Heti kun Lorenzan silmät olivat saaneet näkökykynsä, vilkaisi hän
ympärilleen.
Hän loi silmäyksen jokaiseen pikku esineeseen, jotka saattavat naista
ilahuttaa, mutta vakavuus ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltaan;
ja viimein pysähtyi nuoren naisen katse Balsamoon ja hätkähti
tuskallisesti. Balsamo odotti tarkkaavasti jonkun askeleen päässä
hänestä.
"Taasko te?" äännähti Lorenza ja ponnahti takaisin.
Hänen kasvoillaan olivat kaikki kauhistuksen eleet, hänen huulensa
vaalenivat, ja hiki helmeili hänen otsallaan hiusrajassa.
Balsamo ei vastannut.
"Missä nyt olen?" kysyi Lorenza.
"Te tiedätte, mistä tulette, madame", vastasi Balsamo; "ja se
auttanee teitä varmaankin arvaamaan, missä olette".
"Niin, teette oikein koettaessanne herättää minua muistamaan; minä
muistan nyt tosiaan kohtaloni. Minä tiedän, että te olette minua
ajanut takaa ja riistänyt minut kuninkaallisen välittäjäni käsistä,
jonka minä valitsin auttajakseni Jumalan luo."
"Siispä tiedätte myöskin, ettei tuo prinsessa voinut teitä puolustaa,
niin mahtava kuin hän onkin."
"Niin, te voititte hänet jollakin maagillisella väkivallantyöllä!"
huudahti Lorenza pannen kätensä ristiin. "Oi, Jumalani, vapauta minut
tuosta hornan hengestä!"
"Mitä hornamaista te minussa näette, madame?" kysyi Balsamo ja
kohautti hartioitaan. "Pyydän kerta kaikkiaan, hylätkää moisten
lapsellisten opinkappaleitten painolasti, jonka olette tuonut
mukananne Roomasta, ja järjettömäin taikauskojen sekasotku, jonka
olette raahannut mukaanne luostarista."
"Oi, se luostari! Kuka veisi minut takaisin luostariini?" huudahti
Lorenza ja puhkesi kyyneliin.
"Onpahan sekin nyt kaivattava laitos, luostari!" vastasi Balsamo.
Lorenza syöksähti ikkunan luo, vetäisi syrjään uutimet ja avasi
rivan, mutta hänen ojennettu kätensä koski paksuihin rautatankoihin
ja ristikkoon, joka oli kätketty kukkien taakse, mikä koristus
vähensi suuressa määrin esteen merkitystä näöltään, mutta ei suinkaan
teholtaan.
"Vankila kuin vankila", sanoi Lorenza; "pidän enemmän siitä, joka
auttaa taivaaseen, kuin siitä, joka vie kadotukseen".
Hän sysi vimmoissaan rautatankoja hennoilla käsillään. "Jos olisitte
järkevämpi, Lorenza, niin saisitte nähdä ikkunassanne ainoastaan
kukkia, ettekä rautatankoja."
"Enkö minä ollut järkevä silloin, kun te suljitte minut siihen
liikkuvaan vankilaan; siinähän asui se vampyyri, jota te sanoitte
nimellä Althotas? Kyllä, ja kuitenkaan te ette päästänyt minua
silmistänne, kuitenkin minä olin teidän vankinne, kuitenkin puhuitte
aina poistuessanne luotani minuun sen hengen, joka minua vallitsee ja
jota minä en jaksa voittaa! Missä nyt liekään tuo julma ukko, joka
saa minut heittämään henkeni kauhusta? Täällä jossakin nurkassa,
eikö niin? Ollaan nyt molemmat hiljaa, niin kohta kai kuuluu hänen
aavemainen äänensä maan alta."
"Te ärsytätte mielikuvitustanne kuin lapsi, madame", vastasi Balsamo.
"Althotas, opettajani, ystäväni, toinen isäni, on rauhallinen vanhus,
joka ei ole koskaan teitä nähnyt, ei koskaan teitä lähestynyt, ja
joka, jos hän olisikin teidät nähnyt tai teitä lähestynyt, ei olisi
voinut teitä edes huomata, niin ajatuksissaan hän on koettaessaan
toteuttaa työtänsä."
"Työtänsä!" toisti Lorenza; "ja mikä on sitten hänen työnsä?
Sanokaapa se?"
"Hän koettaa keksiä elämäneliksiriä, jota kaikki mahtavat nerot ovat
miettineet kuusituhatta vuotta."
"Entä mitä te sitten koetatte?"
"Minäkö? Minä koetan saavuttaa inhimillisen täydellisyyden."
"Ah, nämä hornan henget! Nämä hornan henget!" huudahti Lorenza
kohottaen käsiään taivasta kohti.
"Vai niin", hymähti Balsamo ja nousi ylös; "nyt teille taas tulee
kohtauksenne!"
"Kohtaukseni?"
"Niin juuri; on eräs seikka, jota te ette laisinkaan tiedä, Lorenza,
nimittäin että teidän elämänne jakautuu kahteen vuorottelevaan
olotilaan: toisessa te olette lempeä, hyvä ja järkevä; ja toisessa te
olette mielipuoli."
"Ja tuon perusteettoman mielipuolisuuden väitteen nojallako te
suljette minut rautaristikkojen taakse?"
"No, täytyyhän minun se tehdä!"
"Ah, olkaa vain julma, epäinhimillinen ja armoton; kiduttakaa minua
vankilassa, tappakaa minut; mutta älkää teeskennelkö minua säälivänne
silloin, kun raatelette minua!"
"Kuulkaa", virkkoi Balsamo suuttumatta ja hymyillen ystävällisesti,
"onko kidutusta asua komeassa ja mukavassa huoneessa?"
"Rautaristikot joka taholla! Rautatankoja kaikkialla, eikä ilmaa
lainkaan!"
"Ne raudat todistavat ainoastaan, että pidän hyvää huolta teidän
hengestänne, ettekö ymmärrä sitä, Lorenza?"
"Haa!" huudahti Lorenza. "Siinä on mies, joka surmaa minua
hiljaisella tulella ja väittää pitävänsä huolta hengestäni, väittää
ajattelevansa minun elämääni!"
Balsamo meni lähemmäksi naista ja aikoi ystävällisesti ottaa häntä
kädestä; mutta Lorenza ponnahti takaisin kuin käärme olisi häntä
koskenut.
"Haa, älkää koskeko minuun!" sanoi hän.
"Te siis vihaatte minua, Lorenza?"
"Kysykää kuolemaan tuomitulta, vihaako hän pyöveliään."
"Lorenza, Lorenza, juuri siitä syystä, etten tahdo joutua teidän
pyöveliksenne, rajoitan jonkun verran vapauttanne. Jos te pääsisitte
ulos ja saisitte liikkua mielin määrin, kuka tietää, mitä te
tekisitte jollakin hurjuudenhetkellänne?"
"Mitäkö tekisin? Oh! Pääsisinpä vain kerrankin vapaaksi, niin
saisitte sen nähdä!"
"Lorenza, te kohtelette pahoin sitä miestä, jonka te olette Jumalan
edessä valinnut puolisoksenne."
"Minä, minäkö olisin valinnut teidät puolisokseni? En milloinkaan!"
"Ja kuitenkin te olette puolisoni."
"Ah, siinä taas hornanhengen työ!"
"Mieletön raukkaseni", virkkoi Balsamo katsellen häneen hellästi.
"Mutta minä olen roomatar", mutisi Lorenza; "ja kerran, kerran minä
kostan!"
Balsamo pudisti lauhkeasti päätänsä.
"Ettekö puhukin noin ainoastaan peloitellaksenne minua, Lorenza?"
kysyi hän hymyillen.
"En tosiaan; minä teen, mitä sanon."
"Mitä ajattelettekaan, te, kristitty nainen?" huudahti Balsamo
silloin ylhäisen arvokkaana. "Onko siis uskontonne, joka vaatii teitä
palkitsemaan pahan hyvällä, ainoastaan kerskailua, koska te, joka
väitätte tunnustavanne sitä uskontoa, tahdotte kuitenkin palkita
hyvän pahalla?"
Nämät sanat näyttivät sattuvan hetkeksi Lorenzaan.
"Voi", sanoi hän sitten, "ei se ole kostoa, jos ilmiantaa
yhteiskunnalle sen viholliset, vaan kristityn velvollisuus".
"Jos te ilmiannatte minut henkien manaajana, taikurina, niin enhän
loukkaa yhteiskuntaa, vaan minä uhmaan Jumalaa. Ja jos minä uhmaan
Jumalaa, miksi ei Jumala, jonka tarvitsee ainoastaan viitata minut
murskatakseen, miksi hän ei huoli nähdä vaivaa minua rangaistakseen,
vaan jättää sen tehtävän ihmisten huoleksi, jotka ovat heikkoja kuin
minä ja yhtä alttiita erehdyksille kuin minä?"
"Hän unohtaa vielä sen, hän on pitkämielinen, hän odottaa, että te
parantaisitte itsenne."
Balsamo hymyili.
"Ja odottaessaan neuvoo hän teitä pettämään ystävänne,
hyväntekijänne, puolisonne?" vastasi hän.
"Puolisoni? Ah, Jumalan kiitos, teidän kätenne ei ole koskenut
koskaan minuun saamatta minua punastumaan ja vavahtamaan!"
"Ja te tiedätte, että minä olen aina ollut tarpeeksi jalo
säästääkseni teitä tuolta kosketukselta."
"Se on totta, te olette siveä, ja se on ainoa minulle
onnettomuuksistani suotu palkka. Haa, jos minun olisi pitänyt alistua
teidän rakkauteennekin!"
"Mikä kummallinen ja läpitunkematon salaisuus!" supisi Balsamo
itsekseen, paremminkin syventyneenä omiin ajatuksiinsa kuin vastaten
Lorenzalle.
"Puhukaamme pääasiasta", virkkoi Lorenza. "Miksi te riistätte minulta
vapauden?"
"Miksi te tahdotte ottaa sen takaisin, vaikka olette sen itse
vapaaehtoisesti minulle antanut? Miksi pakenette miehen luota, joka
suojelee teitä? Miksi haette turvaa vieraalta häntä vastaan, joka
teitä rakastaa? Miksi uhkaatte lakkaamatta sitä, joka ei uhkaa teitä
milloinkaan, salaisuuksien ilmaisemisella, jotka eivät ole teidän ja
joiden tärkeyttä te ette aavista?"
"Ah", sanoi Lorenza vastaamatta näihin kysymyksiin; "jos vanki on
päättämällä päättänyt hankkia vapautensa, niin hän sen saa, eivätkä
teidän rautaristikkonne voi pidättää minua enempää kuin teidän
pyörillä liikkuva häkkinnekään!"
"Onneksi ovat ne ristikot sangen lujat, Lorenza", vastasi Balsamo
uhkaavan tyynenä.
"Jumala lähettää minulle jonkin samanlaisen ukonilman kuin se siellä
Lotringissa, salaman, joka ne murskaa."
"Uskokaa minua, saatte rukoilla Jumalaa, ettei hän vain sellaista
lähetä; kuulkaa, epäilkää tuon romanttisen kiihtymyksenne oikeutta,
Lorenza; minä puhun teille ystävänä, noudattakaa minun sanojani."
Balsamon äänessä värähti niin selvä, karttuva suuttumus, hänen
silmissään hohti niin tuima tuli, hänen valkeat ja jäntevät kätensä
vavahtivat niin omituisella tavalla, kun hän nämä sanansa lausui,
jokaisen verkkaan ja melkeinpä juhlallisen hitaasti, että Lorenzan
kiivain uhma raukesi ja hän kuunteli häntä vastoin tahtoaankin.
"Katsokaas, lapseni", jatkoi Balsamo äänellä, joka pysyi yhä
uhkaavana ja samalla lauhkeana; "olen koettanut tehdä tämän vankilan
vaikka kuningattarelle sopivaksi; niin, jos te olisitte kuningatar,
ette täällä olisi mitään vailla. Rauhoittakaa siis mieletöntä
kiihtymystänne. Eläkää täällä niinkuin olisitte tahtonut elää
luostarissa. Tottukaa vähitellen minun läsnäolooni; rakastakaa minua
ystävänä ja veljenä. Minulla on suuria suruja, jotka minä kerran
uskon teille; minä olen saanut kärsiä mitä julmimpia pettymyksiä;
pienellä hymyllänne voitte joskus minua lohduttaa. Kuta kiltimmäksi,
älykkäämmäksi, malttavammaksi teidät näen, sitä useampia rautatankoja
otan pois kammionne ikkunasta. Kukapa tietää, ehkäpä vuoden tai
kuuden kuukauden päästä olette yhtä vapaa kuin minäkin, siinä
merkityksessä nimittäin, että te ette silloin enää koeta minulta
varastaa vapauttanne."
"Ei, ei", huudahti Lorenza, voimatta ymmärtää, kuinka moinen jyrkkä
sävy saattoi yhtyä niin lempeään ääneen. "Ei, älkää lupailko mitään,
älkää lisätkö enää valheita! Te olette minut ryöstänyt, väkivallalla
ryöstänyt; minä olen itseni oma, en kenenkään muun. Antakaa minut
edes Jumalalle, ellette tahdo antaa minua takaisin itselleni. Tähän
saakka olen jaksanut sietää teidän hirmuvaltaanne muistaen, että
te olette pelastanut minut rosvojen käsistä, jotka aikoivat minut
häpäistä. Mutta tuo kiitollisuus rupeaa jo laimentumaan. Vielä
muutama päivä tässä vankilassa, ja minä olen niin katkeroitunut,
etten ole enää teille kiitollisuuden velassa. Ja sitten, sitten,
varokaa itseänne, etten vain johdu lisäksi uskomaan, että te olitte
salaliitossa noiden rosvojen kanssa."
"Tahtoisitteko tosiaan suoda minulle moisen kunnian, että luulisitte
minua rosvopäälliköksi?" kysyi Balsamo pistävästi.
"En tiedä, mutta ainakin huomasin merkkejä ja sanoja."
"Merkkejä ja sanoja?" huudahti Balsamo ja kalpeni.
"Niin, niin", väitti Lorenza, "minä huomasin ne ohimennen, minä
tiedän, minä tunnen ne!"
"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan
elävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne
tukehtuvat, kuolevat."
"Ahaa, päinvastoin!" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin
ihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa
heikoimman kohdan. "Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä
toistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen
hyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut."
"Kenelle?" kysyi Balsamo.
"Prinsessalle."
"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon", vastasi Balsamo
ponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja
hillitäkseen kiehuvaa vertaan; "Lorenza, jos olette ne sanonut, niin
vasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä
teroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon
pihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!"
"Ja minä puolestani olen teille sanonut, Balsamo, että kaikista
vankiloista pääsee ulos, varsinkin jos vapaudenrakkautta lisää
tyranniviha."
"Mainiota, lähtekää sitten vain ulos, Lorenza; mutta kuulkaa nyt
minua etukäteen: te pääsette täältä ainoastaan kaksi kertaa.
Ensimmäisen kerran jälkeen rankaisen teitä niin ankarasti, että
vuodatatte kaikki kyyneleenne; toisen kerran käsittelen teitä niin
armottomasti, että vuodatatte verenne tyhjiin."
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minut aiotaan siis murhata!" kirkaisi
nuori nainen, ja hänen vihansa purkausi äärimmilleen; hän repi
hiuksiaan ja kieriskeli matolla.
Balsamo katseli hetkisen häntä vihan ja säälin sekaisesti. Viimein
näytti sääli voittavan vihastuksen.
"Kuulkaa, Lorenza", sanoi hän; "palatkaa ennallenne, rauhoittukaa;
kerran koittaa päivä, jolloin saatte runsaan palkinnon kaikesta, mitä
olette kärsinyt tai luulette kärsineenne".
"Vanki! vanki!" huusi Lorenza kuulematta Balsamoa.
"Mielenmalttia!"
"Kidutettu!"
"Se on koeaikaa."
"Sekaisin! Sekaisin!"
"Siitä teidät parannetaan."
"Oh, pankaa minut paremminkin heti hourujenhuoneeseen, sulkekaa minut
mieluummin oikeaan vankilaan!"
"Enpäs; sillä te olette liian hyvin valmistanut minut siihen, mitä te
silloin minulle tekisitte."
"Hyvä", kirkui Lorenza, "surmatkaa sitten minut, surmatkaa minut heti
paikalla!"
Ja hän kavahti ylös notkeana ja nopeana kuin villipeto ja ryntäsi
murskaamaan päätänsä seinään.
Mutta keskeyttääkseen hänen kiivaan vauhtinsa tarvitsi Balsamon
ainoastaan ojentaa kätensä häntä kohti ja lausua hänelle paremminkin
koko tahtonsa pohjasta kuin huulillaan yksi ainoa sana: vaikka
Lorenza oli kiivaimmassa vauhdissa, hän pysähtyi silloin yhtäkkiä,
horjui ja kaatui nukkuvana Balsamon syliin.
Omituinen taikuri näytti masentaneen täydellisesti koko tämän naisen
aineellisen puolen, mutta hän taisteli turhaan kukistaakseen hänen
sielullisia voimiaan. Hän kohotti nyt Lorenzan käsivarsilleen ja
kantoi hänet vuoteeseen; sitten painoi hän pitkän suudelman hänen
huulilleen, veti uutimet ensin sängyn ja sitten ikkunan eteen ja
poistui huoneesta.
Mitä Lorenzaan tulee, hänen ylitseen levisi suloinen ja virkistävä
uni, aivan kuin hellä äiti levittää vaippansa itsepäisen ja paljon
itkeneen ja kärsineen lapsen peitteeksi.