Gilbert oli Filipistä erottuaan jälleen kadonnut kansantungokseen,
kuten olemme kertoneet.
Mutta nyt ei hän syöksynyt tuohon pauhaavaan aallokkoon odotuksesta
ja ilosta sykkivin sydämin, vaan sielu syvästi haavoittuneena
tuskasta, jota Filipin ystävällinen kohtelu ja ystävällinen tarjous
ei ollut voinut lauhduttaa.
Andrée ei aavistanutkaan olleensa julma Gilbertiä kohtaan. Tuo
kaunis ja lempeä nuori tyttö ei lainkaan tiennyt, että hänellä ja
hänen imettäjättärensä pojalla saattaisi olla minkäänlaisia yhteisiä
kosketuskohtia surussa tai ilossa. Hän liihoitteli korkealla yli
noiden matalampien ilmapiirien, joihin hän loi valoa tai varjoa
mikäli hän itse oli joko iloinen tai suruinen.
Tällä kertaa oli hänen halveksumisensa varjo kohdannut jäätävänä
Gilbertiä; ja koska hän oli pelkästään noudattanut oman luonteensa
vaistoa, ei hän itse tiennyt olleensa pilkallinen.
Mutta Gilbertiä olivat hänen halveksuva katseensa ja ylpeät sanansa
iskeneet suoraan sydämeen kuin pisto aseetonta voimailijaa; eikä
Gilbert ollut vielä tarpeeksi filosofi voidakseen verta vuotaessaan
löytää lohdutusta epätoivostaan.
Samassa kun hän katosi tungokseen, ei hän enää välittänyt ei
hevosista eikä ihmisistä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja ryntäsi
ihmislauman läpi kuin haavoittunut metsäsika ja olisi helpostikin
voinut joutua harhaan tai murskaantua aukoessaan väkivallalla
tietään. Kun nuorukainen oli päässyt läpi tiheimmän väentungoksen,
saattoi hän hengittää helpommin, ja kun hän sitten katsoi
ympärilleen, näki hän olevansa luonnon helmassa, yksinäisyydessä ja
veden rannalla.
Tietämättä, minne hän ryntäsi, oli hän juossut Seine-joelle saakka
ja oli nyt melkein Saint-Denis-saarta vastapäätä. Lopen väsyksissä,
ei ponnistuksesta, vaan sieluntuskasta, hän heittäytyi nurmikolle
ja vääntelehti siinä, puristi kaksin käsin päätänsä ja karjahteli
raivoissaan kuin moinen villipedon ääni olisi paremmin kuin ihmisen
saattanut purkaa hänen tuskaansa.
Eikö ollutkin nyt se häilyvä ja epämääräinen toivo, joka oli
tähän saakka luonut heikkoa valon kimmallusta hänen mielettömiin
haaveisiinsa, joita hän ei tohtinut edes tarkoin ajatella, eikö
se toivo ollutkin nyt yhtäkkiä täydellisesti sammutettu? Miten
korkealle yhteiskunnan portaita Gilbert olisikin nerolla, tiedolla
tai tutkimuksilla saattanut nousta, olisi hän aina kuitenkin ollut
Andréelle ainoastaan Gilbert, nimittäin sellainen seikka tai olento
-- niin oli Andrée itse sanonut --, josta hänen isänsä ei tarvitsisi
olla pienimmässäkään määrin millänsäkään ja joka ei ansaitsisi edes
parempansa silmäystä.
Hetken oli Gilbert kuvitellut, että kun Andrée näkisi hänet
Pariisissa ja huomaisi hänen päätöksensä taistella halpuuttaan
vastaan, taistella, kunnes hän sen oli voittanut, Andrée silloin
ihailisi sellaista voimanponnistusta. Ja nyt ei jalolle nuorukaiselle
ollut annettu edes tuota rohkaisevaa sanaa, vaan oli hän lisäksi
kaikesta vaivastaan ja kauniista päätöksestään saanut ainoastaan
samaa halveksuvaa välinpitämättömyyttä, jolla Andrée oli kohdellut
Gilbertiä jo Taverneyssä.
Vielä enemmänkin: eikö Andrée ollut melkeinpä suuttunut
saadessaan kuulla, että Gilbert oli uskaltanut vilkaista hänen
nuottivihkoihinsa? Jos Gilbert olisi pikkusormellaan koskenut noihin
nuotteihin, niin eivät ne varmaankaan olisi kelvanneet enää muuhun
kuin poltettaviksi.
Rakastaville sydämille ovat pettymys ja rauenneet toiveet ainoastaan
isku, jonka kärsittyään rakkaus nousee entistäänkin voimakkaampana
ja itsepintaisempana pystyyn. Sellainen sydän ilmaisee tuskaansa
valituksin ja kyynelein; se kärsii avuttomana kuin karitsa veitsen
raadellessa. Vieläpä niinkin, että näiden marttyyrien rakkautta vain
kiihdyttää tuo tuska, jonka pitäisi se tukahuttaa. He väittävät
itsekseen, että heidän malttavaisuutensa saa kerran palkintonsa; ja
sitä palkinnon päämaalia kohti he sitten yhä vaeltavat, olkoonpa tie
hyvä tai huono, ainoastaan sillä eroituksella, että jos tie on huono,
pääsevät he perille myöhemmin, siinä koko seikka, sillä he pääsevät
sinne kuitenkin.
Niin ei ole kylmien sydämien, itsepäisten luonteiden,
väkevälaatuisempien olentojen laita. He vihastuvat, kun näkevät
verensä vuotavan, ja heidän tahdonvoimansa lisääntyy siitä niin
rajusti, että heidän voi siitä hetkestä saakka luulla paremmin
vihaavan kuin rakastavan. Heitä ei saa syyttää; heissä ovat rakkaus
ja viha niin lähetysten, etteivät he huomaa itsekään siirtymistä
toisesta toiseen.
Tiesikö Gilbert näin sieluntuskainsa masentamana ja rannalla
vääntelehtiessään, rakastiko hän vai vihasiko Andréeta? Ei, hän vain
kärsi, siinä kaikki. Mutta koska hän ei jaksanut enää lisää kärsiä
ja kestää, masensi hän toivottomuutensa ja päätti tehdä jonkin lujan
päätöksen.
-- Hän ei minua rakasta, -- ajatteli Gilbert, -- se on totta, mutta
ei minunkaan pitäisi toivoa, että hän minua rakastaisi, siihen
minulla ei ole oikeutta. Ainoa, mitä minulla olisi oikeus häneltä
vaatia, olisi lempeä osanottavaisuus, jota kovaa kohtaloa vastaan
uljaasti taistelleet onnettomat saavat ihmisiltä. Sitä, minkä
hänen veljensä käsitti, ei Andrée saattanut käsittää. Filip sanoi
minulle: 'Kukapa tietää? Ehkäpä sinusta tulee joku Colbert tai
Vauban!' Jos minusta tulisi jompikumpi noista kahdesta, antaisi
hän minulle oikeutta ja lahjoittaisi minulle sisarensa palkinnoksi
hankkimastani kunniasta, kuten hän olisi antanut hänet minulle
lahjana synnynnäisestä aateluudesta, jos minä olisin tullut maailmaan
hänen vertaisenaan. Mutta Andréelle -- sen minä tiedän aivan hyvin
--, olisi mikä Colbert, mikä Vauban tahansa aina vain Gilbert, sillä
se, mitä hän minussa halveksii, on sellaista, jota ei mikään voi
pyyhkiä pois, ei mikään kullata eikä mikään pettää... Se on minun
halpa syntyperäni. Ikäänkuin minun ei olisi kasvettava, edellyttäen,
että pääsen maaliini, paljoa enemmän näin kuin jos olisin syntynyt
Andréen vertaisena! Oi, mieletön olento! Järjetön luoma! Oi nainen,
nainen, vajavuus on nimesi! [Shakespearen määritelmä. Suom.]
-- Luota tuohon lempeään katseeseen, korkeaan otsaan, sielukkaaseen
hymyyn, asentoon, joka on kuin kuningattaren! Kas, tuossa on
neiti de Taverney, nainen, joka kauneudellaan ansaitsee hallita
maailmaa... Erehdyt; hän on vain luulotteleva, kopea maalaistyttö,
aristokraattisiin ennakkoluuloihin pinttynyt. Kaikki nuo kauniit,
nuoret herrat tyhjine aivoineen ja kevyine mielineen, joilla on ollut
hyvä tilaisuus oppia ja jotka eivät tiedä mitään, ne ovat Andréen
mielestä hänen vertaisiaan; sellaiset seikat ja henkilöt saavat
häneltä huomaavan katseen... Gilbert on koira, halvempi koiraakin;
sillä taisipa Andrée tiedustaa Mahonin vointia, mutta Gilbertin
asioita hän ei varmaan olisi kysellyt!
-- Ah, hän ei tiedä, että minä olen yhtä voimakas kuin nuo toisetkin,
että kun minä saan ylleni samanlaiset vaatteet kuin hekin, tulee
minusta aivan yhtä komea; hän ei tiedä, että minulla on sellaistakin,
mitä heillä ei ole: taipumaton tahto, ja jos minä tahdon...
Julma hymy vääristi Gilbertin huulia tällä hetkellä, jolloin hän
ajatuksensa keskeytti.
Sitten rypisti hän kulmiaan, ja hänen päänsä vaipui jälleen hitaasti
rintaa vasten.
Mitähän mahtoi tällä tuokiolla hänen synkässä sielussaan liikkua?
Mikä kauhea ajatus painoikaan tuota kalpeaa otsaa, joka jo näin
nuorena oli kellastunut yövalvonnasta ja saanut mietteiden ryppyjä?
Kuka voi siihen vastata?
Merimieskö soutaessaan venheellään myötävirtaan ja hyräillessään
Henrik IV:n laulua? Iloinen pesutyttökö, joka tultuaan takaisin
Saint-Denisistä ja nähtyään siellä koko juhlasaaton, kiersi nyt
matkan päästä Gilbertin, sillä hän luuli nuorta joutenolijaa kai
varkaaksi, hänen loikoessaan noin ruohikossa pyykkivaatteilla
kuormattujen seipäiden välissä?
Puoli tuntia syvästi mietittyään nousi Gilbert ylös kylmästi ja
päättävästi. Hän käveli alas Seinen rantaan, nautti hyvän kulauksen
vettä, katseli ympärilleen ja näki kaukana vasemmalla lainehtivan
kansantulvan, joka palasi nyt Saint-Denisistä.
Keskellä laumaa näkyivät ensimmäiset vaunut, jotka liikkuivat
Saint-Oueniin vievää tietä, käymäjalkaa, sillä niitä esti tavaton
tungos.
Dauphine oli tahtonut, että hänen Pariisiin saapumisensa olisi
perhejuhla, ja perhe, nimittäin kansa, käytti hyväkseen sille suotua
etuoikeutta, ja sen nähtiin pysähtyvän niin lähellä kuninkaallista
loistoa, että joukko pariisilaisia nousi ylös yksinpä dauphinen
lakeijain paikoillekin ja riippui kiinni hänen raskaiden vaunujensa
hihnoissa kenenkään heitä estelemättä.
Gilbert tunsi heti Andréen vaunut, sillä Filip antoi hevosensa
laukata tai paremmin sanoen tepastella niiden oven vieressä.
-- Hyvä, -- tuumi Gilbert itsekseen, -- minun täytyy saada tietää,
minne Andrée ajaa; ja saadakseni sen tietää, täytyy minun mennä hänen
perässään.
Ja Gilbert meni.
Dauphine aikoi syödä illallista la Muettessa, ainoastaan pikku
piirissä, kuninkaan, dauphinin, Provencen kreivin ja Artoisin kreivin
seurassa. Ja täytyy mainita, että Ludvig XV oli unohtanut ankarimman
sopivaisuuden siinä määrin, että hän oli antanut kutsuessaan madame
la dauphinen illalliselle Saint-Denisissä hänelle vierasluettelon
keralla lyijykynän ja pyytänyt häntä pyyhkimään pois ne nimet, jotka
eivät hänestä olleet mieluisia.
Nähdessään rouva Dubarryn nimen, joka oli viimeisenä, oli Marie
Antoinette tuntenut huultensa kelmenevän ja vapisevan. Mutta hän oli
muistanut keisarinna-äitinsä opetukset ja neuvot ja ponnistanut koko
tahtonsa ja jättänyt viehkeästi hymyillen luettelon ja kynän takaisin
kuninkaalle ja sanonut olevansa sangen onnellinen päästessään näin
heti kuninkaan tuttavalliseen perhepiiriin.
Gilbert ei näitä seikkoja tiennyt, ja vasta la Muettessa hän huomasi
rouva Dubarryn vaunut ja Zamoren keikkumassa korkealla valkean
hevosen selässä.
Onneksi tuli jo pimeä; Gilbert painautui piiloon puistikkoon,
heittäytyen sinne loikomaan ja odottamaan.
Kuningas antoi pojanpoikansa puolison aterioida rakastajattarensa
parissa ja oli erinomaisen hyvällä tuulella, varsinkin nähdessään
dauphinen kohtelevan rouva Dubarrya vieläkin ystävällisemmin kuin
Compiègnessä.
Mutta hänen korkeutensa dauphin oli synkkä ja huolissaan, väitti
päätänsä ankarasti särkevän ja poistui seurasta ennenkuin asetuttiin
pöytään.
Illastelua kesti aina kello yhteentoista.
Saattoväkeen kuuluvat henkilöt -- ja ylpeän Andréenkin oli pakko
tunnustaa, että hänetkin luettiin niihin -- aterioitsi sillä välin
paviljongeissa kuninkaan heille lähettämän musiikin soidessa. Mutta
koska yksin paviljongitkin olivat liian ahtaat, että kaikki olisivat
mahtuneet niihin, niin söi viitisenkymmentä herraa taivasalla,
ruohikolle katettujen pöytäin ääressä, viidenkymmenen kuninkaallisiin
livreoihin puetun lakeijan palvelemina.
Gilbert oli yhä piilossa puistikossa ja näki kaiken tämän komeuden.
Hän otti taskustaan Clichy-la-Garennessa ostamansa leivänkappaleen ja
söi aivan kuin muutkin, pitäen tarkoin silmällä kaikkia poislähteviä.
Aterian jälkeen ilmestyi madame la dauphine parvekkeelle; hän tuli
hyvästelemään vieraitansa. Kuningas seisoi aivan lähellä häntä; rouva
Dubarry pysyttäytyi kauimpana huoneen taustalla eikä tullut näkyviin,
seuraten hienoa käyttäytymisälyään, jota hänen vihollistensakin
täytyi hänessä ihailla.
Kaikki menivät nyt parvekkeen alle tervehtimään kuningasta. Ja
koska madame la dauphine tunsi jo monet häntä saattaneista, niin
mainitsi kuningas hänelle ainoastaan niiden nimet, joita hän ei vielä
tuntenut. Silloin tällöin lennähti dauphinen huulilta kohtelias sana
tai sopiva leikinlasku, joilla hän ihastutti kaikki puhuttelemansa.
Gilbert katseli loitompaa koko tätä matelua ja tuumi itsekseen:
-- Minä olen ylempänä kaikkia noita, sillä koko maailman hinnasta
minä en tekisi sitä, mitä he tekevät.
Nyt tuli parooni de Taverneyn ja hänen perheensä vuoro. Gilbert nousi
silloin toisen polvensa varaan.
"Monsieur Filip", sanoi dauphine, "annan nyt teille lomaa
saattaaksenne isänne ja sisarenne Pariisiin".
Gilbert kuuli nämä sanat aivan selvästi yön värisevässä
hiljaisuudessa ja kaikkien läsnäolijain ja katselijain tarkkaavasti
vaietessa.
Madame la dauphine lisäsi vielä:
"Herra de Taverney, en voi majoittaa teitä; lähtekää siis tyttärenne
kanssa Pariisiin, kunnes olen ennättänyt järjestää hovini
Versaillesissa; mademoiselle, muistakaa joskus minua."
Parooni poistui poikansa ja tyttärensä kanssa. Heidän perästään tuli
paikalle monia muita, joille dauphine niinikään lausui samanlaisia
kohteliaisuuksia; mutta se ei paljoa liikuttanut Gilbertiä.
Hän pujahti pois puistikosta ja seurasi paroonia kahdensadan
herrojaan etsivän lakeijan huutaessa, viidenkymmenen kuskin hälisten
vastatessa lakeijoille ja kuusienkymmenien vaunujen jyristessä pitkin
katukiveystä kuin yhtä monta ukkospilveä.
Koska parooni de Taverneyllä oli hovivaunut, odottivat ne häntä
syrjässä muista. Hän nousi niihin Andréen ja Filipin kanssa, sitten
suljettiin vaunujen ovi.
"Ystäväni", sanoi Filip lakeijalle, joka sulki vaunujen ovea, "nouse
kuskipukille ajajan viereen".
"Miksikä niin, miksikä niin?" kysyi parooni.
"Siksi, että miesraukka on seissyt aamusta alkaen ja on tietysti
väsynyt", vastasi Filip.
Parooni mutisi jotakin, jota Gilbert ei saattanut kuulla. Lakeija
nousi kuskin viereen.
Gilbert lähestyi vaunuja.
Samassa, kun ne aikoivat lähteä liikkeelle, huomattiin, että yksi
hihnoista oli irtaantunut.
Ajaja laskeutui paikaltaan, ja vaunut seisoivat vielä hetken.
"On jo sangen myöhä", sanoi parooni.
"Minä olen kovin väsynyt", supisi Andrée; "saammekohan nyt edes
yösijaa?"
"Toivoakseni", vastasi Filip; "lähetin la Brien ja Nicolen suoraan
Pariisiin. Kirjoitin heidän viedäkseen kirjeen eräälle ystävistäni
ja pyysin häntä vuokraamaan meille pienen paviljongin, jossa hänen
äitinsä ja sisarensa viime vuonna asuivat. Se ei tosin ole mikään
komea asunto, mutta kuitenkin melkoisen mukava. Tehän ette tahdokaan
näytellä loistoa, vaan haluatte ainoastaan tilapäisen asunnon."
"_Ma foi_, se on aina yhtä hyvä kuin Taverney", sanoi parooni.
"Niin, ikävä kyllä, isäni", vastasi Filip surumielisesti hymyillen.
"Saanko minä siellä nähdä puita?" kysyi Andrée.
"Kyllä, jopa varsin kauniita. Mutta luultavasti et saa niistä kauan
nauttia, sillä heti hääjuhlallisuuksien jälkeen sinut esitellään
hovissa."
"Kaunista tuo unelmamme; koettakaamme olla heräämättä siitä liian
nopeasti. Filip, sanoitko kuskille, minne hänen on ajettava?"
Gilbert kuunteli ankarassa jännityksessä.
"Sanoin, isä", vastasi Filip.
Gilbert oli kuullut kaiken muun keskustelun ja oli jo toivonut
saavansa kuulla osoitteenkin.
-- Ei väliä, minä juoksen heidän perässään, -- tuumi hän nyt
itsekseen. -- Täältä on Pariisiin ainoastaan penikulma.
Hihna oli saatu jälleen kuntoon, kuski nousi ylös paikalleen ja
vaunut läksivät liikkeeseen. Mutta kuninkaan hevoset juoksevat hyvin,
kun niitä ei tungos ole estämässä, ja ne juoksivat nyt niin nopeasti,
että Gilbert raukan mieleen muistui matka Chausséen kylään, hänen
pyörtymisensä ja avuton tilansa.
Hän ponnisti voimansa ja pääsi vaunujen takapuolella olevalle
seisomapaikalle, jossa ei nyt ollut lakeijaa. Väsynyt Gilbert piti
kiinni vaunuista, istahti laudalle ja ajoi vapaakyydillä.
Mutta melkein samassa hän muisti nousseensa Andréen vaunujen
takalaudalle, siis lakeijan paikalle.
-- No niin, ei käy päinsä, -- mutisi sitkeä nuorukainen, -- ei saada
sanoa, etten minä olisi taistellut viimeiseen hetkeen saakka; jalkani
ovat lopen uupuneet, mutta käsivarteni eivät.
Hän otti nyt kaksin käsin kiinni astuinlaudasta, jonka reunalle hän
oli asettanut varpaansa, laskeutui sitten alas takaistuimen alle, ja
vaikka vaunut koko ajan heilahtelivat ja täristivät, pysyi hän siinä
vaikeassa asennossa mieluummin kuin syrjäytti omantuntonsa käskyn.
-- Minä saan hänen osoitteensa tietooni, -- mutisi hän itsekseen, --
sen minä saan. Tästä tulee taas minulle vaikea yö, mutta huomenna
minä lepään tuolilla kopioidessani nuotteja. Muuten minulla on
rahaakin taskussa, ja minun kannattaa kustantaa itselleni kaksi
tuntia lisää unta, jos tahdon.
Sitten ajatteli hän, että Pariisi on sangen suuri ja että hän
voi siellä eksyä, koska ei tunne katuja, sen jälkeen kun parooni
poikineen ja tyttärineen on mennyt Filipin heille hankkimaan taloon.
Onneksi oli jo melkein sydänyö, ja aamu valkeni kello puoli neljän
aikaan.
Näitä monenlaisia asioita ajatellessaan huomasi Gilbert ajettavan
suuren torin poikki, jonka keskellä oli ratsupatsas.
-- Ahaa, luulisi aivan oltavan Place des Victoires-torilla, --
ajatteli hän samalla kertaa iloissaan ja hämmästyneenä.
Vaunut kääntyivät kadun kulmassa, ja Andrée vilkaisi ulos niiden
ovesta.
Filip sanoi:
"Tuo on kuningas-vainajan kuvapatsas. Pian olemme perillä."
Ajettiin alas melkoisen jyrkkää rinnettä; Gilbert oli putoamaisillaan
pyöräin alle.
"Nyt olemme perillä", lausui Filip.
Gilbertin jalat tapasivat maata ja hän ryntäsi nopeasti kadun
toiselle puolelle ja pujahti siellä piiloon erään portin
töykkärikiven taakse.
Filip hyppäsi ensimmäisenä ulos vaunuista, soitti porttikelloa,
kääntyi ja otti Andréen vastaan.
Parooni tuli viimeiseksi ulos.
"No", sanoi hän, "aikovatko ne lurjukset antaa meidän viettää yömme
täällä?"
Samassa kuuluivat la Brien ja Nicolen äänet ja portti aukesi.
Kolme matkalaistamme katosi synkälle pihalle, ja portti suljettiin
heidän mentyään.
Vaunut palvelijoineen kääntyivät pois portilta; ne palasivat
kuninkaan vaunukartanoon.
Talo, johon kolme matkalaistamme olivat kadonneet, ei ollut missään
suhteessa huomattava; mutta kun vaunut vierivät ohitse, valaisi
niiden lyhtyjen hohde vierimmäistä taloa ja Gilbert saattoi lukea:
_"Hôtel d'Armenonville."_
Nyt tarvitsi hänen enää ottaa vain selko kadusta. Hän meni
sen lähimpään päähän, muuten samaan suuntaan, jonne vaunut
olivat loitonneet. Ja suureksi ihmeekseen tuli hän nyt samalle
suihkulähteelle, josta hänen oli tapana juoda vettä.
Hän kulki kymmenisen askelta toista katua; se oli yhdensuuntainen sen
kanssa, jolta hän oli tullut. Ja silloin tunsi hän leipurin kaupan,
josta hänen oli tapana ostaa leipänsä.
Vieläkään hän ei uskonut, vaan meni kadun kulmaan saakka. Etäisen
lyhdyn valossa saattoi hän nyt erottaa valkealla pohjalla samat kaksi
sanaa, jotka hän oli lukenut kolme päivää sitten palattuaan Rousseaun
kanssa lääkekasveja kokoamasta Meudonin metsistä:
_"Rue Plâtrière."_
Andrée oli siis ainoastaan kahdensadan askeleen päässä hänestä,
lyhyemmän välimatkan kuin Taverneyn linnasta oli ollut hänen pieneen
kamariinsa linnan portinpielessä.
Silloin hän meni portin luo toivoen, ettei nuoran päätä, joka nosti
portin sisäpuolella salpaa, olisi kokonaan vedetty sisään.
Tämä oli Gilbertille oikea onnenpäivä: lyhyt pätkä nuoraa riippui
ulkopuolella; hän tarttui siihen ja veti koko nuoran ulos ja portti
aukesi.
Nuorukainen hapuili pimeässä portaille, nousi askeleen kerrallaan
aivan hiljaa niitä ylös ja tapasi viimein käteensä kamarinsa oven
munalukon, johon Rousseau oli kohteliaasti jättänyt avaimen.
Kymmenen minuutin kuluttua voitti väsymys kaikki mietteet, ja Gilbert
vaipui uneen odottaen kiihkeästi huomispäivää.