Kardinaali de Rohan ja Balsamo nousivat nyt ylös kapeita portaita,
jotka veivät yhdensuuntaisesti isompien portaitten kanssa
ensimmäisessä huonekerrassa olevaan saliin. Siellä meni Balsamo
jollekin ovelle, joka oli erään holvin alla, ja avasi oven. Ja
kardinaalin eteen aukesi nyt pimeä käytävä, johon hän päättävästi
astui.
Balsamo sulki oven heidän mentyään sisään.
Kuullessaan kuminan, jonka sulkeutuva ovi sai aikaan, katseli
kardinaali hiukan levottomana ympärilleen.
"Monseigneur, nyt olemme perillä", sanoi Balsamo; "meidän tarvitsee
enää ainoastaan avata ja sulkea tämä viimeinen ovi; mutta älkää
kummastelko merkillistä ääntä, jonka se päästää, sillä se on
rautainen".
Kardinaali oli tyytyväinen saadessaan tämän varoituksen ajoissa,
sillä hän oli säpsähtänyt jo edellisenkin oven jymähtäessä, ja uuden
oven saranain ja lukon metallinen vinkuna olisi saattanut värisyttää
vahvempiakin hermoja kuin hänen.
Kardinaali nousi ylöspäin kolme askelmaa ja astui sisään.
Suuri työhuone, jonka laipiota kannattivat valkaisemattomat hirret,
valtavan suuri lamppu verhoineen, paljon kirjoja, lukuisasti
kemiallisia ja fysikaalisia koneita, nämä seikat huomasi tulija
ensimmäiseksi tähän uuteen paikkaan astuessaan.
Muutaman sekunnin huoneessa oltuaan tunsi kardinaali, että hänen oli
siellä sangen vaikea hengittää.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän tukehtuu, mestari, ja
hiki suorastaan virtaa pinnastani. Ja mitä tuo kumina on?"
"Kas täällä syy siihen, monseigneur, kuten Shakespeare sanoo",
vastasi Balsamo ja veti syrjään leveän amianttiverhon, jonka takana
näkyi nyt valtava tiiliuuni ja sen keskellä kaksi aukkoa kiiluen kuin
jalopeuran silmät pimeässä.
Se uuni oli keskellä toista huonetta, joka oli kaksi vertaa
ensimmäistä suurempi ja jota prinssi ei ollut huomannut, kun
amianttiverho oli sitä estänyt näkymästä.
"Oh", sanoi prinssi, ja ponnahti takaisin; "tuohan on vallan hirveää,
mielestäni".
"Se on uuni, monseigneur."
"Kyllä, tiettävästi; mutta lausuitte Shakespearea; minä sen sijaan
lausun Molièreä: 'onpa ero uuneilla ja uuneilla'; tämä näyttää
suorastaan helvetilliseltä, enkä minä pidä sen hajusta. Mitä siinä
valmistetaan?"
"Sitä, mitä teidän ylhäisyytenne on minulta pyytänyt."
"Mitä tarkoitatte?"
"Niin, teidän ylhäisyytenne on luullakseni suosiollisesti luvannut
vastaanottaa näytteen ammattitaidostani. Minä en oikeastaan aikonut
ryhtyä työhön ennenkuin huomisiltana, koska teidän ylhäisyytenne piti
tulla tänne ylihuomenna. Mutta kun te muutittekin päätöstänne ja
heti kun näin teidät matkalla tänne Saint-Claude-kadulle, lämmitin
minä uunin ja valmistin sekoituksen. Siitä on seurauksena, että uuni
toimii paraikaa ja että kymmenen minuutin päästä saatte kultanne.
Sallikaa minun avata luukkua, lisätäkseni vetoa."
"Mitä, nuoko sulattimet uunin päällyställä..."
"Antavat meille kymmenen minuutin päästä yhtä puhdasta kultaa kuin
Venetsian sekiinit ja Toskanan floriinit."
"No, näyttäkäähän, jos sitä saa nähdä."
"Kyllä: ensin vain muutamia varokeinoja."
"Mitä sitten?"
"Pankaa kasvoillenne tämä amianttinaamio silmälaseineen, sillä muuten
turmelisi kovin ankara tuli teidän näkönne."
"_Peste!_ Sitä tosiaan varokaamme. Minä olen arka silmistäni, enkä
antaisi niitä lupaamienne sadantuhannen écun hinnasta."
"Sen uskon kyllä, monseigneur, sillä teidän ylhäisyytenne silmät ovat
kauniit ja hyvät."
Tämä kohteliaisuus ei suinkaan ollut miellyttämättä prinssiä, joka
piti ruumiillisia ominaisuuksiaan suuressa arvossa.
"Vai niin", virkkoi hän asettaessaan naamiota kasvoilleen, "te siis
sanotte, että me saamme nähdä kultaa?"
"Sitä toivon, monseigneur."
"Sadantuhannen écun arvosta?"
"Niin, monseigneur; ehkä tulee hiukan enemmän, sillä minä tein
runsaanlaisen sekoituksen."
"Te olette tosiaan antelias noita", sanoi kardinaali, ja hänen
sydämensä sykki ilosta.
"En niin antelias kuin teidän ylhäisyytenne suvaitessanne olla noin
kohtelias. Nyt, monseigneur, olkaa hyvä ja väistykää hiukan syrjään,
niin minä nostan pois kannen."
Balsamo pisti päälleen amianttiviitan, tarttui voimakkain
käsin! rautaisiin pihteihin ja kohotti niillä ankarasta
kuumuudesta tulipunaista kantta, jolloin tuli näkyviin neljä
samanmuotoista sulatinta. Niissä oli toisissa sekoitusta, joka oli
sinoberinpunaista, ja toisissa ainetta, joka jo alkoi vaaleta, mutta
vivahti vielä heikosti purppuralle.
"Ja tuo on kultaa!" virkkoi kirkkoruhtinas puoliääneen, ikäänkuin!
peläten häiritsevänsä liian kaikuvalla puheella tuota hänen edessään!
tapahtuvaa salaperäistä työtä.
"Niin, monseigneur, nämä neljä sulatinta on pantu tulelle eri
aikoina; toisten täytyy kiehua kaksitoista tuntia, toisten
yksitoista. Sekoitusta, -- ja tämä on salaisuus, jonka saatan
tieteenystävälle ilmoittaa, -- ei kaadeta muun aineen joukkoon
ennenkuin sillä tuokiolla, jolloin se juuri kiehuu. Mutta kuten
teidän ylhäisyytenne näkee, alkaa ensimmäisen sulattimen sisällys
jo vaaleta; on siis aika kaataa tuo valmis aine toiseen astiaan.
Suvaitkaa väistyä hiukan tuonne takaisin, monseigneur."
Prinssi totteli Balsamoa täsmällisesti kuin sotamies päällikkönsä!
käskyä. Balsamo pani pois hehkuvien sulatinten kosketuksesta
kuumenneet pihdit ja siirsi uunin eteen jonkinlaiset kiekoilla
liikkuvat; telineet, joihin oli sovitettu neljä yhtä suurta,
lieriömäistä rautamuottia neljän rautakehyksen sisään.
"Mitä tuo on, hyvä noita"? kysyi prinssi.
"Nämä ovat, monseigneur, yleisesti käytettyjä muotteja, joihin nyt
valan teidän harkkonne."
"Ahaa"! vastasi prinssi.
Ja hän tuli kahta tarkkaavammaksi.
Balsamo levitti kivilattialle kerroksen valkeita rohtimia alustaksi.
Sitten hän asettui ahjon ja uunin väliin ja avasi suuren kirjan;
siitä luki hän nyt taikakeppi kädessä manauksen ja senjälkeen tempasi
hän valtavan suuret pihdit, joiden kaarevain leukain väliin mahtui
koko tuollainen suuri sulatin.
"Kulta tulee erinomaista, monseigneur", sanoi hän; "kaikkein
parhainta lajia".
"Mitä ihmettä"? kysyi prinssi, "aiotteko te nostaa pois tuon
tulipannun?"
"Joka painaa viisikymmentä naulaa; kyllä, monseigneur, oh, voin
vakuuttaa, että harvalla valurilla on niin lujat ja tottuneet
lihakset kuin minulla; olkaa siis aivan huoletta."
"Mutta jos sulatin kuitenkin räjähtää kappaleiksi..."
"Niin kävikin minulle kerran, monseigneur. Se tapahtui vuonna
1399, minä tein kokeita Nicolas Flamelin kanssa, hänen talossaan
Ecrivains-kadun varrella, joka oli lähellä Saint-Jacques la
Boucherien kappelia. Flamel-paralta oli siinä leikissä mennä henki,
ja minulta meni hukkaan neljätoista naulaa substanssia, joka oli
paljon kalliimpaa kuin kulta."
"Mitä hittoa te puhutte, mestari?"
"Totta vaan."
"Olitteko te kultaa tekemässä vuonna 1399?"
"Kyllä, monseigneur."
"Nicolas Flamelin kanssa?"
"Niin, Nicolas Flamelin. Viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin
saimme ilmi salaisuuden työskennellessämme Pietari Hyvän kanssa
Polan kaupungissa. Hän ei tukkinut sulatinta tarpeeksi nopeasti,
ja minun oikea silmäni oli kymmenen, kaksitoista vuotta pilalla
höyrykärvennyksestä."
"Pietari Hyvä, sanoitte?"
"Niin, hän, joka sepitti tuon kuuluisan teoksen nimeltä _Margarita
pretiosa_, kirjan, jonka te varmaankin tunnette."
"Kyllä, joka on ilmestynyt vuonna 1330."
"Juuri sama, monseigneur."
"Ja te olette tuntenut Pietari Hyvän ja Flamelin?"
"Minä olin toisen oppilas ja toisen mestari."
Ja kun kardinaali kummasteli kauhuissaan, eikö hänen vieressään
häärännyt itse paholainen tai joku hänen apulaisensa, pisti Balsamo
pitkähaaraiset pihtinsä uuniin.
Pihtien käsittely oli varmaa ja nopsaa. Alkemisti tarttui sulattimeen
neljä tuumaa sen reunan alta ja koetti, oliko ote luja, nostamalla
sulatinta pari tuumaa; jännitti sitten lujalla ponnistuksella
lihaksensa ja nosti valtavan suuren pannun hulmuavasta uunista.
Pihtien kynnet tulivat heti tulipunaisiksi, ja samassa muodostui
valkeaksi kuumennettuun saveen vaaleita viiruja, jotka olivat kuin
rikkipilvestä sinkoilevia salamoita. Sitten muuttuivat sulattimen
reunat punaisenruskeiksi, kun taas kartiomainen pohja hohti uunin
puolihämärässä vielä ruusunpunaiselta ja hopeiselta. Nyt valui sula
metalli, jonka päälle oli noussut violetinväristä vaahtoa, jossa
jälleen oli kultaisia laskoksia, sähisten sulattimen ränniä pitkin ja
syöksyi säihkyvinä säteinä mustaan muottiin, jonka aukosta ilmestyi
kiehuvana ja kohisevana kultapinta näkyviin, väristen ja ikäänkuin
pilkaten halvempaa metallia, jonka sisään se suljettiin.
"Nyt toiseen", sanoi Balsamo ja siirtyi toisen muotin luo.
Tämäkin täytettiin samalla voimalla ja taidolla.
Hiki virtaili kullanvalajan otsalta; katselija teki pimeässä
ristinmerkkejä.
Se oli tosiaan hurjan ja majesteettisen kauhistava näky. Balsamo
oli metallisen liekin vaaleanpunaisessa hohteessa kuin joku niitä
kadotukseen tuomittuja, joiden Michelangelo ja Dante antavat kitua
kiehuvain kattilain syvyydessä.
Ja siinä oli oudon hurmaus!
Balsamo ei levähtänyt hengähtääkseenkään kahden viimeisen toimituksen
välillä; aika oli täpärällä.
"Tämä tulee melkoista huonompaa", sanoi hän täytettyään toisen
muotin; "minä annoin sekoituksen kiehua sadannen osan minuuttia liian
kauan".
"Sadannen osan minuuttia!" huudahti kardinaali koettamatta enää
salata tyrmistystään.
"Se on melkoisen pitkä aika kullanteossa, monseigneur", vastasi
Balsamo koruttomasti; "mutta tässä nyt on aluksi, teidän
ylhäisyytenne, kaksi tyhjää sulatinta ja kaksi täyttä muottia, ja
sata naulaa hienoa kultaa".
Ja tarttuen valtavilla pihdeillä ensimmäiseen muottiin heitti hän
sen veteen, joka kauan sihisi ja huurusi; sitten hän avasi muotin
ja otti sen sisästä kappaleen moitteetonta kultaa, valettuna pienen
sokeritopan muotoon, joka oli kummastakin päästä litistynyt.
"Saamme odottaa lähes tunnin ennenkuin nuo toiset kaksi sulatinta
voidaan ottaa tulelta", sanoi Balsamo; "suvaitseeko teidän
ylhäisyytenne sitä odottaessanne hiukan istahtaa ja hengittää
raitista ilmaa?"
"Ja tämä on kultaa?" kysyi kardinaali vastaamatta kullantekijän
kysymykseen.
Balsamo hymyili. Kardinaali oli hänen vallassaan.
"Vieläkö sitä epäilisitte, monseigneur?"
"Tietäkääs, tiede on erehtynyt niin usein..."
"Te ette puhu koko ajatustanne, prinssi", vastasi Balsamo.
"Te luulette, että minä petän teitä, vieläpä aivan vakavalla
aikomuksella. Monseigneur, jos sen tekisin, halveksuisin itseäni,
sillä silloinpa ei kunnianhimoni ulottuisi tämän huoneen seiniä
kauemmaksi: ne näkisivät teidän lähtevän ulos kummastuneena, mutta
ihailunne katoaisi ensimmäisen kultasepän luona. Kas niin, olkaahan
minua kohtaan hiukan oikeudenmukaisempi, prinssi, ja uskokaa, että
jos aikoisin teitä pettää, tekisin sen hiukan sukkelammin ja jotakin
korkeampaa tarkoitusta varten. Tietäähän teidän ylhäisyytenne muuten,
kuinka kultaa koetellaan?"
"Kyllä, koetuskivellä."
"Monseigneur on luultavasti itsekin sitä koetellut, joskin ainoastaan
tutkiaksenne espanjalaisia _oncia_-rahoja, joita usein tapaa pelissä
ja jotka ovat kaikkein hienointa kultaa, mutta joukossa vääriä."
"Kyllä, sen olen tosiaan tehnyt."
"No hyvä, monseigneur, tässä on kivi ja happoa."
"En tarvitse, minä uskon."
"Monseigneur suvaitsee tehdä minulle ilon tulemalla vakuutetuksi,
että nämä harkot ovat paitsi kultaa kaikkein puhtainta kultaa."
Kardinaalista näytti olevan vastenmielistä ilmaista tuolla kokeella
huonouskoisuuttaan; ja kuitenkin huomasi selvästi, ettei hän aivan
varmasti vielä uskonut.
Balsamo tutki itse harkot ja ilmoitti vieraalle kokeen tulokset.
"Kahdeksankolmatta karaattia", sanoi hän; "minä kaadan nyt muoteista
nuo kaksi muuta harkkoa".
Kymmenen minuutin kuluttua oli kaksisataa naulaa kultaa neljänä
harkkona asetettu niiden kosketuksesta käryäville rohtimille.
"Teidän ylhäisyytenne tuli tänne vaunuilla, eikö niin? Ainakin minä
näin teidän tulevan vaunuilla."
"Niin tulin."
"Monseigneur antanee ajaa vaununsa portin eteen, niin lakeijani
kantaa harkot vaunuihin."
"Satatuhatta écua!" mutisi kardinaali ottaen kasveiltaan naamion
ikäänkuin aivan omin silmin nähdäkseen kultaa, joka oli hänen
jalkainsa edessä.
"Ja monseigneur voi sanoa, mistä se tulee, eikö niin, sillä olette
itse nähnyt sitä tehtävän?"
"Kyllä, minä voin antaa siitä lausunnon."
"Ei, ei", vastasi Balsamo nopeasti; "Ranskassa ei pidetä oppineista;
älkää antako lausuntoja, monseigneur. Ah, jos minä lausuisin
pelkästään teorioja enkä tekisi kultaa, silloin olisi asianlaita
toinen."
"Mitä siis voin tehdä hyväksenne?" kysyi prinssi kohottaen hienoilla
käsillään melkoisella vaivalla viisikymmennaulaista harkkoa.
Balsamo katsoi häneen terävästi ja purskahti kursailemattomaan
nauruun.
"Mitä naurettavaa minun sanoissani oli?" kysyi kardinaali.
"Luulin, että teidän ylhäisyytenne tarjosi minulle palvelustaan."
"Niin, sen tein."
"Eiköhän paremmin olisi paikallaan, että minä tarjoaisin sitä teidän
ylhäisyydellenne?"
Kardinaalin kasvot synkkenivät.
"Te saatatte minut kiitollisuuden velkaan, monsieur, ja sen
riennänkin tunnustamaan", sanoi hän. "Mutta jos kiitollisuudenvelka,
jossa olen teille, olisi raskaampi kuin arvioitsen sen olevan, en
ottaisi ollenkaan teidän palvelustanne vastaan. Pariisissa on vielä,
Jumalan kiitos, tarpeeksi koronkiskureita, saadakseni osaksi panttia
vastaan ja osaksi nimelläni nuo satatuhatta écua, ja pelkästään
piispansormukseni on neljänkymmenentuhannen livren arvoinen."
Ja kirkkoruhtinas ojensi kätensä, joka oli valkea kuin naisen ja
jonka pikkusormessa säkenöi pienen pähkinän kokoinen timantti.
"Prinssi", virkkoi Balsamo kumartaen, "ette suinkaan saanut sitä
käsitystä, että tarkoitukseni oli teitä loukata?"
Sitten lisäsi hän aivan kuin itsekseen puhuen:
"On merkillistä, että totuus tekee aina saman vaikutuksen kaikkiin,
jotka voivat kutsua itseään prinsseiksi."
"Kuinka niin?"
"Niinpä juuri; teidän ylhäisyytenne tarjoaa minulle palvelustanne;
ja minä tahdon kysyä teiltä itseltänne, monseigneur, mitä laatua se
palvelus olisi, joka teidän ylhäisyydellänne olisi tilaisuus minulle
tehdä?"
"Onhan ennen kaikkea vaikutukseni tarjolla hovissa."
"Monseigneur, monseigneur, tiedätte, että se vaikutus on alkanut
melkoisesti horjua, ja toivoisin sitä melkein saman verran kuin
herra de Choiseulin, joka luultavasti ei ole enää kuin kaksi viikkoa
ministerinä. Vaikutuksesta puheen tullen: turvautukaamme paremminkin
minun vaikutukseeni, prinssi. Kas tuossa on hyvää ja puhdasta kultaa!
Aina, kun teidän ylhäisyytenne haluaa sitä lisää, suvainnette
edellisenä päivänä tai vaikkapa vain samana aamuna ilmoittaa minulle
asianne, niin minä hankin sitä teille niin paljon kuin haluatte. Ja
kullallahan saa kaikkea, eikö niin, monseigneur?"
"Eipä juuri sentään", supisi kardinaali, joka nyt alistui suojatiksi
eikä enää koettanutkaan asettua suojelijan asemaan.
"Ah, te olette oikeassa! Minä unohdin, että monseigneur haluaa
muutakin kuin kultaa, jotakin paljon kalliimpaa kuin maailman kaikki
aarteet", sanoi Balsamo. "Mutta se seikka ei kuulu tieteen piiriin,
vaan noituuden. Sanokaa vain sana, monseigneur, ja alkemisti on
valmis luovuttamaan paikkansa taikurille."
"Kiitos, monsieur, minä en tarvitse enää mitään, minä en toivo enää
mitään", vastasi kardinaali suruisesti.
Balsamo meni lähemmäksi häntä.
"Monseigneur", sanoi hän, "nuori, tulinen, kaunis ja rikas prinssi,
jonka nimi on Rohan, ei voi vastata noidalle noin".
"Ja minkätähden?"
"Sentähden, että noita lukee sydämen sopukoihin ja tietää aivan
päinvastaista."
"Minä en toivo mitään, minä en tahdo mitään, monsieur", jatkoi
kardinaali melkein pelästyen.
"Minä jälleen luulen teidän ylhäisyytenne toivomusten olevan
sellaisia, että te ette tohdi tunnustaa niitä edes itsellennekään,
koska ne ovat kuninkaallisia toivomuksia."
"Monsieur", sanoi kardinaali säpsähtäen, "minun luullakseni te
vihjailette samaa, josta te puhuitte minulle kerran jo prinsessan
luona".
"Kyllä, sen myönnän, monseigneur."
"Silloin erehdyitte, monsieur; ja erehdytte tälläkin kertaa."
"Unohdatteko, monseigneur, että minä näen, mitä teidän sydämessänne
tällä hetkellä liikkuu yhtä selvästi kuin näin teidän vaunujenne
ajavan ulos Saint-Denisin Karmeliittiluostarista ja sitten tulevan
sisään tulliportista, kääntyen bulevardille ja jääden viidenkymmenen
askeleen päähän asunnostani puitten alle?"
"Selittäkää siis tarkoituksenne ja sanokaa jotakin, minkä voin
tosiaan tuntea sattuvaksi."
"Monseigneur, kaikki teidän sukunne prinssit ovat sydämessään
kätkeneet aina korkealle pyrkivää ja uskalikkoa rakkautta; te ette
ole suvustanne poikkeus."
"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, kreivi", sammalteli prinssi.
"Päinvastoin, te tiedätte sen sangen hyvin. Ja minä olisin voinut
koskettaa useampiinkin kieliin, jotka sielussanne värähtävät;
mutta mitä se toimittaisi? Minä kosketin suoraan siihen, johon oli
näpättävä, ja se kieli värisee lujasti, siitä olen vakuutettu."
Kardinaali kohotti päätänsä ja katsoi viimeisen epäluulon puuskassa
tutkivasti Balsamon kirkkaihin ja tyyniin silmiin.
Balsamo hymyili sellaisella ylemmyydellä, että kardinaali loi
katseensa maahan.
"Oh, olette oikeassa, monseigneur, älkää tarkastelko minua, sillä
silloin minä näen vielä selvemmin, mitä teidän sydämessänne liikkuu;
sillä teidän sydämenne on kuin kuvastin, jos nimittäin kuvastin voisi
säilyttää heijastamiensa esineitten kuvat."
"Vaiti, kreivi de Fenix, vaiti", sanoi kardinaali masennettuna.
"Niin, te olette oikeassa, vaiti vielä; sillä vielä ei ole tullut
aika näyttää sellaista rakkautta."
"Vielä, sanoitteko niin?"
"Niin, ei vielä."
"Sillä rakkaudella on siis tulevaisuutta?"
"Miksikä ei?"
"Ja te voisitte sanoa minulle, eikö se rakkaus ole mieletöntä, kuten
minä itse luulin, kuten minä vieläkin luulen, kuten luulen aina
siihen saakka, kunnes saan todistuksen, että asia on toisin?"
"Te pyydätte sangen paljoa, monseigneur; minä en voi sanoa teille
mitään ennenkuin pääsen kosketuksiin henkilön kanssa, joka on tuohon
rakkauteenne syynä, tai saan jonkin esineen, joka on hänen."
"Ja minkälaista esinettä siihen tarvitaan?"
"Esimerkiksi kihara hänen kauniista kultaisesta tukastaan, kuinka
pieni tahansa."
"Ah, toden totta, te olette syvästi viisas mies! Niin, olette sen
itse sanonut, te luette sydämiä aivan niinkuin minä lukisin kirjaa."
"Samoin väitti eräs sukulais-raukkannekin, ritari Louis de Rohan, kun
hyvästelin häntä Bastiljin pengermällä mestauslavan juurella, jolle
hän niin uljaasti nousi."
"Sanoiko hän niin... että te olitte syvästi viisas mies?"
"Ja että minä osaan lukea ihmisten sydämiä. Kyllä, sillä minä olin
valmistanut häntä siihen, että ritari de Préault kavalsi hänet."
"Kuinka omituisesti te vertaatte minua ja tuota sukulaistani
toisiimme!" sanoi kardinaali ja kalpeni väkisinkin.
"Sanon sen ainoastaan muistuttaakseni teille, että teidän on oltava
varovainen, monseigneur, hankkiessanne omaksenne hiuskiharan, joka
teidän on leikattava kruunun alta."
"Olkoon se otettava mistä tahansa, te saatte sen, monsieur."
"Hyvä; tässä on nyt kultanne, monseigneur; toivoakseni ette enää
epäile, että se on kultaa."
"Antakaa minulle kynä ja paperia."
"Mitä varten, monseigneur?"
"Kirjoittaakseni teille velkakirjan näistä sadastatuhannesta écusta,
jotka te kohteliaasti minulle lainaatte."
"Mitä ajattelette, monseigneur! Minulle velkakirja, -- mitä minä
sillä tekisin?"
"Minä lainaan usein, hyvä kreivi", vastasi kardinaali, "mutta
vakuutan teille, etten koskaan ota vastaan lahjoja".
"Miten tahdotte, prinssi."
Kardinaali otti pöydältä kynän ja kirjoitti suurella ja
kovin vaikeasti luettavalla käsialalla sitoumuksen, jonka
runsaat oikeinkirjoitusvirheet saisivat nykyaikaan jonkun
kiertokoulunopettajan kauhistumaan.
"Onko tämä kelvollinen?" kysyi hän ja ojensi paperin Balsamolle.
"Erinomainen", vastasi kreivi ja pisti velkakirjan siihen
vilkaisemattakaan taskuunsa.
"Te ette sitä luekaan, monsieur?"
"Olenhan saanut teidän ylhäisyytenne sanan, ja jonkun de Rohanin sana
on paljoa varmempi kuin mikään sitoumus."
"Herra kreivi de Fenix", sanoi kardinaali puoleksi kumartaen,
kumarrus, joka oli sangen merkittävä kohteliaisuus hänen
säätyiseltään mieheltä, "te olette hieno mies, ja jos en voikaan
tehdä teille mitään palvelusta, suvainnette minun kuitenkin lausua
olevani onnellinen, että olen teille kiitollisuuden velassa."
Nyt kumarsi Balsamo vuorostaan ja veti sitten kellonnuoraa, jonka
jälkeen Fritz astui sisään.
Kreivi sanoi hänelle pari sanaa saksankielellä.
Fritz kumartui maata kohti ja poistui huoneesta vieden noita neljää
rohtimiin käärittyä kultaharkkoa, aivan kuin lapsi, joka tosin
vaivalla, mutta ei silti kuitenkaan vielä horjahdellen tai raskaasti
kantaa neljää oranssia.
"Tuopa veitikka on oikea Herkules", huomautti kardinaali.
"Kyllä, hän on melkoisen luja poika", vastasi Balsamo. "Mutta minun
täytyykin ilmoittaa, että olen antanut hänen nauttia joka aamu siitä
saakka kun otin hänet palvelukseeni kolme tippaa erästä eliksiriä,
jonka oppinut ystäväni tohtori Althos on valmistanut. Vaikutukset
alkavat jo tuntua, ja vuoden päästä voi hän toisella kädellään kantaa
toista sataa naulaa."
"Kummallista! Käsittämätöntä!" supisi kardinaali. "Ah, minä en jaksa
vastustaa kiusausta kertoa ihmisille tällaisesta."
"Tehkää se vain, monseigneur, tehkää se", sanoi Balsamo nauraen;
"mutta älkää unohtako, että jos sellaisesta kerrotte, niin
sitoudutte itse saapumaan paikalle sammuttamaan polttoroviotani, jos
parlamentille sattuisi tulemaan halu paistaa minua Grève-torilla".
Saatettuaan ylhäistä vierastaan aina katuportille saakka hyvästeli
Balsamo häntä kunnioittavasti.
"Mutta lakeijaanne ei näy?" kysyi kardinaali.
"Hän läksi viemään kultaa vaunuihinne, monseigneur."
"Hän siis tietää, missä ne ovat?"
"Neljännen puun alla oikealle bulevardille käännyttäessä. Sen minä
sanoin hänelle saksaksi, monseigneur."
Kardinaali kohautti käsiään korkeutta kohti ja katosi pimeyteen.
Balsamo odotti, kunnes Fritz palasi, ja meni sitten huoneeseensa,
sulkien kaikki ovensa.