Balsamo väistyi kiivaasti takaisin; Lorenzan kädet syleilivät pelkkää
ilmaa ja putosivat jälleen ristiin hänen rinnoilleen.
"Lorenza", sanoi Balsamo, "tahdotko puhella ystäväsi kanssa?"
"Ah, kyllä", vastasi nainen; "mutta puhu kanssani paljon, sillä minä
kuuntelen niin mielelläni ääntäsi".
"Lorenza, sinä olet usein minulle sanonut, että olisit onnellinen,
jos saisit elää yhdessä minun kanssani, erillämme koko maailmasta."
"Niin, se olisi onnellista."
"No niin, olen nyt tuon toivomuksesi toteuttanut, Lorenza. Tähän
huoneeseen ei kukaan voi meitä seurata, ei kukaan saada meitä kiinni;
me olemme kahden, aivan kahden kesken."
"Ah, se on niin hyvä!"
"Sanopas, onko tämä huone makusi mukainen."
"Käske minua siis näkemään."
"Näe!"
"Ah, miten hurmaava huone!" sanoi Lorenza.
"Sinä siis pidät siitä?" kysyi kreivi lempeästi.
"Niin kovasti! Kas, tuolla on minun rakkaimpia kukkiani,
hyvänhajuisia heliotrooppeja, punaisia ruusuja, kiinalaisia
jasmiineja. Kiitos, hellä Josefini, kuinka sinä olet hyvä!"
"Teen kaikki ollakseni sinulle mieliksi, Lorenza."
"Ah, sinä teet sata kertaa enemmän kuin ansaitsen."
"Sinä siis sen myönnät?"
"Kyllä."
"Sinä siis myönnät, että olet ollut hyvin häijy."
"Hyvin häijy, oi niin! Mutta annathan sinä minulle anteeksi, eikö
niin?"
"Minä annan sinulle anteeksi, kun selität minulle ensin tuon
omituisen salaisuuden, josta olen koettanut päästä selville siitä
saakka kun sinuun tutustuin."
"Kuule, Balsamo. Minussa on kaksi sangen erilaista Lorenzaa: toinen,
joka rakastaa sinua, ja toinen, joka sinua vihaa. Samoin on minulla
kaksi hyvin erilaista olomuotoa: toinen, jolloin nautin kaikkia
autuuden riemuja, ja toinen, jolloin kärsin kaikkia hornan tuskia."
"Ja nuo kaksi olotilaa ovat: toinen uni ja toinen valveillaolo, eikö
niin?"
"Niin."
"Ja sinä rakastat minua unessa ja vihaat minua valveilla ollessasi?"
"Niin."
"Ja mistä se johtuu?"
"Sitä en tiedä."
"Sinun on se tiedettävä."
"En voi tietää."
"Mieti ja tutki, katso itseesi, tutki sydäntäsi."
"Ah niin!... Nyt minä ymmärrän."
"Puhu."
"Kun Lorenza on valveilla, hän on roomatar, Italian taikauskoinen
lapsi; hän luulee, että tiede on rikos ja rakkaus synti. Silloin
hän pelkää oppinutta Balsamoa, silloin hän pelkää kaunista
Josefia. Hänen rippi-isänsä on sanonut hänelle, että hän syöksee
sielunsa kadotukseen, jos hän rakastaa sinua. Ja hän pakenee sinua
lakkaamatta, aina maailman loppuun saakka."
"Entä kun Lorenza nukkuu?"
"Ah, silloin on aivan toista! Silloin ei hän enää ole roomatar,
silloin ei hän enää ole taikauskoinen, silloin hän on nainen.
Silloin hän näkee Balsamon sydämeen ja sieluun; silloin hän näkee,
että tuo nero uneksii suurista asioista. Silloin hän huomaa, miten
vähäpätöinen hän on Balsamon rinnalla. Ja hän tahtoisi elää ja kuolla
hänen kanssaan, että tuleva aika edes aivan hiljaa mainitsisi nimen
Lorenza samalla kertaa kuin se ääneensä lausuu nimen... Cagliostro!"
"Silläkö nimellä minä sitten tulen kuuluisaksi?"
"Niin, sillä nimellä."
"Rakas Lorenza, sinä siis tosiaan pidät tästä uudesta asunnosta?"
"Se on paljon komeampi kuin kaikki entiset, mitä tähän saakka olet
minulle antanut; mutta siitä syystä en suinkaan siitä pidä."
"Ja miksi sinä siitä sitten pidät?"
"Siksi, että sinä lupaat asua siinä minun kanssani."
"Ah, nukkuessasi sinä siis tiedät varmaan, että minä rakastan sinua
kiihkeästi, intohimoisesti?"
Nuori nainen sulki hänet syliinsä ja sanoi heikon hymyn väreillessä
hänen huulillaan:
"Niin, näenhän sen; ja kuitenkin", lisäsi hän huokaisten, "on vielä
jotakin, jota sinä rakastat enemmän kuin Lorenzaa".
"Ja mikä se on?" kysyi Balsamo hätkähtäen.
"Unelmasi."
"Sano: minun työni."
"Kunnianhimosi."
"Sano: minun kunniani!"
"Voi Jumala, taivaan Jumala!"
Nuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen
suljettujen silmäluomiensa alta.
"Mitä sinä nyt näet?" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä
selvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.
"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia,
jotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot
heidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta
näyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä
käsket ja sinua totellaan."
"No niin", virkkoi Balsamo iloiten, "etkö siis ole ylpeä minusta?"
"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin
itseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni
löydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää",
mutisi hän suruisesti.
"Missä sinä sitten olet?"
"Minä olen kuollut."
Balsamoa pöyristi.
"Sinä kuollut, Lorenzani?" huudahti hän. "Et, et, me elämme yhdessä
ja rakastamme toisiamme."
"Sinä et minua rakasta."
"Kyllä, minä rakastan."
"Et ainakaan tarpeeksi!" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä
kiinni kaksin käsin. "Et tarpeeksi", lisäsi hän, painaen hänen
otsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin
entistään kiihkeämmin.
"Mistä sinä minua moitit?"
"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua
sitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle
edes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva
luostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne
suudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä
ja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget
kultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen."
"Lorenza! Lorenza!"
"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen;
ojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne
silmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi."
"Kyllä, kyllä, rakas Lorenza, sinä olet minun rakas vaimoni."
"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä,
hylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua
kutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten
minä ole sinulle mitään."
"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän
olet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua
enää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä
kiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua
niinkuin minä rakastan sinua."
"Ah, se ei ole rakkautta, sinä et tunne minua kohtaan rakkautta."
"Se on ainakin kaikkea, mitä sinulta pyydän; sillä sinä annat minulle
kaikki, mitä minä toivon, -- sinun sielusi omistaminen riittää
tekemään minut onnelliseksi."
"Onnelliseksi!" toisti Lorenza halveksuvalla äänellä; "sanotko sinä
sellaista onneksi?"
"Sanon, sillä olla suuri on minusta olla onnellinen."
Lorenza huokaisi pitkään ja raskaasti.
"Ah, jos sinä tietäisit, kallis Lorenza, millaista on voida esteettä
lukea ajatukset ihmisten aivoista ja hallita heitä heidän omilla
intohimoillaan!"
"Niin, minä tiedän aivan hyvin, että sinä käytät siinä minun apuani."
"Siinä ei ole vielä kaikki. Sinun silmäsi lukevat minulle
tulevaisuuden suljettua kirjaa. Sen, mitä minä en kahdenkymmenen
vuoden työllä ja tuskalla voinut oppia, sen opetat sinä minulle,
sinä viaton, hiljainen, puhdas kyyhky, milloin tahdot. Sinä valaiset
polkuani, jolle niin monet viholliset virittävät ansoja; minun
nerouteni, josta henkeni ja varallisuuteni ja vapauteni riippuu,
sinä laajennat sen niin, että se näkee pimeydessä kuin ilveksen
silmä. Sinun kauniit silmäsi aukenevat maailman valolta suljettuina
yliluonnolliselle valkeudelle, ne valvovat puolestani. Sinä se
juuri teet minut vapaaksi, sinä teet minut rikkaaksi, teet minut
mahtavaksi."
"Ja sinä vastalahjaksi teet minut onnettomaksi!" huudahti Lorenza,
mielettömänä rakkaudesta.
Kiihkeämmin kuin koskaan ennen sulki hän syliinsä Balsamon, johonka
tuo sähköisä kosketus vaikutti niin rajusti, että hän vastusteli vain
heikosti.
Hän ponnisti kuitenkin tahdonvoimansa ja irroittautui elävistä
siteistä, jotka pitivät häntä kiinni.
"Lorenza! Lorenza", rukoili hän, "sääli minua...".
"Minä olen sinun puolisosi, enkä tyttäresi! Rakasta minua niinkuin
puoliso rakastaa vaimoaan, eikä niinkuin isäni minua rakasti."
"Lorenza", vastasi Balsamo vavisten itsekin hurmauksesta, "älä vaadi
minulta, minä rukoilen sinua, muuta rakkautta kuin sitä, jonka voin
sinulle antaa".
"Mutta", huudahti nainen ja kohotti epätoivoissaan kätensä ylös,
"tämä, tämähän ei ole rakkautta!"
"Kyllä, se on rakkautta... mutta se on pyhää ja puhdasta rakkautta
kuten neitsyttä kohtaan tulee."
Nuori nainen teki kiivastuneen liikkeen, joka irroitti hajalleen
hänen mustat ja pitkät hiuspalmikkonsa. Hänen valkea ja samalla
jäntevä kätensä ojentui melkein uhkaavasti kreiviä kohti.
"Ah, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän jyrkästi ja epätoivoisesti.
"Miksi pakotit sinä minut hylkäämään isänmaani, nimeni, sukuni,
kaikkeni, jopa Jumalanikin? Sillä sinun Jumalasi ei ole sellainen
kuin minun. Miksi anastit sinä rajattoman vallan minuun, vallan, joka
tekee minut orjattareksi, elämäni sinun elämäksesi, vereni sinun
vereksesi? Ymmärrätkö minua oikein? Miksi teit kaiken tämän, jos teit
sen ainoastaan sanoaksesi minua immeksi?"
Balsamo huokasi vuorostaan, sillä tuon äärettömästi kärsivän naisen
tuska raateli häntä.
"Ah", vastasi hän, "vika on sinun tai paremminkin Jumalan! Miksi loi
Hän sinut tuoksi enkeliksi, jolla on varma katse, jonka avulla minä
voin kukistaa koko maailman? Miksi osaat sinä läpi aineellisen kuoren
lukea ihmisten sydämiin niinkuin lasin läpi luetaan kirjaa? Niin,
siksi että sinä olet viattomuuden enkeli, Lorenza! Siksi, että sinä
olet tahraton timantti, siksi, ettei mikään samenna sieluasi; siksi,
että Jumala nähdessään sinun saastuttamattoman, puhtaan ja säteilevän
olentosi, joka on kuin pyhän Äidin, valaa armostaan siihen, kun
rukoilen häntä hänen luomainsa elementtien nimessä, pyhän Henkensä,
joka muuten ja tavallisesti leijuu korkealla yli tavallisten ja
alhaisten olentojen, joiden helmasta se ei löydä tahrattomuutta
siellä levätäkseen. Neitsyenä sinä olet kaukonäkijä, armas Lorenza;
vaimonani olisit ainoastaan lihaa ja verta."
"Ja sinä et pidä minun rakkauttani sen suuremmassa arvossa!"
huudahti Lorenza ja löi vimmoissaan yhteen käsiään, jotka tulivat
purppuranpunaisiksi. "Sinä et pidä minun rakkauttani suuremmassa
arvossa kuin kaikkia noita uniasi, jotka sinua vaivaavat,
aivohoureitasi, joita sinä itsellesi luot? Ja sinä tuomitset minut
nunnapuhtauteen keskellä sitä välttämätöntä kiusausta, jonka sinun
läsnäolosi minulle tuo? Oi Josef, Josef, siinä teet rikoksen, sen
sanon minä sinulle!"
"Älä herjaa, Lorenzani", huudahti Balsamo; "sillä minä kärsin yhtä
paljon kuin sinäkin. Kuule nyt, lue minun sydäntäni, sen tahdon, ja
sano sitten, enkö sinua rakasta."
"Mutta miksi vastustat sitten itseäsi?"
"Siksi, että tahdon kohottaa sinut kanssani maailman valtaistuimelle."
"Oh, tuo kunnianhimosi, Balsamo, voiko se sinulle koskaan antaa samaa
kuin minun rakkauteni sinulle antaa?" mutisi nuori nainen.
Balsamo joutui nyt vuorostaan suunniltaan, ja hänen päänsä painui
Lorenzan rintaa vasten.
"Ah, niin, niin", huudahti Lorenza silloin; "nyt vihdoinkin näen,
että sinä rakastat minua enemmän kuin kunnianhimoasi, valtaasi ja
toiveitasi! Ah, viimeinkin sinä rakastat minua niinkuin minä sinua!"
Balsamo koetti haihduttaa huumaavaa pilveä, joka alkoi sekoittaa
hänen järkeään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha.
"Oi, jos rakastat minua niin suuresti, niin sääli minua", virkkoi
Balsamo.
Lorenza ei kuullut häntä enää; hänen kätensä olivat muodostaneet
aukeamattoman kahleen, lujemman teräshakaa, kovemman timanttia.
"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot", vastasi hän, "sisarena
tai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma,
yksi ainoa suudelma!"
Balsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet;
hän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa
loistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena;
häntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.
Hänen huulensa olivat koskemaisillaan naisen huuliin.
Yhtäkkiä riensi järki hänen avukseen.
Kaksin käsin löi hän hurmaavain huurujen täyttämää ilmaa.
"Lorenza!" huusi hän; "herää, minä tahdon!"
Nuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti,
käsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka
oli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen
aivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen.
Lorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä
supistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti
hitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle
pitkälleen, mutta oli valveilla.
Balsamo istui parin askeleen päässä hänestä ja huokaisi nyt raskaasti.
"Hyvästi, uni", jupisi hän; "hyvästi, auvoni!"