Saint-Claude-katu, jonka varrella olevaan kotiinsa kreivi de Fenix
oli kutsunut kardinaali de Rohanin luokseen kohtaukseen, ei vielä
siihen aikaan ollut niin nykyisestä muuttunut, ettei siellä saattaisi
huomata vielä merkkejä niistä paikoista, joita seuraavassa koetamme
kuvailla.
Se ulottui Saint-Louis-katuun ja bulevardiin saakka niinkuin
meidänkin päivinämme ja leikkasi Saint-Louis-katua Pyhän Sakramentin
Tytärten luostarin ja Hôtel de Voysinsin välillä, kun se sitävastoin
yhtyy nykyään siihen erään kirkon ja maustekaupan välillä.
Niinkuin meidänkin aikanamme oli sen ja bulevardin yhtymäkohdassa
melkoisen jyrkkä mäki.
Sen varrella oli noin viisitoista taloa ja sen valaisijoina seitsemän
lyhtyä.
Siitä poikkesi sivuille kaksi umpikujaa.
Toinen niistä vei vasemmalle ja johti Hôtel de Voysinsiin, ja toinen
jälleen oikealle ja pohjoiseen päin pitkin Pyhän Sakramentin Tytärten
luostarin puutarhan kuvetta.
Viimemainittua umpikujaa, jonka oikealla puolella kaartuivat
luostarin puutarhan korkeat ja varjokkaat puut, rajoitti
vasemmalla puolella korkea, harmaa kiviseinä, joka kuului erääseen
Saint-Claude-kadulle päin olevaan taloon.
Tätä kiviseinää saattoi verrata Kykloopin kasvoihin, sillä siinä
oli ainoastaan yksi silmä, nimittäin paremmin sanoen yksi ikkuna.
Ja lisäksi oli sekin rautaristikoilla ja kangilla varustettu ikkuna
hirveän musta.
Aivan mainitun ikkunan alapuolella, jota ei avattu milloinkaan,
minkä seikan saattoi huomata helposti hämähäkinverkoista, jotka sitä
ulkoapäin peittivät, aivan sen ikkunan alla, sanomme, oli pieni ja
suurilla rautanauloilla nastoitettu portti, josta saattoi huomata,
ettei se ollut talon pää-sisäänkäytävä, vaan että sinne voi päästä
sisälle myöskin tältä puolelta.
Tämän umpikujan varrella ei ollut muita taloja eikä siellä näkynyt
enempää kuin kaksi asukasta: eräs rajasuutari lautakojussaan ja
vaatteiden paikkaajatar tynnyrissään, jotka molemmat olivat etsineet
turvaa luostarin akaasiapuitten alta, sillä kello yhdeksästä aamulla
niiden varjo loi tomuiselle kivikadulle virvoittavaa siimestä.
Illalla meni vaatteiden paikkaajatar kotiinsa ja rajasuutari lukitsi
palatsinsa, eikä umpikujaa vartioimassa ollut enää ketään, paitsi
tuota synkkää ja mustaa ikkuna-silmää, josta olemme puhuneet.
Paitsi mainitsemaamme porttia oli talossa, jota koetamme nyt kuvailla
niin tarkoin kuin mahdollista, pää-sisäänkäytävä Saint-Claude-kadulta
päin. Tämä käytävä oli kohokuvilla koristettu ajoportti, jonka
arkkitehtuuri toi mieleen Ludvig XIII:n aikaisen rakennustyylin.
Ja sitäpaitsi oli se koristettu sillä korppikotkanpään muotoisella
portinkolkuttimella, jonka kreivi de Fenix oli ilmoittanut kardinaali
de Rohanille talonsa erikoiseksi tunnusmerkiksi.
Mitä ikkunoihin tulee, oli niistä näköala bulevardille päin, ja ne
olivat aamusta varhain avatut nousevalle auringolle.
Siihen aikaan ja varsinkaan siinä kaupungin korttelissa ei elämä
Pariisissa ollut turvallista. Ei siis ole kumma, jos siellä nähtiin
ikkunoissa rautaiset ristikot ja aitamuurien reunat täynnä teräviä
rautapiikkejä.
Mainitsemme tämän siksi, että puhutun talon ensimmäinen huonekerta
muistutti melkoisessa määrin linnoitusta. Vihollisia, varkaita ja
rakastavaisia vastaan olivat sen parvekkeet varustetut raudoilla,
joissa oli tuhannet terävät okaansa. Bulevardille päin ympäröi
rakennusta syvä vallihauta, ja jos olisi aikonut kadulta päästä tähän
linnoitukseen, olisi tarvittu kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut.
Muuri oli kolmeneljättä jalkaa korkea ja esti tai paremminkin hautasi
varsinaisen pihan kokonaan näkymästä.
Tämä talo, jonkalaisen eteen nykyaikainen kulkija olisi pysähtynyt
kummastuksissaan, levottomana ja uteliaana, ei kuitenkaan vuonna
1770 ollut ulkomuodoltaan mikään harvinainen. Se oli päinvastoin
täydellisesti sopusoinnussa koko kaupunginkorttelin kanssa. Ja joskin
Saint-Louis-kadun hyvät ja Saint-Claude-kadun yhtä hyvät asukkaat
kammosivat rakennuksen seutuja, ei siihen kammoon ollut suinkaan
syynä itse talo, sillä sen maine oli vielä aivan moitteeton, vaan
sen aiheutti läheinen autio katu nimeltä Boulevard de la porte
Saint-Louis, joka oli melkoisen huonossa maineessa, ja Pont aux
Choux-silta, jonka kaksi likaviemärin ylitse rakennettua kaarta
olivat kaikista vähänkin vanhoihin tarinoihin perehtyneistä
pariisilaisista suorastaan muinaisen Gadeksen ylipääsemättömien
patsaiden veroiset.
Tällä suunnalla veikin bulevardi ainoastaan Bastiljiin. Parin virstan
pituisella matkalla ei sen varrella näkynyt kymmentäkään taloa. Ja
kun kaupungin hallitus ei ollut pitänyt tarpeellisena kustantaa sinne
minkäänlaista valaistusta, niin oli tuo autio ja asumaton taival
kello kahdeksasta illalla kesäisin ja kello neljästä talvisin oikea
kihisevä varkaitten pesä.
Ja kuitenkin ajoivat nyt kello yhdeksän illalla, noin kolme
neljännestuntia sen jälkeen kuin mainitsemamme vieras oli käynyt
Saint-Denisin luostarissa, vaunut kiivasta vauhtia juuri tätä
bulevardia pitkin.
Niiden vaunujen ovia koristi kreivi de Fenixin vaakuna.
Kreivi itse ratsasti parikymmentä askelta vaunujen edellä Djeridillä,
joka huiski pitkää häntäänsä, päristellen tomuisista katukivistä
huokuvaa tukehuttavaa hellettä.
Vaunuissa, joiden verhot olivat lasketut alas, tuli Lorenza nukkuen
vaunutyynyillä.
Kun pyöräin jyrinä alkoi kuulua, aukesi portti kuin taikasauvan
kosketuksesta, ja kun vaunut olivat kadonneet Saint-Claude-kadun
nielevään pimeyteen, pujahtivat ne äsken kuvailemamme talon pihaan.
Portti sulkeutui jälleen vaunujen vierittyä sisälle.
Näin suurta salaperäisyyttä ei kuitenkaan olisi vaadittu, sillä
kadulla ei ollut ketään, joka olisi nähnyt kreivi de Fenixin palaavan
kotiin tai estellyt häntä pienimmässäkään määrin, vaikka hän olisi
tuonut vaunulaatikoissaan Saint-Denisin luostarista mukanaan koko
luostarin aarteet.
Nyt vielä muutama sana tämän talon sisäpuolesta, johon meidän on
tärkeä lukijoitamme tutustaa, sillä aikomuksemme on viedä heidät
sinne useampiakin kertoja kuin tämän.
Äsken olemme jo puhuneet talon pihasta. Siellä kasvoi tuuheaa ruohoa,
joka koetti kuin väsymättömät vuorimiehet eroittaa pihakivitystä
liitteistään. Pihan oikealla puolella oli tallirakennus, vasemmalla
vaunuvaja ja kauimpana edessäpäin ulkoportaat. Ne johtivat ylös
ovelle, jonka eteen pääsi portaitten kahdelta puolelta, kummaltakin
kaksitoista askelmaa nousemalla.
Talon pohjakerrassa tai ainakin siinä osassa siitä, minne saattoi
päästä, oli valtavan suuri eteinen, ruokasali, jossa huomiota herätti
monet kaapit täyttävä hopeisten pöytäkalujen paljous, ja kolmantena
tilava sali. Viimemainittu näytti olevan kalustettu aivan äskettäin,
luultavastikin uusia asukkaita varten.
Kun poistuttiin tästä salista ja palattiin eteiseen, jouduttiin
ensimmäiseen kerrokseen vieväin portaitten eteen. Siinä kerroksessa
oli kolme kamaria.
Mutta jos taitava geometrikko olisi katsein tutkinut talon laajuutta
ja laskenut, kuinka suuri se oli läpimitaltaan, olisi hän melkoisesti
hämmästynyt nähdessään, että niin laajaan tilaan mahtui siksi vähän
huoneita.
Selitys oli siinä, että tämän ensimmäisen ja näkyvän talon sisässä
oli vielä toinen, kätketty talo, jonka ainoastaan sen omat asukkaat
tunsivat.
Eteisessä oli tosiaan Harpokrates-jumalan [hiljaisuuden jumala
kreikkalaisessa jumalaistarustossa. Suom.] kuvapatsaan vieressä,
joka sormi huulillaan näytti vaativan tulijaa noudattamaan sitä
hiljaisuutta, minkä vertauskuva hän oli, kuvanveistokoristeiden
keskeen kätkettynä pieni ovi, joka aukesi erästä jousta painamalla.
Tästä ovesta päästiin portaille, jotka oli rakennettu ahtaaseen
käytävään ja aivan käytävän levyisiksi. Ja tuo käytävä jälleen oli
suunnilleen ensimmäisen kerroksen muiden osien tasalla ja vei pieneen
huoneeseen, johon valo pääsi kahdesta, eräälle sisäpihalle päin
olevasta ja ristikoilla varustetusta ikkunasta.
Se sisäpiha oli niin sanoaksemme laatikko, joka sulki ja kätki
kaikkien katseilta tuon toisen talon.
Mainitsemamme kamari, johon noita kuvaamiamme portaita myöten
päästiin, oli nähtävästikin miehen huone. Matot sängyn, nojatuolien
ja sohvien edessä olivat komeimpia turkiksia, mitä Afrikasta
ja Intiasta voidaan saada. Ne olivat jalopeurain, tiikerien ja
pantterien taljoja, kiiluvin silmin ja yhä uhkaavin hampain. Seinät
olivat verhotut sahviaaninahalla, joka oli kirjattu sopusuhtaisin
kuvioin, ja niiden koristeina riippuivat kaiken maailman aseet:
huronin tomahawki, malaijilaisen krik, muinaisen ritarin
iskusäilä ja arabialaisen kandjar, kuudennentoista vuosisadan
norsunluu-upotuksilla koristettu jousi ja kahdeksannentoista
vuosisadan kullalla silattu pyssy, kaikki.
Siinä huoneessa katseli turhaan jotakin toista ulospääsy-aukkoa
kuin mainittu porrasovi. Kenties niitä kuitenkin oli, yksi tai
useampiakin, mutta ne olivat näkymättömissä ja tuntemattomia.
Saksalainen palvelija, viidenkolmatta- ja kolmenkymmenen ikävuoden
väliltä, oli ainoa olento, jonka oli moneen päivään nähty kuljeksivan
tuon suuren talon huoneissa. Hän telkesi nyt kiinni ajoportin,
aukaisi sitten vaunujen oven ja nosti nukkuvan Lorenzan ulos
vaunuista, sillaikaa kun kuski jo välinpitämättömästi riisui hevosia.
Sitten kantoi hän naisen sylissään eteiseen ja laski hänet siellä
punaisella verholla peitetylle pöydälle ja veti varovasti hänen
jalkainsa yli pitkän, valkean harson, johon nuori nainen oli verhottu.
Sitten meni hän jälleen ulos ja sytytti toisesta vaunulyhdystä tulen
seitsenhaaraiseen kynttilänjalkaan ja palasi tuo valaistusneuvo
kädessään jälleen sisään.
Mutta tällä väliajalla, vaikka se olikin sangen lyhyt, oli Lorenza jo
kuitenkin pöydältä kadonnut.
Asia oli nimittäin niin, että myöskin kreivi de Fenix oli mennyt
kamaripalvelijansa perässä eteiseen. Ja hän oli vuorostaan ottanut
Lorenzan syliinsä ja kantanut hänet seinässä olevasta salaovesta
sisään, sulkien sen huolellisesti jälkeensä, salaportaita myöten
aseilla koristettuun huoneeseen.
Sinne päästyään painoi hän kenkänsä kärjellä jousta, joka oli
korkeaholvisen tulisijan kulmauksessa. Kohta aukesi ovi, joka
muodosti samaisen tulisijan taustan, kahden äänettömän saranan
varassa, ja kreivi katosi uunin kehystän keskelle ja sen lävitse,
sulkien ensin jalallaan painaltaen tuon salaperäisen oven, samalla
tavoin kuin hän oli sen avannutkin.
Tulisijan takapuolella hän joutui toisille portaille. Ja noustuaan
noin viisikymmentä Utrechtin plyysillä peitettyä askelmaa astui hän
kynnyksen yli uuteen huoneeseen; sen seinät olivat verhotut hienoilla
silkkitapeteilla, joiden kuviokukat olivat niin eläväväriset ja
taitavasti kudotut, että olisi saattanut pitää niitä aivan luonnon
kukkina.
Samantapaisella kankaalla verhotut huonekalut olivat kullattua
puuta. Kaksi suurta vaskikoristuksin kaunistettua kilpikonnanluista
kaappia, Haveri ja ruusupuinen pukeutumispöytä, moniväriseksi
maalattu sänky ja lukuisat Sèvres-porsliiniset koruesineet olivat
siellä pääasiallisina huomattavuuksina. Tuolit, nojatuolit ja sohvat,
jotka olivat järjestetyt sopiviin ryhmiin ympärimitaltaan kaikkiaan
kolmekymmentä jalkaa laajalle alalle, kaunistivat muuta huoneistoa,
jossa oli paitsi sänkykamaria sen vieressä oleva pukeutumishuone ja
pieni naisen seurustelukammio.
Huoneeseen antoi valoa kaksi paksujen uudinten verhoamaa ikkunaa;
mutta koska tähän aikaan oli pimeä, ei uutimilla ollut mitään
salattavaa.
Seurustelukammiossa ja pukeutumishuoneessa ei ollut minkäänlaisia
ikkunoita. Niitä valaisivat yötä ja päivää hyvänhajuisella öljyllä
täytetyt lamput, jotka vedettiin huoneesta pois katossa olevan aukon
kautta ja joita näkymättömät kädet hoitelivat.
Ei ääntä, ei hienointa tuulen hengähdystä tuntunut näissä
huoneissa; olisi voinut luulla olevansa sadan penikulman päässä
koko maailmasta. Ja kuitenkin kiilteli kulta joka taholla, seinillä
riippui kauniita tauluja, ja suuret böhmiläiset kristallimaljakot
loistivat kimaltelevin särmin kuin palavat silmät, kun kreivi,
joka ei tyytynyt kammiosta tulevaan värisevään valoon, otti tulta
hopeisesta kotelosta, jota Gilbert oli niin uteliaana katsellut, ja
sytytti kaksi kamiinin reunalla olevaa, punaisilla vahakynttilöillä
varustettua kynttelikköä, laskettuaan Lorenzan ensin eräälle sohvalle.
Sitten hän meni takaisin Lorenzan luo, nojasi toisen polvensa
pieluskasaan, joka oli maassa hänen vieressään, ja sanoi:
"Lorenza!"
Kun kreivi mainitsi nimen, nousi nuori nainen toisen kyynäspäänsä
nojaan, vaikka hänen silmänsä olivat yhä kiinni. Mutta hän ei
vastannut vielä.
"Lorenza", toisti kreivi, "nukutko tavallista untasi vai magneettista
unta?"
"Minä nukun magneettista unta", vastasi Lorenza.
"Silloinpa minulle vastaatkin, jos kysyn sinulta?"
"Kyllä varmaan."
"Hyvä."
Seurasi sitten tuokion hiljaisuus, jonka jälkeen kreivi de Fenix
jatkoi:
"Katso Madame Louisen huoneeseen, josta läksimme noin kolme
neljännestuntia sitten."
"Minä katson", vastasi Lorenza.
"Ja näet sinne?"
"Näen."
"Onko kardinaali de Rohan vielä siellä?"
"En näe häntä."
"Mitä tekee prinsessa?"
"Hän rukoilee ennen levolle menoaan."
"Katsele käytäviin ja luostarin pihoihin, näetkö siellä hänen
ylhäisyyttänsä."
"En näe häntä."
"Katso luostarin portille, ovatko vaunut siellä vielä."
"Eivät ole siellä enää."
"Seuraa nyt tietä, jota tulimme tänne."
"Minä seuraan."
"Näetkö tiellä mitään vaunuja?"
"Näen monetkin."
"Tunnetko kardinaalin vaunuja niiden joukossa?"
"En."
"Mene nyt Pariisiin päin."
"Minä menen."
"Vielä lähemmäksi."
"Nyt olen."
"Yhä vieläkin."
"Ah, nyt näen hänet."
"Missä?"
"Tulliportilla."
"Onko hän pysäyttänyt?"
"Hän pysäyttää juuri nyt. Lakeija laskeutuu maahan vaunujen takaa."
"Puhutteleeko hän lakeijaa?"
"Aikoo puhutella."
"Kuule, Lorenza. Minun on sangen tärkeää saada tietää, mitä
kardinaali sanoo tuolle miehelle."
"Sinä et pyytänyt minua kuuntelemaan oikeaan aikaan. Mutta maltahan,
kamaripalvelija puhelee nyt kuskin kanssa."
"Mitä hän sanoo hänelle?"
"Saint-Claude-katu, Marais-korttelissa, bulevardin kautta."
"Hyvä, Lorenza, kiitokset!"
Kreivi kirjoitti muutaman sanan paperilappuun ja käänsi paperin
pienen kuparilevyn ympärille, jota varmaankin käytettiin tuon paperin
painona. Sitten vetäisi hän kellon nuorasta ja painoi nappia, jonka
alla nyt aukesi aukko, ja sitten hän pudotti paperilapun aukkoon,
joka heti sen nieltyään sulkeutui.
Tällä tavalla ilmoitti kreivi asiansa Fritzille ollessaan
sisähuoneissaan.
Sitten meni hän jälleen Lorenzan luo.
"Kiitokset", toisti hän.
"Sinä olet siis minuun tyytyväinen?" kysyi nuori nainen.
"Olen, rakas Lorenza!"
"No niin, anna siis minulle palkkani!"
Balsamo hymyili ja painoi huulensa Lorenzan huuliin, jonka koko
ruumis värähti tuosta suloisesta kosketuksesta.
"Josef! Josef!" mutisi Lorenza hymyillen melkein tuskallisesti.
"Josef, kuinka minä sinua rakastan!"
Ja nuori nainen ojensi molemmat kätensä sulkeakseen Balsamon syliinsä.