Kun Gilbert oli tullut kotiin myöhään, mennyt heti vuoteeseen ja
nukahtanut sikeästi, unohti hän vetää ikkunansa eteen vaaterääsyn,
jolla hänen oli tapana peittää luukkunsa nousevan auringon säteiltä.
Tuo aurinko kävi nyt kello viisi aamulla hänen silmiinsä ja herätti
hänet varhain; hän nousi heti ylös peläten nukkuneensa liian kauan.
Gilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja
sen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota
kelloaan.
Auringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden
latvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään,
vaan päinvastoin liian aikaisin.
Gilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia
ja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja
raskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen
kadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt
arvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.
Nähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut
nuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.
"Saanko nähdä siellä puita?" oli Andrée kysynyt Filipiltä.
-- Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta
puutarhapaviljonkia, -- tuumi Gilbert itsekseen.
Tämä ajatus sai nuorukaisen luonnollisesti miettimään paviljonkia.
Omituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista
päin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä
paviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli
heikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne
olivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä
ottaneet auetakseen.
Vieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat
ikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa
näkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua
käsistään.
Gilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä.
Tuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan
raikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.
Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Edellisenä iltana oli Filip
sanonut isälleen ja sisarelleen, että la Brie ja Nicole järjestivät
kuntoon heidän asuntoaan. Tuo paviljonki oli siis mainittu asumus.
Siinä Rue Coq-Héronin varrella olevassa talossa, johon matkalaiset
olivat menneet sisään, oli siis puutarha Rue Plâtrièren puolella.
Gilbert oli niin rajusti ponnahtanut pois luukkunsa äärestä, että
ellei Nicole, joka muuten oli melkoisen matkan päässäkin, olisi niin
ajatuksettomasti vaan katsellut eteensä, mikä onkin aamuisin ylös
noustessa suloista, olisi hän saattanut huomata filosofimme juuri
hänen tempautuessaan takaisin luukkunsa luota.
Mutta Gilbert oli vetäytynyt nopeasti piiloon varsinkin siksi,
että hän ei tahtonut Nicolen näkevän häntä täällä ylhäällä
ullakkoluukussa; jos filosofimme olisi asunut ensimmäisessä
kerroksessa ja jos hänen takaansa avonaisesta ikkunasta olisi näkynyt
kalliit tapetit ja komeat huonekalut, niin ehkäpä Gilbert ei olisi
arastellut näyttäytymästä. Mutta viidennen kerroksen ullakkohuone
luokitti hänet liian halpaan kansanryhmään, joten hänestä oli sangen
tärkeätä väistyä piiloon.
Ja muuten: onhan maailmassa aina eduksi nähdä näkymättä itse.
Ja sitäpaitsi: jos Andrée olisi saanut tietää, että hän asui siellä,
eikö se olisi jo riittänyt saamaan häntä muuttamaan pois tai estämään
häntä ainakin kävelemästä puutarhassa?
Niin, niin, Gilbertin ylpeys suurensi häntä taas hänen omissa
silmissään! Mitä merkitsi Gilbert Andréelle, ja miksikä olisi
Andrée astunut ainoatakaan askelta joko Gilbertiä lähetäkseen tai
mennäkseen hänestä kauemmaksi? Eikö hän ollut sen kansanluokan
naisia, jotka saattavat vaikka nousta kylpyammeesta lakeijan tai
talonpojan läsnäollessa, koska he eivät pidä lakeijaa tai talonpoikaa
ihmisenäkään?
Mutta Nicole ei kuulunut tuohon kansanluokkaan, ja niin ollen täytyi
Gilbertin karttaa Nicolea.
Siinä varsinainen syy, jonka tähden Gilbert oli niin kiireesti
vetäytynyt pois ikkunasta.
Mutta Gilbert ei saattanut suinkaan vetäytyä siitä pois pysyäkseen
myöskin siitä loitolla. Hän menikin siis uudestaan hiljaa sen ääreen
ja tohti pilkistellä ulos ikkunanpielen takaa.
Nyt oli paviljongin pohjakerroksessa avautunut myöskin toinen ikkuna,
juuri ensiksi avautuneen alle. Ja siinä ikkunassa oli valkea olento:
hän oli Andrée, aamuvaipassaan, haeskellen tohveliaan, joka oli
pudonnut hänen pienestä jalastaan ja kadonnut tuolin alle.
Turhaan vannoi Gilbert joka kerran, kun hän näki Andréen, tekevänsä
itselleen vihastaan suojeluskeinon eikä antavansa rakkautensa
johtaa itseään harhaan. Mutta entinen syy sai taas nytkin aikaan
entisen seurauksen. Hänen täytyi nojautua seinään, hänen sydämensä
tykytti haljetakseen, ja sen sykintä sai veren hänen joka suonessaan
kiehumaan.
Mutta vähitellen rauhoittui nuorukaisen valtimojen lyönti ja hän
saattoi ajatellakin asiaansa. Kuten olemme maininneet, oli nyt
nähtävä näkymättä itse. Gilbert otti yhden Teresian hameista,
kiinnitti sen neulalla nuoraan, joka oli sidottu poikki hänen
ikkunansa, ja tämän tilapäisen verhon takaa hän nyt saattoi katsella
Andréeta tarvitsematta pelätä ihaillun häntä näkevän.
Andrée noudatti Nicolen esimerkkiä: hän oikoi valkeita, kauniita
käsivarsiaan, ja silloin tuo liike avasi tuokioksi hänen
aamuvaippansa; sitten kumartui hän ikkunasta ulos voidakseen
mukavammin katsella ympärillä olevia puutarhoja.
Silloin näki hänen kasvoillaan tyytyväisyyden ilmeen; hän, joka niin
harvoin hymyili ihmisille, hymyili ilman syrjäajatuksia luonnolle.
Joka taholla oli suuria, siimestäviä puita, ja joka taholla ympäröi
häntä vihannuus.
Se talo, jossa Gilbert asui, veti Andréen katsetta puoleensa samoin
kuin kaikki muutkin, joiden keskellä puutarha oli. Paikalta, josta
Andrée katseli, ei saattanut nähdä muuta kuin ullakkokammiot, ja
niistä yksinään niinikään Andréen huoneeseen, -- joten Andrée ei
suinkaan ajatellut Gilbertin asumusta. Kuinka olisikaan tuo ylpeä
nuori tyttö välittänyt siitä kansanluokasta, joka asui niin ylhäällä
katon rajassa?
Andrée tuli tästä tutkimuksestaan siis vakuutetuksi, että hän sai
olla aivan yksinään ja salassa kaikilta silmäyksiltä ja ettei
hänen rauhallisen olinpaikkansa lähettyvillä ollut ainoatakaan
pariisilaista pilkallisine ja maalaisnaisten niin suuresti pelkäämine
uteliaine kasvoineen.
Sen huomion seuraus nähtiin aivan kohta. Andrée jätti ikkunansa
vallan auki, että aamuilma saisi leyhyä huoneen viimeisiinkin
sopukoihin saakka, meni sitten kamiinin luokse, vetäisi kellon
nuorasta ja alkoi pukeutua tai paremminkin riisuutua pukeutuakseen
puolihämärässä kamarissa.
Nicole tuli sisään, päästi hihnat matka-arkun ympäriltä, joka oli
tehty kuningatar Annan aikoina, otti kilpikonnanluisen kamman ja
avasi Andréen tukan.
Tuossa tuokiossa putosivat pitkät palmikot ja tuuheat kiharat
vaippana nuoren neidon olkapäille.
Gilbert veti näännyttävän huokauksen. Hän tuskin tunsi Andréen
kaunista tukkaa, johon muoti ja seuratavat olivat ennen sirottaneet
hiusjauhetta, mutta hän tunsi Andréen, Andréen puolipukimissa,
huolettomassa aamupuvussaan sata kertaa kauniimpana kuin hän oli
ollut komeimmassa juhla-asussaan. Suonenvetoisesti vääntyvää suuta
kuivasi, hänen sormiaan poltti kuin kuumeessa, hänen silmänsä
samenivat ahnaasta tuijotuksesta.
Sattumalta kohotti Andrée päätänsä antaessaan järjestellä tukkaansa
ja hänen katseensa osui nyt Gilbertin ullakkokammioon.
"Niin, niin katsele sinä vaan", mutisi Gilbert; "katsele, miten
haluat, et näe kuitenkaan mitään, mutta minä näen sen sijaan kaikki".
Gilbert erehtyi: Andrée näki sittenkin jotakin, nimittäin tuulessa
heiluvan vaatteen, joka oli kietoutunut nuorukaisen pään ympärille ja
oli hänen päässään ikäänkuin turbaanina.
Andrée osotti tuota omituista esinettä Nicolelle.
Nicole keskeytti tärkeän toimituksensa, jossa hän paraikaa oli,
ja viittasi kammallaan kohti ullakkoikkunaa, ikäänkuin kysyen
emännältään, sitäkö esinettä Andrée tarkoitti.
Tätä merkkien antoa, jota Gilbert katseli halukkaasti ja josta hän
näytti suunnattomasti nauttivan, oli myöskin katsomassa kolmas
henkilö, vaikkei Gilbert siitä tiennyt.
Yhtäkkiä tunsi Gilbert jonkun tempaisevan rajusti Teresian hameen
päänsä ympäriltä, ja hän oli aivan vaipua lamaan huomatessaan
kamarissaan Rousseaun.
"Hittoako te teette, monsieur?" huudahti filosofi kulmat rypyssä ja
pilkallisesti irvistäen ja katsellen tutkivasti vaimonsa hametta,
jota Gilbert oli lainannut päänsä verhoksi.
Gilbert koetti kaikin voimin johtaa Rousseaun huomiota pois
ikkunaluukusta.
"En mitään, monsieur, en kerrassaan mitään."
"Ette mitään... Mutta miksi te sitten olitte tämän hameen takana
piilossa?"
"Auringonpaiste vaivasi minua."
"Ikkuna on sivulla päin, ja aurinko vaivaa teitä jo noustessaan?
Ovatpa teidän silmänne arat, nuori mies!"
Gilbert änkytti jotakin, ja kun hän huomasi puhuneensa itsensä
pussiin, peitti hän kasvot käsiinsä.
"Te valehtelette ja pelkäätte", sanoi Rousseau; "teillä on siis jokin
ilkeys mielessä?"
Tämä hirveä johtopäätös sai Gilbertin aivan ymmälle ja sen tehtyään
meni Rousseau kursailematta seisomaan ikkunan ääreen.
Gilbertin valtasi tunne, joka on liian luonnollinen tarvitaksemme
sitä selittää, ja hän ryntäsi nyt myöskin ikkunan ääreen, jossa hän
äsken oli pelännyt tulevansa nähdyksi.
"Ahaa!" sanoi Rousseau äänellä sellaisella, että veri Gilbertin
suonissa hyytyi; "paviljongissa on nyt asukkaita".
Gilbert ei virkkanut ainoaakaan sanaa.
"Ja siellä asuu ihmisiä", jatkoi epäluuloinen filosofi, "ihmisiä,
jotka tuntevat minun taloni, sillä he osoittelevat sitä toisilleen".
Gilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen
taaksepäin.
Rousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä,
mistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet
nähtäisiin alhaalta.
"Älkäähän", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, "älkäähän,
nuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne
ikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!"
Hän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä
alhaalta aivan selvästi.
"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!" huudahti Gilbert ja
vääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.
Mutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle
nuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä
onnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus
esti häntä sitä tekemästä.
"Te tunnette nuo naiset ja he tuntevat teidät?" kysyi Rousseau.
"Ei, ei, ei, monsieur."
"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin
miksi ette tahdo heille näyttäytyä?"
"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne
salaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa
minun pitää salaisuuteni."
"Haa, petturi!" huudahti Rousseau; "kyllä minä tiedän, mitä nuo
tuollaiset salaisuudet ovat. Sinä olet joku Grimmin, joku Hollbachin
kätyreitä. He ovat opettaneet sinut näyttelemään tällaista osaa,
saadakseen petoksella minut sinua suosimaan; sinä olet hankkinut
pääsyn luokseni ja petät minua nyt. Voi minua kolminkertaista hullua,
tuhmaa luonnon rakastajaa, minä luulen auttavani vertaistani ja
kuljetankin kotiini ja luokseni urkkijan".
"Urkkijan!" huudahti Gilbert aivan suunniltaan.
"Sano nyt, minä päivänä sinä minut myyt, Juudas?" kysyi Rousseau
verhoutuen Teresian hameeseen, joka hänelle oli huomaamatta jäänyt
käteen ja luullen olevansa suurenmoinen tuskassaan, vaikka hän, ikävä
kyllä, olikin ainoastaan naurettava.
"Te häpäisette minua, monsieur!" vastasi Gilbert.
"Häpäisen sinua, sinä käärmeen sikiö!" huudahti Rousseau. "Sinua,
jonka näen viittauksilla puhelevan vihamiesteni kanssa, ilmoittavan
heille merkeillä, mistä tiedän mitä, -- ehkä tulevan teokseni aiheen!"
"Monsieur, jos olisin tullut teidän luoksenne aikomuksella ilmaista
teidän työnne salaisuuksia, niin olisin voinut paljoa paremmin
kopioida teidän käsikirjoituksianne, jotka ovat pöydällänne, kuin
ilmoitella millään merkeillä, mitä aihetta ne käsittelevät."
Tämä oli aivan totta, ja Rousseau huomasi lausuneensa jälleen
tuollaisen mahdottomuuden, jollaisia häneltä pääsi silloin, kun hänen
sairaloinen pelkonsa valtasi hänet suuttumukseen saakka.
"Monsieur", sanoi hän, "minä olen teidän tähtenne tuskissani, mutta
kokemus on tehnyt minut ankaraksi! Minä olen viettänyt koko elämäni
keskellä petoksia; minut ovat pettäneet kaikki, kieltäneet kaikki,
kavaltaneet, myyneet kaikki, kiusanneet kaikki. Te tiedätte, että
olen noita kuuluisia onnettomia, joita hallitukset karkoittavat
yhteiskunnastaan pois. Sellaisissa oloissa on minulla oikeus olla
epäluuloinen. Nyt näytätte te minusta epäiltävältä, ja teidän täytyy
muuttaa minun kodistani pois".
Gilbert ei odottanut sellaista puheen päätöstä.
Hänet, hänet potkittaisiin pois!
Hänen kätensä puristuivat suonenvetoisesti nyrkkiin ja hänen
silmissään välkähti salama, joka sai Rousseaun hätkähtämään.
Mutta se salama katosi pian ja sammui hiljaa.
Gilbert ehti ajatella, että jos hän muuttaisi pois talosta,
kadottaisi hän onnen nähdä joka hetki päivästä Andréen, ja menettäisi
sitäpaitsi Rousseaun ystävyyden. Se olisi ollut yhtaikaa suuri
onnettomuus ja häpeä.
Hän syöksyi alas hurjan ylpeytensä korkeudesta ja rukoili kädet
ristissä:
"Kuulkaa, monsieur, yksi sana, yksi ainoa sana!"
"Minulta ei lähde armoa", vastasi Rousseau; "ihmisten vääryys
on tehnyt minut hurjemmaksi metsän petoa. Te vaihdatte merkkejä
vihamiesteni kanssa, menkää heidän luokseen, minä en estä teitä;
solmikaa liittoja heidän kanssaan, minä en sitä vastustele, mutta
jättäkää minut rauhaan."
"Monsieur, nuo kaksi tyttöä eivät ole mitenkään teidän vihollisianne,
he ovat neiti Andrée ja Nicole."
"Kuka on sitten neiti Andrée? No, antakaa tulla!"
"Neiti Andrée, monsieur, on parooni de Taverneyn tytär. Juuri
häntä... voi, antakaa anteeksi, että puhun teille tällaisia, mutta
te itse pakotatte minua siihen! -- juuri häntä minä rakastan enemmän
kuin te olette rakastanut neiti Galleytä ja madame Warensia tai
ketään muuta. Hänen perässään minä tulin maalta jalkaisin, ilman
rahaa, ilman ruokaa, kunnes vaivuin keskelle maantietä väsymyksestä
nääntyen ja tuskan murskaamana. Juuri häntä minä menin eilen näkemään
Saint-Denisiin. Hänen perässään minä juoksin aina la Muetteen saakka
ja seurasin sitten, hänen minua huomaamatta, la Muettesta kadulle,
joka on tässä lähinnä. Hänen minä sattumalta tänä aamuna näin asuvan
tuossa paviljongissa; ja lopultakin, juuri hänen tähtensä minä
toivoin, että minusta kerran tulisi joku Turenne, Richelieu tai
Rousseau."
Rousseau tunsi ihmissydämen ja osasi arvata näiden huudahdusten
sävyn todelliseksi; hän tiesi, ettei parhainkaan näyttelijä osaisi
matkia moista kyynelten tukahuttamaa ääntä, kuten Gilbert puhui, ja
kuumemaisen kiihkeitä liikkeitä, joilla hän vilkastutti puhettaan.
"Tuo nuori nainen on siis neiti Andrée?" kysyi hän.
"Niin, herra Rousseau."
"Te siis tunnette hänet?"
"Minä olen hänen imettäjänsä poika."
"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja
ellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija."
"Monsieur", vastasi Gilbert, "te murratte sydämeni, ja luulen, että
minuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla".
"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te
olette valehtelija, monsieur!"
"No, hyvä, hyvä", virkkoi Gilbert; "minä olen valehtelija,
valehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen
tarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!... Kyllä, minä menen...
hyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu
teidän tunnollenne!"
Rousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin
suuressa määrin muistutti häntä itseään.
-- Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, -- tuumi hän itsekseen;
-- mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan,
miksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?
Gilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti
ja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko
lopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet
takaisin.
"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni", sanoi Rousseau. "Jos olette
niin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt
alkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä
on yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa,
Gilbert, joutukaa!"
Gilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä
hän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin
Rousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi
vielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan
luokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.
Juuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti
Nicolen käsistä päiväpuvun.
Andrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen
liikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja
käski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.
"Ahaa", sanoi Rousseau, "minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon
toisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!" Ja
hän lisäsi huokaisten:
"O gioventù, primavera del età!
O primavera, gioventù del anno!"
Oi nuoruus, iän kevät!
Oi kevät, vuoden nuoruus!
Sitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi
surumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen
hän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli
Voltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen
kanssa.