Lorenza ei ollut erehtynyt. Eräät vaunut, jotka olivat ajaneet
sisään Saint-Denisiin tullista ja sitten halki koko samannimisen
etukaupungin, olivat kääntyneet kaupunginportin ja viimeisen talon
välistä vierimään pitkin bulevardia.
Kuten ennustajatar oli ilmoittanut, ajoi vaunuissa prinssi Louis de
Rohan, Strassburgin piispa, jonka kiihkeä uteliaisuus oli saanut jo
ennen määräaikaa lähtemään noidan luolaan hänen vieraakseen.
Tuon korean kirkkoruhtinaan lukuisat lemmenseikkailut olivat
karaisseet kuskin siinä määrin pimeyttä, katukuoppia ja muita
eräitten salaperäisten katujen vaaroja vastaan, ettei hän
arastellut lainkaan, kun hänen täytyi kääntää autiolle ja synkälle
Bastilji-bulevardille, ajettuaan ensin jossakin määrin asuttujen ja
valaistujen Saint-Denisin ja Saint-Martinin bulevardien kautta.
Vaunut pysähtyivät Saint-Claude-kadun kulmaan jo bulevardille ja
kuski ohjasi ne isäntänsä käskystä parikymmentä askelta syrjään
puitten varjoon.
Herra de Rohan hiipi nyt maallisen miehen puvussa pitkin katua
ja kolkutti sitten kolme kertaa porttiin, jonka hän oli helposti
tuntenut kreivi de Fenixin kuvauksesta.
Fritzin askeleet kaikuivat pihalla ja portti aukesi.
"Täällähän kreivi de Fenix asuu?" kysyi prinssi.
"Kyllä, monseigneur", vastasi Fritz.
"Onko hän kotona?"
"On, monseigneur."
"Hyvä, ilmoittakaa sitten vieraaksi..."
"Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, eikö niin, monseigneur?"
Prinssi joutui aivan ymmälle; hän katseli itseään ja ympärilleenkin,
oliko hänen pukunsa tai joku muu seikka hänet paljastanut. Hän oli
täällä aivan yksin ja maallisen miehen puvussa.
"Kuinka tiedätte nimeni?" kysyi hän.
"Herrani sanoi minulle tuokio sitten, että hän odotti tänne teidän
ylhäisyyttänne."
"Kyllä, mutta vasta huomenna tai ylihuomenna."
"Ei, monseigneur, tänä iltana."
"Sanoiko herranne teille aivan juuri, että hän odotti minua tänä
iltana?"
"Sanoi, monseigneur."
"Hyvä, ilmoittakaa minut sitten", jatkoi kardinaali ja pisti kaksi
louisdoria palvelijan käteen.
"Teidän ylhäisyytenne suvainnee seurata minua", vastasi Fritz.
Kardinaali nyökäytti myöntävästi päätänsä.
Fritz läksi menemään nopein askelin eteisen ovea kohti, eteisen, jota
valaisi suuri, kullattu pronssikynttelikkö, jossa paloi kaksitoista
kynttilää.
Kardinaali seurasi häntä aivan hämmästyneenä ja mietteissään.
"Ystäväni", virkkoi hän pysähtyen salin ovelle, "tämä on varmaan
erehdys, ja siinä tapauksessa en tahdo häiritä kreiviä. On
mahdotonta, että hän odottaisi minua, sillä hän ei tiedä, että minä
tulisin."
"Onhan monseigneur hänen ylhäisyytensä kardinaali, prinssi de Rohan,
Strassburgin piispa?" kysyi Fritz.
"Olen kyllä, ystäväni."
"Siis on kreivi odottanut juuri teitä, monseigneur."
Fritz sytytti tulet vielä kahteen muuhun kynttelikköön, kumarsi ja
poistui.
Kului viisi minuuttia, joiden ajan kardinaali katseli omituisen
mielenliikutuksen vallassa salin erinomaisen hienoa huonekalustoa
ja sen seinillä riippuvaa kahdeksaa eteväin taiteilijain maalaamaa
taulua.
Ovi aukesi, ja kreivi de Fenix ilmestyi kynnykselle.
"Hyvää iltaa, monseigneur", virkkoi hän koruttomasti.
"Minulle väitettiin, että te olette odottanut minua?" huudahti
kardinaali vastaamatta itse tervehdykseen; "väitettiin, että te
odotitte minua tänä iltana? Sehän on mahdotonta."
"Anteeksi, monseigneur, mutta minä odotin tosiaan nyt teitä",
vastasi kreivi. "Ehkette tahdo uskoa sanojani, kun näette, kuinka
vähäpätöisellä tavalla otan teidät vastaan; mutta minä olen saapunut
Pariisiin vasta muutama päivä sitten, enkä ole saanut vielä kotiani
oikein kuntoon. Teidän ylhäisyytenne suvainnee antaa sen anteeksi."
"Te odotitte minua tosiaan? Kuka teille sitten ilmoitti, että minä
tulen?"
"Te itse."
"Millä tavalla?"
"Ettekö pysäyttänyt vaunujanne Saint-Denisin tulliportilla?"
"Kyllä."
"Ettekö kutsunut lakeijaa luoksenne, joka silloin tuli vaunujen
ovelle teidän ylhäisyytenne puheille?"
"Totta sekin."
"Ettekö sitten sanonut hänelle: 'Saint-Claude-katu, Maraisin
korttelissa, Saint-Denisin etukaupungin ja bulevardin kautta.' Ja
eikö hän uudistanut noita sanoja kuskille?"
"Aivan totta. Mutta oletteko te sitten nähnyt minut, kuullut puheeni?"
"Minä olen teidät sekä nähnyt että kuullut, monseigneur."
"Te olitte siis siellä?"
"En, monseigneur, minä en ollut siellä."
"Ja missä te sitten olitte?"
"Minä olin täällä."
"Te näitte ja kuulitte minut muka täältä?"
"Niin, monseigneur."
"Oh, mitä joutavia!"
"Monseigneur unohtaa, että minä olen noita."
"Ah, se on totta, sen unohdin, monsieur... Miksikäs minun pitääkään
teitä sanoa? Nimellä parooni Balsamo vai kreivi de Fenix?"
"Näin kotioloissa, monseigneur, ei minulla ole mitään nimeä: minua
sanotaan ainoastaan mestariksi."
"Ahaa, sehän onkin kullantekijän arvonimi. No niin, mestari, te
odotitte minua?"
"Minä odotin."
"Ja te olitte jo lämmittänyt työpajanne?"
"Minun työpajani on aina lämmitetty, monseigneur."
"Ja te annatte minun astua sinne?"
"Minulla on kunnia johtaa sinne teidän ylhäisyytenne."
"Ja minä seuraan sinne; mutta ainoastaan eräällä ehdolla."
"Ja millä ehdolla?"
"Että lupaatte olla saattamatta minua mihinkään persoonallisiin
tekemisiin pahanhengen kanssa. Minä pelkään erikoisesti hänen
majesteettiaan Luciferia."
"Ah, monseigneur!"
"Niin, paholaista näyttelemään valitaan tavallisesti pitkiä
huikaleita: eron saaneita kaartilaisia taikka nuoria kaksintaistelun
opettajia, jotka muokkaavat ihmistä, näytelläkseen saatanan osan
oikein luonnollisella tavalla, liian rajuilla nenäpaukuilla ja
korvapuusteilla, kun ensin ovat sammuttaneet kynttilät."
"Monseigneur", sanoi Balsamo hymyillen, "minun paholaiseni eivät
unohtaisi koskaan kohteliaisuuden vaatimuksia, saadessaan kunnian
joutua prinssien seuraan, ja he muistavat aina Condén prinssin sanat,
miten hän uhkasi erästä niistä: piiskata hänet, ellei hän pysyisi
siivolla, niin että hän joko juoksisi ulos nahastaan tai pysyisi
siinä ihmisiksi".
"Hyvä", virkkoi kardinaali, "sellainen viehättää minua, mennään
sitten vain pajaanne".
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee seurata minua?"
"Niin, mennään."