, kaikista?"
"Niin, kaikista."
"Ranska saa siis kolmekymmentä miljoonaa vapaata ihmistä?"
"Niin."
"Ja sinä luulet, että noiden kolmenkymmenen miljoonan vapaan ihmisen
joukossa ei löydy miestä, joka on hiukan lahjakkaampi muita eikä
vedä eräänä päivänä yhdeksältäkolmatta miljoonalta yhdeksältäsadalta
yhdeksältäkymmeneltä yhdeksältä kansalaiseltaan vapautta
takavarikkoon, saadakseen itse vielä hiukan enemmän vapautta?
Muistatko koiraa, joka meillä oli Medinassa ja joka yksinään söi
muilta ruuan?"
"Kyllä; mutta eräänä päivänä karkasivat toiset sen kimppuun ja
tappoivat sen."
"Siksi, että ne olivat koiria; ihmiset eivät olisi tehneet mitään..."
"Te siis pidätte ihmisen älyä huonompana kuin koiran, mestari?"
"Mitä sille voi! Esimerkit puhuvat selvää kieltään."
"Mitkä esimerkit?"
"Minun muistaakseni oli ennen muuan Caesar Augustus ja myöhempinä
aikoina muuan Oliver Cromwell, jotka kumpikin iskivät lujasti kiinni
roomalaiseen ja englantilaiseen limppuun, niiden, joilta he sen
riistivät, liioin virkkamatta tai tekemättä mitään heitä vastaan."
"No niin, vaikka olettaisimmekin, että sellainen mies ilmestyisi,
hän on kuitenkin kuolevainen, hän kuolee, ja ennenkuin hän kuolee,
tekee hän vain hyvää niille, joita hän on sortanut, sillä hän
luo täydellisesti uudestaan aristokratian. Kun hänen on pakko
nojautua johonkin, valitsee hän vahvimman nojan, nimittäin kansan.
Sellaisen yhdenvertaisuuden asemasta, joka alentaa, on hän saanut
aikaan yhdenvertaisuuden, joka ylentää. Yhdenvertaisuudella ei ole
mitään varmoja rajoja, se on tasainen pinta, joka taipuu sen miehen
suuruuden mukaan, joka on sen luonut. Ja ylentäessään kansan pyhittää
hän erään siihen saakka tuntemattoman periaatteen. Vallankumous tekee
aikoinaan ranskalaiset vapaiksi; jonkun uuden Caesar Augustuksen tai
Oliver Cromwellin protektoraatti on tekevä heidät yhdenvertaisiksi."
Althotas käännähti kiivaasti nojatuolissaan.
"Voi, kuinka mies on typerä"! huudahti hän. "Käytäpä kaksikymmentä
vuotta elämästäsi lapsen kasvatukseen ja koeta opettaa hänelle se
mitä tiedät, ja kolmikymmenvuotiaana vielä lapsi tulee ja sanoo:
Ihmiset ovat kerran yhdenvertaisia."
"Kyllä, ihmisistä tulee yhdenvertaisia, yhdenarvoisia lain edessä."
"Entäpä kuoleman edessä, sinä hassu, tuleeko heistä yhdenvertaisia
kuolemankin edessä, tuon kaikkien lakien ylimmäisen lain, vaikka
toinen kuolee kolmen päivän ikäisenä ja toinen satavuotiaana?
Yhdenvertaisia, ihmiset muka yhdenvertaisia ennenkuin he ovat
voittaneet kuoleman! Ah sinuas, nauta, minkälainen kaksinkertainen
nauta sinä olet!"
Althotas heittäytyi selin voidakseen paremmin nauraa, kun taas
Balsamo istahti vakavana ja synkeänä.
Althotas katseli häntä sääliväisesti.
"Minä siis olen muka yhdenvertainen päivätyöläisen kanssa, joka syö
karkeaa leipäänsä, penikan kanssa, joka imee ammansa rintaa, tylsän
ukon kanssa, joka juo maidon heraa lääkkeenä ja itkee sammuneita
silmiään?... Ah, sinä säälittävä sofisti mikä oletkin, muista
nyt eräs asia, nimittäin, etteivät ihmiset tule yhdenvertaisiksi
ennenkuin he tulevat kuolemattomiksi, silloin tulee heistä jumalia,
ja ainoastaan jumalat ovat yhdenvertaisia."
"Kuolemattomiksi!" mutisi Balsamo. "Kuolemattomiksi, houreita!"
"Houreita! Vai houreita"! huudahti Althotas. "Houreita samoin kuin
höyry, houreita niinkuin sähköfluidumi, houreita niinkuin kaikki
mitä tutkitaan, mitä etsitään ja mikä viimein keksitään. Mutta
käännä kanssani nurin maailmoiden tomu, paljasta yksi toisensa
jälkeen päälletysten olevia kerroksia, joista kukin edustaa
omaa sivistyskauttaan, ja mitä huomaat näissä inhimillisyyden
kerrostumissa, näissä valtakuntain raunioissa, noissa vuosisatain
metallisuonissa, joita nykyaikainen tutkimus hakkaa taltallaan kuin
kaivoskuokalla? Huomaat, että kaikkien aikain ihmiset ovat etsineet
samaa, jota minä etsin, seuraavilla eri nimillä: parempaa, hyvää,
täydellistä. Ja milloin ovat he sitä etsineet? Homeroksen aikana,
jolloin ihmiset elivät kahdensadan ikään, ja patriarkkain aikana,
jolloin he elivät kahdeksansataa vuotta. He eivät ole löytäneet sitä
parempaa, sitä hyvää, sitä täydellistä: sillä jos he sen olisivat
löytäneet, olisi tämä loppuunelänyt maailma nyt terve, nuorekas
ja ruusunhohtava kuin aamurusko. Sen sijaan vallitsee täällä nyt
kärsimys, kuolema, mädäntyminen. Onko se suloista, tuo kärsiminen,
onko kaunista tuollainen ruumis, onko toivottavaa moinen mätäneminen?"
"No hyvä", vastasi Balsamo vanhukselle, jonka sanat kuiva yskintä oli
keskeyttänyt; "no hyvä, te sanotte, ettei vielä kukaan ole keksinyt
elämän eliksiriä. Minä sanon teille, ettei sitä kukaan keksikään.
Tunnustakaa Jumala."
"Typerys! Kukaan ei ole sellaista salaisuutta keksinyt, ja
sentähden ei sitä muka kukaan keksi. Tuollaisen mielipiteen mukaan
ei tapahtuisi koskaan mitään keksinnöitä. Ja luuletko sinä, että
keksinnöt ovat uusia seikkoja, jotka keksitään? Eivät, ne ovat
unohdettuja asioita, jotka löydetään. Mutta miksikä unohdetaan
asiat, jotka on jo kerran keksitty? Katsoppas, siksi, että elämä on
liian lyhyt, joten keksijä ei ennätä keksinnöstään vetää kaikkia
johtopäätöksiä, jotka siihen sisältyvät. Parisenkymmentä kertaa on
oltu melkeinpä keksimäisillään tämä elämäneliksiri. Luuletko sinä,
että Styx-joen on keksinyt Homeros? Luuletko sinä, että Akilleus,
melkeinpä kuolematon mies, koska hänet voitiin haavoittaa ainoastaan
kantapäähän, on pelkkää runoa? Ei, Akilleus oli Keironin oppilas
samoin kuin sinä olet minun. Keiron merkitsee ylempää tai vielä
enempääkin. Keiron oli oppinut, joka esitetään kentaurin hahmossa
siksi, että hänen tieteensä on lahjoittanut ihmiselle hevosen voiman
ja notkeuden. No niin, hänkin oli keksimäisillään elämäneliksirin.
Häneltä ei puuttunut muuta kuin ehkä, kuten ei minultakaan,
noita kolmea veripisaraa, joita sinä et tahdo minulle hankkia.
Nuo kolme puuttuvaa veripisaraa jättivät Akilleuksen kantapään
haavoitettavaksi; kuolema löysi tiensä ja tuli. Niin, minä sen
toistan, Keiron, tuo kaikkitietävä mies, tuo ylempi mies, oli vain
toinen Althotas, jota toinen Akharat esti viimeistelemästä työtään,
joka olisi pelastanut koko ihmiskunnan, koska se olisi pelastanut sen
Jumalan kirouksen seurauksesta. Kas niin, mitäs voit tähän vastata?"
"Minä vastaan", virkkoi Balsamo selvästi epäröiden, "että minulla on
oma työni niinkuin teilläkin. Jatkakaamme kumpikin aikeitamme omalla
vastuullamme. Minä en avusta teitä rikoksella."
"Rikoksella?"
"Niin. Entä minkälaisella rikoksella? Sellaisella, josta koko kansa
kiroaisi teitä, rikoksella, josta teidät vedetään yhteen noista
häpeällisistä hirsipuista, joita vastaan teidän tieteenne suojelee
yhtä vähän ylempiä kuin halvempiakin."
Althotas löi kuivia käsiään marmoripöytään.
"Kuule sinä", sanoi hän, "älä ole tuollainen ihmisystävyyden
pöllö, typerys pahinta lajia, mitä maailmasta löytyy. Kas niin
tulepas tänne, niin puhutaan vähän laista, tuosta sinun raa'asta
ja järjettömästä laistasi, jonka ovat kirjoittaneet yhtä tuhmat
ihmiset kuin sinä itsekin, joita järjellisesti vuodatettu veripisara
kauhistaa, mutta jotka näkevät mielikseen vuotavan kokonaiset
virrat tuota elämännestettä, jos sitä vuodatetaan julkisilla
paikoilla, kaupungin vallien juurilla ja kedoilla, joita sanotaan
taistelutantereiksi. Puhutaan vähän tuosta sinun järjettömästä ja
itsekkäästä laistasi, joka uhraa tulevan ihmisen nykyään elävän
hyväksi ja joka on ottanut tunnuslauseekseen: -- Elä tänä päivänä,
kuole huomenna. -- Puhukaamme tuosta laista, tahdotko?"
"Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, minä kuuntelen", vastasi Balsamo
tullen yhä synkemmäksi.
"Onko sinulla lyijykynää tai mustekynää? Teemme tässä pienen laskun."
"Minä lasken ilman kyniä ja lyijykyniä. Sanokaa, mitä teillä on
minulle sanottavaa; puhukaa."
"Kerropas vielä se suunnitelmasi. Ah, nyt sen muistan... Sinä
kukistat ministeristön, sinä lakkautat parlamentteja, sinä asetat
virkaan vääryyttä harjoittavia tuomareita, sinä saat aikaan valtion
vararikon, sinä yllytät kapinaan, sytytät vallankumouksen, kukistat
yksinvallan, sillit perustaa protektoraatin ja kukistat sitten
protektoraatin. Vallankumous antaa sinulle vapauden; protektoraatti
yhdenvertaisuuden. No, kun nyt ranskalaiset ovat vapaita ja
yhdenvertaisia, on sinun työsi tehty. Eikö niin?"
"Kyllä; pidättekö sitä mahdottomana?"
"Minä en usko mahdottoman olemassaoloa. Näet, että pistän sinut
pussiin, odotapas!"
"No niin?"
"Maltahan; ensinnäkään Ranska ei ole sellainen kuin Englanti, missä
kaikki se, mitä sinä aiot tehdä, on jo tehty, sellainen matkija kuin
olet. Ranska ei ole erillään oleva maa, jossa voitaisiin kukistaa
ministeristöjä, lakkauttaa parlamentteja, nimittää väärintekijöitä
tuomareiksi, saada aikaan valtiovararikko, kiihoittaa salassa
kapinaa, sytyttää vallankumouksia, kukistaa yksinvaltaa, perustaa ja
kumota protektoraatteja muidenkin kansakuntain sekaantumatta hiukan
näihin liikkeisiin. Ranska on kiinnikasvanut Eurooppaan niinkuin
maksa ihmisen muihin sisälmyksiin; sillä on juurensa kaikissa
kansakunnissa, hermonsa kaikissa kansoissa. Koeta riistää irti maksa
tuosta suuresta koneistolta, jota kutsutaan Europan mantereeksi, ja
kaksikymmentä, kolmekymmentä, ehkä neljäkymmentä vuotta koko ruumis
vapisee, mutta minä tyydyn lyhyempään aikaan, sanon ainoastaan
kaksikymmentä vuotta. Onko se liian paljon? Vastaapas, älykäs
filosofini?"
"Ei, se ei ole liian paljoa", vastasi Balsamo; "se ei ole edes
tarpeeksikaan".
"No niin, minä tyydyn siihen kuitenkin. Siis kaksikymmentä vuotta
sotaa, katkeria, lakkaamattomia, verisiä sotia; annas olla, minä
lasken kaksisataatuhatta kuollutta vuodessa, se ei tosiaankaan ole
liikaa, kun yhtaikaa tapellaan Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja
tiesi missä. Kaksisataatuhatta ihmistä vuodessa kahdenkymmenen
vuoden aikana tekee yhteensä neljä miljoonaa ihmistä. Jos oletan
kullakin ihmisellä olevan seitsemäntoista naulaa verta, --
tavallisissa tapauksissa on sitä heissä niin paljon, -- niin
nousee määrä... kerro seitsemäntoista neljällä, annahan olla...
tulos: kuusikymmentäkahdeksan miljonaa naulaa verta kuluu sinun
tarkoituksesi toteuttamiseen. Minä sitävastoin pyysin ainoastaan
kolme pisaraa. Sanopas nyt, kumpi meistä on hullu, metsäläinen,
ihmissyöjä? -- No, etkö sinä vastaa?"
"Kyllä, mestari, vastaan, että nuo kolme pisaraa verta eivät
merkitsisi mitään, jos vain olisitte varma siitä, että onnistuisitte."
"Ja sinä, sinä, joka vuodatat kuusikymmentäkahdeksan miljoonaa
naulaa verta, oletko sinä sitten varma siitä, että onnistut? Sanopas
se! Nousepas ylös ja vastaa minulle käsi sydämellä: -- Mestari,
minä vastaan hankkivani näillä neljällä miljoonalla ruumiilla
ihmiskunnalle onnen."
"Mestari", sanoi Balsamo karttaen suoraa vastausta, "mestari,
keksikää Jumalan tähden jotakin muuta".
"Ahaa, sinä et vastaa kysymykseeni, et vastaa!" huudahti Althotas
voitonriemuissaan.
"Te perustatte väitteenne keksinnön pätevyyteen, vaikka koko aie on
mahdoton!"
"Tuntuu siltä kuin sinä neuvoisit minua, tuntuu siltä kuin sinä
inttäisit minua vastaan ja koettaisit jääväillä minun lausuntojani"?
sanoi Althotas ja pyöritteli kylmästi suuttuen harmaita silmiään
valkeain kulmakarvainsa alla.
"En, mestari, mutta minä harkitsen asiaa, minä, joka elän joka päivä
tämän maailman asiain kosketuksissa, jaan kohtaloita ihmisten kanssa,
taistelen ruhtinaita vastaan, enkä istu niinkuin te suljettuna
ahtaaseen nurkkaan, välinpitämättömänä kaikelle, mitä tapahtuu,
kaikelle, mikä on kiellettyä tai sallittua, aina syvissä ajatuksissa
oppineen ja tutkijan tavalla. Minä siis, kun tunnen vaikeudet,
huomautan niistä, siinä kaikki."
"Ne vaikeudet sinä piankin voittaisit, jos tahtoisit."
"Sanokaa: jos uskoisin."
"Sinä et siis usko?"
"En", vastasi Balsamo.
"Sinä ärsytät, ärsytät minua", huudahti Althotas.
"En, minä epäilen."
"Hyvä, lausu siis epäilyksesi! Uskotko kuolemaan?"
"Minä uskon siihen, joka on. Ja kuolema on."
Althotas kohautti olkapäitään.
"Kuolema siis on, sanot sinä muka; se on siis kohta, jota vastaan
sinä et väitä?"
"Se on kumoamaton asia."
"Se on loppumaton ja voittamaton seikka, eikö niin"? lisäsi vanha
oppinut, huulilla hymy, joka pöyristi hänen oppilastaan.
"Kyllä, mestari, voittamaton ja varsinkin loppumaton."
"Ja kun sinä näet ruumiin, tunkeutuu hiki otsastasi ja suru ahdistaa
sinun sydäntäsi?"
"Hiki ei minun otsastani tunkeudu, sillä minä tiedän kaiken
inhimillisen kurjuuden; suru ei ahdista minun sydäntäni, sillä minun
mielestäni elämällä on vähäinen arvo. Mutta kuoleman edessä minä
lausun: -- Kuolema, kuolema, sinä olet mahtava kuin Jumala, sinä
hallitset yksinvaltiaasti, oi, kuolema, mikään ei voi sinua voittaa."
Althotas kuunteli Balsamoa ääneti, eikä häntä huomannut
kärsimättömäksi mistään muista merkeistä kuin että hän käänteli
leikkausveistä sormiensa välissä. Ja kun oppilas oli lausunut
viimeisen synkän ja juhlallisen lauselmansa, vilkaisi vanhus
hymyillen ympärilleen, ja hänen silmänsä, jotka olivat niin
palavat, ettei voinut uskoa luonnon saattavan kätkeä niiltä mitään
salaisuuksia, kohdistuivat nyt erääseen huoneen nurkkaan. Siellä
makasi pienellä olkikasalla musta koiraparka, ainoa kolmesta
samansukuisesta eläimestä, joita Althotas oli vaatinut kokeitaan
varten ja jotka Balsamo oli hänelle hankkinut.
"Nosta tuo koira tähän pöydälle", sanoi Althotas Balsamolle.
Balsamo totteli; hän meni ottamaan mustan koiran ja asetti sen
marmoripöydälle.
Koira, joka näkyi aavistavan kohtalonsa ja oli varmaankin jo ennen
ollut kokeilijan käsissä, alkoi vavista, ponnistella vastaan ja ulvoa
heti kun tunsi jalkainsa koskevan marmorilevyyn.
"Hehe", nauroi Althotas, "sinä uskot elämään, eikö niin, koska uskot
kuolemaan?"
"Kyllä."
"Kas tuossa on koira, joka mielestäni on täysissä elonvoimissa; mitäs
sanot?"
"Varmaan, koska se vinkuu ja ponnistelee vastaan ja koska se pelkää."
"Kylläpä mustat koirat ovat rumia! Koeta vasta hankkia minulle
valkeita."
"Teen parhaani."
"No niin, sanomme siis, että tämä koira on elävä. Haukupas sinä,
elukka", lisäsi ukko kamalasti nauraen; "hauku vakuuttaaksesi
monsieur Akharatille, että elät".
Hän kosketti sormellaan erästä koiran lihasta ja koira alkoi heti
haukkua tai paremminkin ulvoa.
"Hyvä! Anna nyt tänne lasikupu; kas niin! Aseta nyt koira sen alle...
Niin, todellakin, unohdin kysyä sinulta, mihin kuoleman lajiin sinä
uskot varmimmin."
"En ymmärrä teitä, mestari; kuolema on aina kuolema."
"Oikein, aivan oikein, mitä sanot, ja sitä mieltä olen minäkin. No
niin, koska kuolema on kuolema, niin pumppua ilma pois lasikuvusta,
Akharat."
Balsamo kiersi pyörää, joka imi erään putken kautta ilman
lasikuvusta, jonka sisään koira oli suljettu, ja vähitellen katosi
ilma terävästi vinkuen. Pikku koira tuli ensin rauhattomaksi, sitten
se katseli ympärilleen, vainuili, nosti päätänsä, vetäisi rajusti ja
nopeasti henkeä ja kaatui viimein tukehtuen paikalleen, pöhöttyneenä
ja hengettömänä.
"Kas niin, koira on nyt kuollut halvaukseen, vai mitä", sanoi
Althotas; "ihana kuolema, joka ei tuota pitkiä kärsimyksiä!"
"Niin."
"Se on nyt varmasti kuollut?"
"Kyllä."
"Sinä et taida olla aivan täysin vakuutettu siitä, Akharat?"
"Kyllä, tietysti olen."
"Ah, sinähän tunnet, mihin minä pystyn, eikö niin? Sinä oletat,
että minä olen keksinyt taidon puhaltaa kuolleeseen jälleen elämää,
ratkaissut tuon toisen pulman valaa ilman seassa elämää vielä
vahingoittumattomaan ruumiiseen, niinkuin ilmaa voi puhaltaa pitävään
nahkaleiliin?"
"En, minä en oleta mitään; minä uskon, että koira on kuollut, siinä
kaikki."
"Kuitenkin kaikitenkin, suuremman varmuuden vuoksi me surmaamme
koiran vielä uudestaan. Nosta pois lasikupu, Akharat."
Akharat otti pois kristallilaitteen; koira ei liikahtanut, sen
silmäluomet olivat suljetut, sen sydän ei enää tykyttänyt.
"Ota tämä leikkausveitsi, älä kosketa kurkunpäätä, mutta leikkaa
poikki selkäranka."
"Teen sen pelkästään totellakseni teitä."
"Ja myöskin antaaksesi eläin paralle kuoliniskun, jos se ei sattuisi
olemaan aivan täysin kuollut", vastasi Althotas, huulillaan
vanhuksille ominainen itsepäinen hymy.
Balsamo viilsi yhden ainoan kerran terävällä veitsellä. Leikkaus meni
poikki selkärangan noin kaksi tuumaa pikkuaivojen alapuolelta ja
jätti suuren, verta vuotavan haavan.
Eläin tai paremminkin eläimen kuollut ruumis pysyi liikkumattomana.
"Kas vaan, eikö olekin tosiaan kuollut", virkkoi Althotas; "yksikään
ainoa hermo ei värähdä, ainoakaan lihas ei vavahda. Yksikään
liha-atoomi ei nouse tätä uutta murhaa vastustamaan. Eikö ole totta,
se on tosiaankin kuollut, aivan varmaan kuollut?"
"Tunnustan sen mielelläni niin monesti kuin vaan haluatte", vastasi
Balsamo kärsimättömästi.
"Kas tuossa jäykistynyt, ainaiseksi liikkumattomaksi tullut eläin.
Mikään ei voi kuolemaa voittaa, sanot sinä? Kellään ei ole kykyä
antaa jälleen elämää tai edes elämän näköisyyttäkään eläin paralle?"
"Ei kellään, paitsi ehkä Jumalalla."
"Niin, mutta Jumala ei ole niin epäjohdonmukainen, että sen tekisi.
Kun Jumala tappaa, Hän, joka on korkein viisaus, on Hänellä jokin syy
tai etu tappaa. Muuan murhamies, en muista oikein mikä hänen nimensä
oli, sanoi kerran niin, ja se oli melkoisen hyvin sanottu. Luonnolla
on etunsa kuolemasta."
-- Tuossa on siis koira niin kuollut kuin mahdollista, ja luonto on
saanut siitä tapauksesta etunsa, lisäsi hän.
Althotas kohdisti läpitunkevat silmänsä Balsamoon. Viimemainittu oli
jo väsynyt kuulemaan ukon loruilua ja nyökäytti ainoastaan päätänsä
vastaukseksi.
"No, mitä sanoisit, jos tämä koira jälleen avaisi silmänsä ja
katsoisi sinuun"? jatkoi Althotas.
"Se kummastuttaisi minua melkoisesti", vastasi Balsamo hymyillen.
"Vai kummastuttaisi sinua? No, se nyt on edes hyvä, se!"
Vanhus virkkoi nämä sanat nauraen ovelaa ja kamalaa nauruaan, veti
sitten koiran luokse erään koneen, joka oli laadittu verkalapuilla
toisistaan eroitetuista metallilevyistä; laput oli upotettu
happoiseen vesisekoitukseen; molemmat päät eli navat, kuten niitä
kutsutaan, kohosivat altaassa nesteen pinnan yläpuolelle.
"Kumpaa silmää tahdot sen avaavan, Akharat"? kysyi vanhus.
"Oikeaa."
Toisiinsa lähennetyt, mutta silkkilapulla eroitetut navat asetettiin
nyt muuatta kaulalihasta vasten.
Koira avasi heti oikean silmänsä ja tuijotti Balsamoon, joka aivan
pelästyen ponnahti takaperin. [Sähkön vaikutus kuolleiden lihasten
kimmoisuuteen tuli yleisemmin kokeiltavaksi 18. vuosisadan lopulla.
Suom.]
"Tahdotko, että nyt käydään käsiksi kitaan?"
Balsamo ei vastannut, hän oli ylen kummastunut.
Althotas kosketti erästä toista lihasta, ja silmän asemasta, joka oli
jälleen sulkeutunut, avautui nyt kita ja näytti valkeat ja terävät
hampaat, ja hampaitten juuressa värisi ienliha aivan kuin elävällä
koiralla.
Balsamoa kauhistutti, eikä hän voinut salata tyrmistystään.
"Kuinka merkillistä!" huudahti hän.
"Katsohan nyt, kuinka vähäpätöinen kuolema on", virkkoi Althotas
voitonriemuissaan katsellen oppilaansa ällistystä. "Sellainen
ukkoparka kuin minä, joka olen kohta sen saaliina, saan poikkeamaan
sen horjumattomalta radaltaan."
Ja yhtäkkiä lisäsi hän särähtävästi ja hermostuneesti nauraen:
"Varo itseäsi, Akharat, tuossa näet kuolleen koiran, joka äsken
tahtoi purra ja joka nyt lähtee juoksemaan perästäsi; varo itseäsi!"
Ja yhtäkkiä nousikin koira jaloilleen, poikkileikatuin kauloin, kita
ammollaan ja silmä väreillen, ja käveli hoippuen ja pää kamalan
näköisenä riippuen.
Balsamo tunsi tukkansa nousevan pystyyn; hiki kihosi hänen otsalleen,
ja hän meni takaperin luukun luo, kahden vaiheilla, paetako vai jäädä
paikalleen.
"No niin, no niin, en tahdo nyt aivan pelolla sinua tappaa, koetan
ainoastaan sinua opettaa", sanoi Althotas ja lykkäsi luotaan kuolleen
koiran ja koneen. "Riittävät täksi kerraksi kokeet."
Heti kun koiran kuollut ruumis oli päässyt sähköpatterin
kosketuksessa, kellahti se jälleen alas yhtä kankeana ja
liikkumattomana kuin ennenkin.
"Olisitkos luullut mokomaa kuolemasta, Akharat, ja luulitko, että se
olisi ollut näin taipuisa?"
"Eriskummaista, tosiaan eriskummaista!" vastasi Balsamo tullen
jälleen lähemmäksi vanhusta.
"Sinä näet nyt, että sittenkin voidaan päästä siihen, mitä sinulle
sanoin, lapseni, ja että ensi askel on jo tehty. Mikä temppu onkaan
sitten pitentää elämää, kun on jo onnistuttu kumoamaan kuolema?"
"Mutta sitä ei vielä osatakaan", väitti Balsamo; "sillä se elämä,
minkä te koiralle annoitte, oli vain keinotekoisesti matkittua
elämää".
"Kunhan vain saadaan aikaa käytettäväksemme, niin kyllä keksimme
keinon antaa takaisin myöskin oikeaa elämää. Etkö ole lukenut
roomalaisen runoilijan teoksista, miten Cassidaea teki kuolleet
eläviksi?"
"Niin kyllä, runoilijain teoksista!"
"Roomalaiset sanoivat runoilijoita _näkijöiksi_, älä unohda sitä,
ystäväni."
"Sanokaa minulle kuitenkin..."
"Mitä, vieläkö vastaväitteitä?"
"Niin, jos teidän elämäneliksirinne olisi valmis ja te antaisitte
koirallenne sitä, eläisikö se sitten iankaikkisesti?"
"Tietysti."
"Ja jos koira joutuisi jonkun käsiin, joka tekisi kokeita niinkuin
tekin ja surmaisi sen?"
"Hyvä, hyvä!" huudahti ukko iloissaan ja löi kämmeniään vastatusten.
"Kas siinä väite, jota sinulta juuri odotinkin."
"Jos sitä odotitte, niin vastatkaa sitten minulle."
"Oikein sydämen halusta."
"Voiko teidän eliksirinne estää, ettei meitä murskaa jokin putoava
savupiippu, ettei kuula voi tunkeutua ihmisen ruumiin läpi tai ettei
hevonen potkulla puhkaise ratsastajansa vatsaa?"
Althotas katsoi Balsamoa aivan kuin kaksintaistelija seuraa
vastustajansa liikettä, joka sallii hänen vuorostaan iskeä.
"Ei, ei kyllä", vastasi Althotas, "olet tosiaan loogikko, rakas
Akharat. Ei, savupiipun, kuulan ja hevosen tuottamia vaaroja ei voida
välttää niin kauan kuin on taloja, pyssyjä ja hevosia."
"Mutta kuitenkin te osaatte herättää kuolleita?"
"Hetkeksi, niin; mutta en ainaiseksi. Siihen tarvittaisiin
ensinnäkin, että löytäisin sen paikan ruumiista, jossa sielulla on
tyyssijansa, ja se veisi ehkä kauankin aikaa; mutta minäpä estän
sielun pääsemästä ulos ruumiista haavan kautta, joka ruumiiseen on
tullut."
"Millä tavoin sitten?"
"Sulkemalla haavan."
"Vaikka haava olisi leikannut valtasuonen poikki?"
"Kyllä."
"Oho, senpä tahtoisin nähdä."
"No, näe sitten", vastasi ukko.
Ja ennenkuin Balsamo ennätti häntä estää, puhkaisi vanhus reiän
lansetilla vasemman kätensä valtimoon.
Ukolla oli niin vähän verta ruumiissaan, ja se veri liikkui niin
hiljaa, että meni jonkun aikaa ennenkuin se tunkeutui haavan
reunoille, mutta viimein se tuli näkyviin ja juoksi runsaasti
avoimesta haavasta.
"Hyvä Jumala!" huudahti Balsamo.
"No, mitä nyt?" kysyi Althotas.
"Te saitte vaarallisen haavan."
"Niin, koska sinä kerran olet pyhä Tuomas etkä usko muuta kuin sen,
mitä näet ja mihin kosketat, niin täytyy minun kai antaa sinun
koskettaa."
Hän tarttui nyt pieneen pulloon, jonka hän oli asettanut niin lähelle
itseään, että hän yletti sen helposti ottaa, ja sanoi tiputtaen
muutaman pisaran haavaan:
"Katso!"
Tuon melkeinpä taikamaisen nesteen vaikutuksesta ajautui veri heti
takaisin, liha liittyi jälleen yhteen, valtimo meni umpeen ja haava
muuttui liian vähäiseksi pistoksen merkiksi, että se juokseva liha,
jota sanotaan vereksi, olisi voinut tunkeutua sen läpi.
Tällä kertaa katsoi Balsamo aivan ymmällä vanhusta.
"Kas siinä, mitä minä olen keksinyt; mitä nyt tästä sanot, Akharat?"
"Sanon, mestari, että olette oppinein mies ihmisten joukossa."
"Ja että minä, ellen ole onnistunutkaan vielä täysin voittamaan
kuolemaa, olen kuitenkin antanut sille iskun, josta sen on vaikea
aivan selvitä, eikö niin? Katsos, poikani, ihmisruumiissa on
hauraat luut, jotka voivat helposti murtua: minä teen ne koviksi
kuin teräs. Ihmisruumiissa on veri, joka vie elämän mennessään,
kun se vuotaa pois: minä estän veren pääsemästä vuotamaan pois
ruumiista. Liha on pehmeää ja helposti leikattavaa: minä teen sen
yhtä haavoittamattomaksi kuin keskiaikaisen Kaarle Suuren ritarien,
joitten rinnasta miekkain ja kirveitten terät ponnahtivat tylsinä
takaisin. Tähän kaikkeen tarvitaan ainoastaan Althotas, joka elää
kolmesataa vuotta. Hyvä, anna minulle, mitä pyydän, niin olen elävä
tuhannen vuotta. Niin, se riippuu ainoastaan sinusta, rakas Akharat!
Anna minulle takaisin minun nuoruuteni, anna minulle jälleen minun
raikkaat aatokseni, ja saat nähdä, pelkäänkö kerran miekkaa, kuulaa,
luhistuvaa rakennusta tai järjetöntä luontokappaletta, joka puree
tai potkii. Neljännessä nuoruudessani, nimittäin ennenkuin olen
elänyt neljä miespolvea, olen minä saanut muutetuksi koko maailman
muodon. Ja lupaan sinulle, että silloin olen järjestänyt itselleni
ja uudestaan luoduille ihmisille maailman, joka on toivomusteni
mukainen, maailma ilman savupiippuja, ilman miekkoja, ilman
pyssynkuulia ja potkivia hevosia. Sillä silloin ihmiset viimeinkin
huomaavat, että on paljon parempi elää, auttaa ja rakastaa toisiaan
kuin raadella ja hävittää toisiaan."
"Se on totta, tai ainakin mahdollista, mestari."
"No hyvä, hanki siis minulle se lapsi."
"Antakaa minun vielä harkita sitä asiaa, ja harkitkaa itsekin."
Althotas loi oppilaaseensa murhaavan katseen.
"Mene!" sanoi hän; "mene, minä saan kyllä kerran toiste sinut
vakuutetuksi asiasta; eikä ihmisveri muuten olekaan niin kallista
lisäainetta, ettei sen asemesta ehkä saattaisi käyttää jotakin muuta.
Mene, minä tutkin ja keksin. Minä en sinua kaipaa, mene!"
Balsamo polkaisi laskuluukkua ja painui alempaan huoneustoon, vaiti
ja jäykistyneenä, aivan ymmällään tuon miehen neroudesta, joka
pakotti hänet uskomaan mahdottomia, jo tehden mahdottomia.