Madame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä,
lakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen
iloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen
majesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri
mitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen
luostarikammionsa seinämuuria vastaan.
Kuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja
hallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti
käskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan.
Dauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki
ensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen.
Silloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois
verhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.
Hän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa,
joka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin
raskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen
raskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä
hiljaisuuden paikasta.
Sitten kutsutti hän luokseen rahastonhoitaja-nunnan.
"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet
tavalliset almunsa?" kysyi hän.
"Ovat, Madame."
"Onko sairaita käyty vaalimassa kuten tavallisesti?"
"On, Madame."
"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty
heidät menemään?"
"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt
heille varustaa."
"Ketään ei ole siis luostarissa unohdettu?"
"Ei ketään, Madame."
Madame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa
viileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.
Rahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta
jotakin käskyä tai lupaa saada poistua.
Madame Louise -- Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka
tällä hetkellä mietti -- Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista
ruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja
jasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.
Yhtäkkiä jymähti tallirakennuksen ovi ankarasta hevosen
kavioniskusta, ja johtajatar aivan säikähti.
"Kuka hoviherroista on vielä jäänyt Saint-Denisiin?" kysyi Madame
Louise.
"Hänen Ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, Madame."
"Ovatko hänen hevosensa täällä?"
"Eivät, Madame, ne ovat luostarin kapitulirakennuksessa, jonne hän
jää yöksi."
"Mitä jyminää tuo sitten on?"
"Madame, siellä potkii sen vieraan naisen hevonen."
"Minkä vieraan naisen?" kysyi Madame Louise koettaen muistaa asiaa.
"Sen italiattaren, joka tuli eilis-iltana anomaan teidän
korkeudeltanne turvaa."
"Ah, se on totta. Missä hän nyt sitten on?"
"Huoneessaan tai kirkossa."
"Mitä hän eilisestä asti on tehnyt?"
"Eilis-illasta asti ei hän ole huolinut muuta ruokaa kuin leipää, ja
koko yön hän rukoili kappelissa."
"Varmaankin joku suuren rikoksen tehnyt", mutisi abbedissa rypistäen
kulmiaan.
"Sitä en tiedä, Madame, hän ei ole puhunut kenellekään mitään."
"Minkälainen nainen hän on?"
"Hän on kaunis ja samalla sekä lempeän että ylpeän näköinen."
"Missä hän oli tänä aamuna juhlallisuuksien aikana?"
"Huoneessaan; minä näin hänen ikkunan ääressä katselevan verhojen
takaa hätäisen näköisenä jokaista, joka tuli luostariin, ikäänkuin
hän olisi pelännyt kaikissa tulijoissa vihollista."
"Varmaan jokin nainen siitä onnettomasta piiristä, jossa olen elänyt,
jossa olen hallinnut. Antakaa hänen tulla sisään."
Rahastonhoitaja-nunna läksi menemään.
"Mutta tiedetäänkö hänen nimeänsä?" kysyi prinsessa.
"Lorenza Feliciani."
"En tunne ketään sen nimistä", virkkoi Louise mietiskellen; "mutta ei
väliä, antakaa tuon naisen tulla sisään".
Abbedissa istuutui vuosisatoja vanhaan nojatuoliin; se oli tehty
tammesta, koristettu Henrik II:n aikuisilla leikkauksilla, ja siinä
olivat karmeliittiluostarin viimeiset yhdeksän abbedissaa istuneet.
Se oli peloittava tuomioistuin, jonka edessä monet
luostarikokelasraukat olivat vavisseet horjuessaan hengellisten ja
maallisten pyyteiden välillä.
Tuokion päästä tuli rahastonhoitaja-nunna takaisin, tuoden tuntemamme
vieraan naisen, joka oli verhottu pitkään huntuun, kuten olemme
kertoneet.
Madame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin
suvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa
kun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen
niin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen
suuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin
viattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi
ja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.
"Tulkaa lähemmäksi ja puhukaa", kehoitti prinsessa.
Nuori nainen astui vavisten askeleen ja aikoi vaipua polvilleen.
Prinsessa nosti hänet ylös.
"Eikö teidän nimenne, madame, ole Lorenza Feliciani?" kysyi prinsessa.
"Kyllä, Madame."
"Ja te haluatte uskoa minulle jonkin asianne?"
"Oi, minä suorastaan kuolen, ellen sitä saa tehdä."
"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta
kuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi."
Nämä viimeiset sanat virkkoi Madame Louise arastellen.
"Minä en kaipaa muuta kuin lohdutusta", vastasi Lorenza; "ja muuten:
en tohtisi sanoa muille kuin naiselle sitä, mitä nyt aion teille
kertoa".
"Tuo aikomanne kertomus on siis varsin harvinainen?"
"Niin, se on varsin harvinainen. Mutta kuulkaa minua kärsivällisesti,
Madame; minä voin puhua asian ainoastaan teille, vakuutan sen
uudestaan, sillä te olette ylen mahtava, ja minä tarvitsen
puolustuksekseni melkein itsensä Jumalan kättä."
"Puolustukseksenne? Teitä ajetaan siis takaa, teitä ahdistellaan?"
"Niin, Madame, minua ajetaan takaa", huudahti vieras nainen kauhusta
suunniltaan.
"Muistakaa siis, madame", virkkoi prinsessa, "että tämä talo on vain
luostari eikä mikään linnoitus; että täällä raukeaa olemattomiin
kaikki sellainen, mikä ihmisiä liikuttaa; täällä ei ole mitään
sellaista, jota ihminen voisi käyttää toisia ihmisiä vastaan. Tämä
talo ei ole suinkaan oikeuden, voiman ja väkivallan talo, vaan hyvin
yksinkertaisesti Jumalan talo."
"Oi, sitähän minä juuri kaipaankin", vastasi Lorenza. "Niin, tämä
on Jumalan talo, ja ainoastaan Jumalan talossa voin minä saada olla
rauhassa."
"Mutta Jumala ei hyväksy kostoa; kuinka voisitte toivoa meidän
kostavan teidän vihamiehillenne? Kääntykää esivallan puoleen."
"Esivalta ei voi mitään sitä miestä vastaan, jota minä pelkään,
Madame."
"Kuka hän sitten on?" kysyi abbedissa sisimmässään pelästyen.
Salaperäisen kiihtymystilan vallassa Lorenza meni lähemmäksi
prinsessaa.
"Kysytte, kuka hän on, Madame?" toisti hän. "Hän on, siitä olen
varma, noita demooneja, jotka sotivat ihmisiä vastaan ja joille
saatana, heidän ruhtinaansa, on antanut yliluonnollisen voiman."
"Mitä sanoittekaan?" kysyi prinsessa ja katseli vierasta ikäänkuin
ajatellen, eikö hän ehkä ollut hullu.
"Ja minä, voi minua onnetonta!" huudahti Lorenza väännellen kauniita
käsiään, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kuvapatsaan malliin
valetut; "minä satuin kohtaamaan tuon miehen, ja minä olen..."
"Sanokaa."
Lorenza tuli yhä lähemmäksi prinsessaa; ja sitten virkkoi hän aivan
hiljaa, kuten itse säikähtäen sanojaan:
"Minä olen riivajaisen vallassa!" jupisi hän.
"Riivajaisen!" huudahti prinsessa: "kuulkaa, oletteko te järjissänne
vai olisittekohan...?"
"Hullu, tarkoitatte ja aioitte sanoa! En, minä en ole hullu, mutta
minä voin tulla hulluksi, jos te minut hylkäätte."
"Riivaajaisen vallassa!" toisti prinsessa.
"Ah, niin, niin!"
"Mutta sallikaa minun teille vakuuttaa, että minun mielestäni te
olette aivan Jumalan armollaan enimmin suosimain olentojen näköinen.
Te näytätte minusta olevan rikas, te olette kaunis, te puhutte aivan
selvästi, teidän kasvoissanne ei huomaa pienintäkään merkkiä tuosta
kamalasta ja salaperäisestä taudista, jota sanotaan riivaajaiseksi."
"Madame, minun elämässäni ja elämäni seikkailuissa piilee synkkä
salaisuus, jota tahtoisin salata itseltänikin."
"Selittäkäähän, pyydän. Olenko minä siis ensimmäinen, jolle te
puhutte onnettomuudestanne? Entä sitten vanhempanne, ystävänne?"
"Vanhempani!" huudahti nuori nainen, pistäen tuskissaan kätensä
ristiin. "Minun poloiset vanhempani, saanko enää koskaan heitä nähdä?
Ja ystäväni?" lisäsi hän katkerasti. "Oi, Madame, missä minulla on
ystäviä!"
"Kuulkaahan, aletaan kysellä järjestyksessä, lapseni", virkkoi Madame
Louise koettaen avata vieraan naisen tunnustuksille uraa. "Ketkä ovat
teidän vanhempanne, ja missä oloissa läksitte heidän luotaan?"
"Madame, minä olen roomatar ja asuin vanhempaini kodissa Roomassa.
Isäni on vanhaa aatelia; mutta kuten kaikki Rooman patriisit on hän
köyhä. Sitäpaitsi on minulla äiti ja vanhempi veli. Olen kuullut,
että kun Ranskassa sellaisella ylimysparilla kuin minun vanhempani on
poika ja tytär, niin uhrataan tyttären myötäjäiset, että saataisiin
pojalle sotilasvirka. Meillä uhrataan tytär sitä varten, että poika
saataisiin hengelliseen arvosäätyyn. Minä en olekaan siis saanut
mitään oppia, koska vanhempaini täytyi kustantaa veljeni opinnoita,
veljeni, joka lukee, kuten äitini yksinkertaisuudessaan sanoi,
kardinaaliksi."
"No, entä sitten?"
"Siitä johtuu, Madame, että vanhempani uhrasivat mitä suinkin voivat
tukeakseen veljeäni ja että minut päätettiin lähettää nunnaksi
Subiacon karmeliittiluostariin."
"Ja te itse, mitä te siitä sanoitte?"
"En mitään, Madame. Lapsesta saakka oli puhuttu, että sellainen
tulevaisuus oli minulle aivan välttämättömyys. Minulla ei ollut omaa
tahtoa, minun mieltäni ei muuten kysyttykään, minua käskettiin, enkä
minä voinut muuta kuin totella."
"Ja kuitenkin..."
"Madame, meillä Rooman tytöillä ei ole omaa tahtoa, vaan ainoastaan
kaipuumme. Me rakastamme maailmaa niinkuin kadotukseen tuomitut
paratiisia, nimittäin sitä tuntematta. Sitäpaitsi näin minä muista
tytöistä niin paljon esimerkkejä, jotka olisivat tuominneet
menettelyni sopimattomaksi, jos päähäni olisi pälkähtänyt tehdä
vastarintaa, mutta sitä en tehnytkään. Kaikki ystävättäreni, joita
tunsin ja joilla kuten minulla oli joku veli, olivat saaneet maksaa
oman veronsa tuottaakseen suvulle kunniaa. Minulla ei olisi ollut
perusteltua syytä valittaa kohtaloani; minulta ei vaadittu mitään
yleisistä tavoista poikkeavaa. Äitini hyväili minua hiukan tavallista
enemmän sen päivän lähestyessä, jolloin minun oli erottava hänestä."
-- Viimein tuli päivä, jolloin minun kokelaskauteni oli alkava; isäni
hankki viisisataa roomalaista scudia luostarimaksuksi minusta, ja me
läksimme matkalle Subiacoon.
-- Roomasta Subiacoon on noin neljä tai puolen viidettä penikulmaa,
mutta vuoristotiet ovat niin huonoja, ettemme päässeet enempää kuin
puolitoista penikulmaa viidessä tunnissa, jotka kuluivat lähdöstämme.
Kuitenkin oli matka minusta mieluisa, vaikka se olikin niin
väsyttävä. Minä iloitsin siitä aivan kuin viimeisestä autuudestani,
ja kaiken matkaa minä lausuin jäähyväisiä puille, pensaille, kiville
ja yksinpä lakastuneille ruohoillekin. Kukapa tiesi, olisiko
luostarissa edes ruohoa, kiviä, pensaita tai puita.
-- Yhtäkkiä siten unelmoidessani ja ajaessamme pienen metsikön ja
halkeilleen jyrkän kallioseinän välitse, vaunut rutosti pysähtyivät,
minä kuulin äitini kirkaisevan ja isäni tapailevan käteensä
pistoolejaan. Katseeni ja sieluni palasivat taivaasta jälleen maan
päälle. Meidät olivat pysäyttäneet rosvot.
"Lapsiraukka!" huudahti Madame Louise kuunnellen yhä tarkkaavammin
tätä kertomusta.
"No niin; täytyykö minun teille tunnustaa, Madame? Minä en
erikoisesti pelästynyt, sillä nuo miehet pysäyttivät meidät
ryöstääkseen meiltä rahat, ja ne rahat, jotka he tahtoivat meiltä
ryöstää, nehän olivat aiotut luostarimaksukseni. Jos ei ollut tuota
maksua suorittaa, niin minun luostariinmenoani täytyisi lykätä vielä
sen aikaa, joka isältä menisi uuden summan hankkimiseen. Ja minä
tiesin kyllä, millä työllä hän oli saanut kokoon nämäkin viisisataa
scudia."
-- Mutta ensimmäisen saaliinsa jaettuaan eivät rosvot antaneetkaan
meidän jatkaa matkaamme, vaan he karkasivat minun kimppuuni. Ja kun
minä näin isäni kaikin voimin koettavan minua puolustaa --, kun näin
äitini vuodattavan kyyneleitä, silloin minä ymmärsin, että outo
onnettomuus kohtasi minua, ja luonnollisesta vaistosta, joka saa
ihmisen vaaran hetkellä huutamaan apua, minä aloin rukoilla rosvoilta
armoa, vaikka minä tiesinkin rukoilevani turhaan, sillä eihän tuolla
autiolla paikalla kukaan minua kuulisi.
-- Eivätkä rosvot välittäneetkään minun rukouksistani, äitini
kyyneleistä, isäni vastarinnasta, vaan he sitoivat minulta kädet
selän taakse, ja tähdäten minua kamalin silmin, joiden katseiden
merkityksen minä nyt ymmärsin, niin selvänäköiseksi oli kauhu minut
tehnyt, alkoivat he erään toverinsa nenäliinalla heittää arpaa
nappuloilla, jotka yksi heistä kaivoi taskustaan.
-- Enimmin kauhisti minua se seikka, ettei tuolla kehnolla
pelipöydällä näkynyt minkäänlaisia pelattavia rahoja.
-- Sillaikaa kuin arpanappulat kiersivät kädestä käteen, karmi minua
kauhu, sillä minä ymmärsin, että he pelasivat minusta.
-- Yhtäkkiä eräs rosvoista päästi hurjan voitonhuudon ja nousi ylös,
kun taas toiset sadattelivat ja purivat hammasta; hän juoksi luokseni
ja tempasi minut syliinsä ja painoi huulensa huuliani vasten.
-- Tulipunaisen raudan pisto ei olisi saanut minua huutamaan
epätoivoisemmin.
-- 'Oi, Jumala, Jumala, anna minun kuolla!' huusin minä.
-- Äitini vääntelehti maassa, johon hänet oli heitetty, ja isäni
pyörtyi.
-- Minä saatoin toivoa enää yhtä ainoaa: että joku niistä rosvoista,
jotka olivat joutuneet tappiolle, surmaisi minut raivonpuuskassa
veitsellä, sillä sellainen ase oli heillä kaikilla suonenvetoisesti
puristetuissa käsissään.
-- Minä odotin iskua, toivoin sitä, rukoilin sitä.
-- Yhtäkkiä näkyi tiellä mies ratsun selässä.
-- Hän oli puhunut hiljaa erään vartijaksi jätetyn rosvon kanssa,
joka oli antanut hänen tulla paikalle vaihdettuaan hänen kanssaan
jonkin merkin.
-- Tuo mies, joka oli keskikokoinen, kasvoiltaan mahtavan näköinen,
katseeltaan päättävä, jatkoi tyynesti ja rauhallisesti lähestymistään
ratsun selässä.
-- Ehdittyään luokseni hän pysäytti hevosensa.
-- Rosvo oli jo ottanut minut käsivarsilleen ja alkoi kantaa minua
jonnekin, kun hän yhtäkkiä kääntyi, kuultuaan ensimmäisen äänen
pillistä, joka oli uuden tulijan ruoskan kädensijassa.
-- Rosvo laski minut käsistään maahan.
-- 'Tule tänne', sanoi tuntematon hänelle.
-- Ja kun rosvo ei heti totellut, taivutti tuntematon tulija
käsivartensa kulmaan ja asetti kaksi sormeaan rintaansa vastaan
erillään toisistaan. Ja aivan kuin tuo merkki olisi ollut
itsevaltiaan hallitsijan käsky, rosvo meni nyt tuntemattoman luo.
Viimemainittu kumartui ja lausui rosvon korvaan hiljaa sanan:
-- _'Mac'_.
-- Hän ei lausunut muuta kuin tämän yhden sanan, siitä olen varma,
sillä minä katselin häntä niinkuin ihminen katsoo veistä, jolla hänet
aiotaan surmata, ja kuuntelin niinkuin hän kuuntelee sanaa, joka
merkitsee hänelle joko kuolemaa tahi elämää.
-- _'Benac'_, vastasi rosvo.
-- Sitten rosvo palasi kuin masennettu jalopeura ja ärähdellen tuon
pedon lailla luokseni; hän päästi nuoran, jolla ranteeni olivat
sidotut, ja samoin hän vapautti isäni ja äitini.
-- Sitten tulivat rosvot ja panivat kukin vuorostaan eräälle kivelle
osansa saalistaan, sillä he olivat jo jakaneet keskenään rahat.
Ainoaakaan scudia ei noista viidestäsadasta puuttunut.
-- Sillä välin minä jälleen selvisin kauhustani isäni ja äitini
sylissä.
-- 'Menkää nyt', sanoi tuntematon rosvoille.
-- Rosvot tottelivat ja katosivat kaikki nurisematta metsään.
-- 'Lorenza Feliciani', sanoi muukalainen ja loi minuun
yli-inhimillisen katseensa, 'jatka matkaasi, sillä sinä olet vapaa'.
-- Isäni ja äitini kiittivät muukalaista, joka tunsi minut, vaikka
emme häntä tunteneet. Sitten he nousivat jälleen vaunuihin, ja
minä läksin ajamaan heidän seurassaan aivan kuin jotakin kaivaten,
sillä en ymmärtänyt, mikä omituinen, vastustamaton voima veti minua
pelastajani puoleen.
-- Hän jäi seisomaan liikkumattomana paikalleen ikäänkuin yhä
edelleenkin meitä suojellakseen.
-- Minä olin katsellut häntä niin kauan kuin olin voinut. Ja vasta
sitten, kun hän oli kadonnut aivan näkyvistäni, lakkasi paino, joka
oli rintaani ahdistanut.
"Mutta kuka se omituinen mies sitten oli?" kysyi prinsessa tästä
yksinkertaisesta kertomuksesta liikutettuna.
"Suvaitkaahan kuunnella minua lisää", vastasi Lorenza. "Oi, kaikki ei
ole vielä lopussa."
"Minä kuuntelen", sanoi Madame Louise.
Nuori nainen jatkoi:
"Kaksi tuntia tämän tapahtuman jälkeen me tulimme perille Subiacoon."
-- Koko matkalla emme me, isä, äiti ja minä, olleet puhuneet mistään
muusta kuin tuosta merkillisestä pelastajasta, joka oli ilmestynyt
yhtäkkiä avuksemme, salaperäisenä ja mahtavana ja kuin taivaan
lähettämänä.
-- Isäni, joka ei ollut niin herkkäuskoinen kuin minä, arveli hänen
olevan jonkun suuren rosvoliiton päällikkö, jollaiset liitot, vaikka
ne Rooman lähistöllä jakautuvat pieniin osastoihin, tottelevat
kuitenkin yhteistä ylipäällikköä. Sellaisia tuo korkein päällikkö,
jolla on rajaton valta, tarkastaa silloin tällöin ja palkitsee ja
rankaisee heitä ja jakaa saaliin.
-- Mutta minä, vaikka minun kokemukseni olivat monin kerroin
vähäisemmät kuin isäni, minä, joka kuulin vaistojeni ääntä ja olin
kiitollisuuden tunteen vallassa, minä en uskonut, en voinut uskoa,
että se mies oli rosvo.
-- Ja niinpä lisäsinkin joka ilta pyhää neitsyttä rukoillessani
rukoukseen lauseen, jonka tarkoitus oli anoa siunausta madonnalta
tuolle tuntemattomalle pelastajalleni.
-- Jo samana päivänä minä jouduin luostariin. Maksettava summa oli
saatu takaisin, eikä ollut mitään estettä minun sinne pääsylleni.
Minä olin surullisempi, mutta samalla myöskin alistuvaisempi kuin
koskaan ennen. Kun olin italiatar ja taikauskoinen, ajattelin, että
Jumala tahtoi omistaa minut kokonaan, puhtaana ja saastattomana,
koska Hän kerran oli pelastanut minut noiden rosvojen käsistä,
jotka luultavasti itse pahahenki oli lähettänyt tahraamaan sitä
viattomuuden kruunua, jota ainoastaan Jumalalla oli oikeus nostaa
otsaltani. Ja niinpä minä yhdyinkin koko luonteeni kiihkolla
vanhempain nunnien intoon jouduttaa minut nopeasti nunnaksi. Minut
pantiin kirjoittamaan paaville anomus, joka vapauttaisi minut
tavallisesta koeajasta. Minä kirjoitin ja piirsin nimeni kirjeen
alle. Anomuksen oli laatinut isäni niin kiihkeää halua ilmaisevaan
sanamuotoon, että hänen Pyhyytensä luuli tuossa anomuksessa näkevänsä
maailmaan väsyneen sielun tulisen yksinäisyydenkaipuun. Hän myöntyi
kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja hänen erikoisesta armostaan
lyhennettiin kokelasaikani, joka on tavallisesti muille vuoden tai
kahdenkin vuoden pituinen, yhdeksi kuukaudeksi.
-- Minulle ilmoitettiin tämä uutinen, mutta se ei minua surettanut
eikä ilahduttanut. Olisi luullut, että minä olin jo kuollut
maailmalle ja että minua käsiteltiin jo kuin pelkkää ruumista, josta
oli jäljellä enää vain tunteeton varjo.
-- Kaksi viikkoa minua pidettiin lukon takana peläten, että maalliset
pyyteet saisivat minut jälleen valtaansa. Varhain viidennentoista
päivän aamuna sain käskyn toisten sisarten kanssa tulla alas
kappeliin.
-- Italiassa ovat luostarinkappelit julkisia kirkkoja. Paavi ei
nähtävästikään luule, että papilla on oikeus määrätä ainoastaan
jotkut harvat rukoilemaan Jumalaa huoneessa, jossa Hän kuuntelee
palvelijoitaan.
-- Minä menin kuoriin ja asetuin penkilleni. Vihreäin verhojen
välissä, jotka peittivät tuon kuorin edessä olevaa säleikköä, tai
paremminkin sanoen, joiden piti sitä peittää, oli tarpeeksi suuri
rako, niin että siitä saattoi nähdä itse kirkkoon.
-- Tuosta raosta, joka niin sanoakseni salli minun katsoa maalliseen
päin, näin minä kirkossa erään miehen seisomassa yksinään keskellä
polvistunutta seurakuntaa. Se mies katseli minua tai paremminkin
ahmi minua silmillään. Silloin tunsin minä uudestaan tuon
omituisen ja epämiellyttävän vaikutuksen, jonka olin jo ennen
kerran tuntenut; yli-inhimillisen voiman, joka veti minua niin
sanoakseni ulos omasta itsestäni, aivan niinkuin kotona olin nähnyt
veljeni vetävän magneetilla neulan paperiarkin, jopa laudan taikka
porsliinilautasenkin lävitse.
-- Ah, minä olin kykenemätön, masennettu, voimaton kestääkseni tuota
vetovoimaa, minä käännyin hänen puoleensa, panin käteni ristiin
niinkuin Jumalaa rukoillessani ja sekä sydämellä että suulla sanoin
hänelle:
-- 'Kiitos, kiitos!'
-- Nunnat katselivat minua hämmästyneinä. He eivät olleet ymmärtäneet
liikkeitteni syytä eikä sanojani; he katselivat sinne päin, jonne
minun käteni, ääneni ja silmäni viittasivat. He nousivat ylös
paikoiltaan tähystämään hekin vuorostaan kirkkoon. Minä katselin
sinne yhä ja vapisin.
-- Muukalainen oli kadonnut.
-- He kyselivät minulta asiaa, mutta minä en osannut muuta kuin
punastua ja kalveta ja sammaltaa jotakin käsittämätöntä.
-- Siitä hetkestä saakka, huudahti Lorenza epätoivoissaan, "siitä
saakka minä olen ollut pahanhengen vallassa".
"Mutta enhän tuossa kaikessa näe mitään yliluonnollista, siskoni",
vastasi prinsessa hymyillen; "rauhoittukaa siis ja jatkakaa".
"Oh, se johtuu siitä, että te ette voi aavistaa, mitä minä silloin
tunsin!"
"Ja mitä te tunsitte?"
"Että olin aivan täydellisesti pahan vallassa: koko sydämeni, koko
sieluni, järkeni, oli pahahenki saanut valtaansa."
"Siskoni", virkkoi Madame Louise, "pelkäänpä, että tuo pahahenki oli
vain rakkautta".
"Oi ei, rakkaus ei olisi voinut tuottaa minulle sellaisia
kärsimyksiä, rakkaus ei olisi ahdistanut sillä tavalla sydäntäni,
rakkaus ei olisi sillä tavoin tärisyttänyt kuin myrskytuuli puuta,
rakkaus ei olisi tuonut minulle sellaista pahaa ajatusta kuin minulle
tuli."
"Ilmoittakaa, mikä se paha ajatus oli, lapseni."
"Minunhan olisi pitänyt tunnustaa kaikki rippi-isälle, eikö niin,
Madame?"
"Kyllä, epäilemättä."
"No niin, pahahenki, jonka vallassa olin, kuiskasi päinvastoin
korvaani, että minä en saisi ilmaista tuota salaisuuttani. Ainoakaan
nunna ei ehkä ollut tullut luostariin jättämättä hylkäämäänsä
maailmaan rakkauden muistoa, monella oli Jumalaa rukoillessaan
sydämessään jonkun miehen nimi. Rippi-isä oli tottunut sellaisiin
tunnustuksiin. Mutta minä, joka olin niin arka, niin hurskas, niin
kaino ja viaton, minä, joka en ollut ennen onnetonta Subiacon
matkaani puhunut koskaan ainoaakaan sanaa muitten miesten kanssa
kuin veljeni, minä, joka olin sen jälkeen katsahtanut ainoastaan
kaksi kertaa tuon tuntemattoman miehen silmiin, minä kuvittelin,
Madame, että minua syytettäisiin jostakin lemmenseikkailusta tuon
miehen kanssa, jollaisia kaikilla nunnillamme oli ollut kaivattujen
lemmityistensä kanssa ennenkuin he olivat pukeutuneet nunnanhuntuun."
"Se on kyllä paha ajatus", vastasi Madame Louise. "Mutta pahahenki,
joka tuo kiusaamalleen naiselle ainoastaan tällaisia ajatuksia, on
melkoisen viatonta laatua. Jatkakaa."
"Seuraavana päivänä minua pyydettiin tulemaan vieraiden
vastaanottohuoneeseen. Minä menin; näin siellä erään Roomassa Via
Frattinan varrella asuvan naapuruksen, nuoren naisen, joka kaipasi
minua suuresti, sillä me olimme siellä viettäneet kaiket illat
yhdessä pakisten ja lauleskellen."
-- Hänen takanaan seisoi ovella muuan mies viittaan verhottuna ja
odotti häntä aivan kuin palvelija. Tuo mies ei kääntynyt ollenkaan
puoleeni, mutta minä käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Hän ei
puhunut minulle sanaakaan, ja kuitenkin minä aavistin, kuka hän oli.
Hän oli jälleen tuo tuntematon pelastajani.
-- Sydämeni häiriintyi taasen samalla tapaa kuin olin jo ennenkin
tuntenut. Minä tunsin olevani aivan täydellisesti tuon miehen
vallassa. Ellei välillä oleva säleikkö olisi minua pidättänyt, olisin
minä varmaankin mennyt hänen luokseen. Hänen viittansa varjosta
lähti omituinen hohde, joka häikäisi silmiäni. Hänen itsepintaisesta
vaikenemisestaan läksi ääniä, jotka ainoastaan minä saatoin kuulla ja
jotka puhuivat minulle sulosointuista kieltä.
-- Minä ponnistin kaikki voimani, mitä minulla itselläni enää oli,
ja kysyin Via Frattinan varrella asuvalta ystävättäreltäni, kuka tuo
mies oli, joka oli hänen seurassaan.
-- Hän ei häntä tuntenut. Hänen miehensä oli ensin aikonut lähteä
hänen kanssaan luostariin; mutta lähtöhetkellä oli mies tullut hänen
luokseen tuon tuntemattoman seurassa ja sanonut hänelle:
-- 'Minä en voikaan tulla saattamaan sinua Subiacoon, mutta tässä on
eräs ystäväni, joka sinut saattaa sinne.'
-- Ystävättäreni ei ollut kysellyt selityksiä, niin suuresti hän
kaipasi saada nähdä minua jälleen. Ja hän tuli luostariin tuon
tuntemattoman kanssa.
-- Ystävättäreni oli jumalinen nainen. Hän näki eräässä
vastaanottohuoneen nurkassa madonnan kuvan, jota kiitettiin erittäin
ihmeitä tekeväksi. Hän ei tahtonut lähteä luostarista ennenkuin oli
rukoillut polvillaan sen edessä.
-- Sillä aikaa astui tuntematon mies äänettömästi lähemmäksi, tuli
hitaasti minua kohti, avasi viittansa ja upotti silmiini katseensa,
joka oli kuin kaksi tulista sädettä.
-- Minä odotin, että hän puhuisi. Silloin minun rintani kohosi, jos
niin voi sanoa, aivan kuin vastaanottaakseen hänen sanojaan, mutta
hän nosti ainoastaan molemmat kätensä pääni yläpuolelle, tullen
aivan säleikön viereen, joka eroitti meidät toisistamme. Samassa
valtasi minut kuvaamaton hurmiotila. Hän hymyili minulle. Ja minä
hymyilin vastaan sulkien silmäni aivan kuin minua olisi omituisesti
huumannut. Sillaikaa hän katosi, kuten hän olisi ainoastaan tahtonut
saada selville, mikä voima hänellä oli minuun; ja sitä mukaa kuin
hän loittoni, minä selvisin vähitellen tajuihini. Kuitenkin olin
minä vielä tuossa omituisessa harha-aistimuksen tilassa, kun Via
Frattinan varrella asuva ystävättäreni lopetti rukouksensa ja nousi
ylös, lausui minulle jäähyväiset, syleili minua ja poistui hänkin
vuorostaan.
-- Illalla riisuutuessani löysin minä kaulaliinani alta kirjelipun,
joka sisälsi ainoastaan seuraavat kaksi riviä:
'Se mies, joka Roomassa rakastaa nunnaa, tuomitaan kuolemaan.
Annatteko kuoleman sille, jolle olette velkaa elämänne?'
-- Siitä päivästä alkaen, Madame, olin täydellisesti pahan vallassa,
sillä minä valehtelin Jumalalle, koska en Hänelle tunnustanut, että
ajattelin tuota miestä yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin Häntä.
Lorenza keskeytti puheensa pelästyen itsekin viimeistä sanaansa ja
katsellakseen, minkä ilmeen prinsessan lempeät ja älykkäät kasvot
saisivat, kun hän tämän kuuli.
"Tämä ei ole suinkaan pahanhengen valtaan joutumista", vastasi
Ranskan Madame Louise varmasti. "Se on onnetonta intohimoa,
toistan sen teille vieläkin, ja olen teille jo sanonut, etteivät
maailmalliset asiat saa astua tänne luostarin sisäpuolelle muulloin
kuin niitä kadutaan."
"Kadutaan, Madame?" huudahti Lorenza. "Mitä sanotte! Te näette minun
itkevän, rukoilevan Jumalaa, te näette minun polvillani anelevan
teitä pelastamaan minua tuon miehen helvetillisestä vallasta, ja
kuitenkin te voitte kysyä, kadunko minä? Oi, minä tunnen paljon muuta
kuin katumusta, minä näännyn omantunnon tuskiin!"
"Mutta ainakin tähän saakka...", alkoi Madame Louise sanoa.
"Kuulkaa, kuulkaa minua loppuun, älkääkä sitten tuomitko minua liian
ankarasti, minä rukoilen sitä teiltä, Madame", pyysi Lorenza.
"Lempeys ja laupeus ovat velvollisuuksiani, ja minä olen kärsiväin
palvelija."
"Kiitoksia, oi kiitoksia. Te olette tosiaan se lohduttava enkeli,
jota minä tulin tänne etsimään."
-- Kolmena päivänä viikossa me laskeusimme alas kappeliin, ja
joka kerta oli tuo muukalainen läsnä noissa jumalanpalveluksissa.
Minä koetin vastustaa, minä sanoin olevani sairas; minä olin
päättänyt, etten menisi alas kappeliin. Oi ihmisen heikkoutta! Kun
tuli jumalanpalveluksen aika, minä menin alas vasten tahtoanikin,
ikäänkuin korkeampi voima olisi kukistanut tahtoni ja pakottanut
minut niin menettelemään. Sitten sain nauttia jonkun silmänräpäyksen
suloista rauhaa, jos tuo mies ei ollut vielä kirkkoon saapunut.
Mutta heti hänen astuessaan sinne, minä tunsin hänen tulevan. Olisin
voinut varmasti sanoa: nyt hän on sadan askeleen päässä, nyt hän
seisoo kynnyksellä, nyt hän on kirkossa, tarvitsematta katsoa häneen
päinkään, ja sitten, kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen,
kääntyivät silmäni häneen päin ja katselivat häntä, vaikka ne sitä
ennen olisivat olleet kaikkein hartaimmin rukoillessani luotuina
rukouskirjaani.
-- Sen jälkeen en voinut rukoilla enkä lukea, vaikka jumalanpalvelus
olisi kestänyt kuinka kauan. Kaikki ajatukseni, koko tahtoni,
koko sieluni yhdistyivät pelkästään katseeseeni, ja katseeni oli
yksinomaan tuon miehen oma, joka taisteli Jumalan kanssa minusta, sen
minä hyvin tunsin.
-- Ensin en ollut voinut katsoa häneen pelkäämättä häntä; sitten
halusin häntä nähdä; ja viimein minä ajatuksissani suorastaan riensin
häntä kohtaamaan. Ja usein olin näkevinäni yöllä, aivan kuin ihminen
näkee unta, hänet kadulla tai tuntevinani hänen menevän ikkunani
ohitse.
-- Kerrottu ei ollut jäänyt tovereiltani huomaamatta. Siitä
ilmoitettiin abbedissalle, ja hän puolestaan ilmoitti siitä
äidilleni. Kolme päivää ennen kuin minun piti vannoa nunnanvalani,
näin minä kammiooni astuvan kolmen sukulaiseni, mitä minulla oli
maailmassa: isäni, äitini ja veljeni.
-- He tulivat minua syleilemään vielä kerran, sanoivat he; mutta
minä huomasin kyllä, että heidän tarkoituksensa oli toinen.
Sillä kun äitini oli jäänyt kanssani kahden, alkoi hän tehdä
minulle kysymyksiä. On helppo huomata pahanhengen vaikutus siinä
tilaisuudessa, sillä vaikka minun olisi pitänyt tunnustaa kaikki
äidilleni, kielsin minä kaikki itsepintaisesti.
-- Se päivä, jolloin minun piti pukeutua nunnanhuntuun, sattui
keskelle omituista taistelua, jota minä kamppailin itseäni vastaan,
haluten ja samalla peläten hetkeä, joka minut antaisi Jumalan omaksi,
ja tuntien hyvin, että jos pahahenki aikoi vielä kerran minua
kiusata, tekisi hän sen juuri tuolla juhlallisella hetkellä.
"Ja se omituinen mies ei ollut kirjoittanut teille muuta kuin
ensimmäisen kirjeen, jonka löysitte kaulahuivinne alta?" kysyi
prinsessa.
"Ei mitään muuta, Madame."
"Ja siihen aikaan ette ollut vielä kertaakaan puhunut hänen kanssaan?"
"En, paitsi ajatuksissani."
"Ettekä ollut edes kirjoittanut hänelle?"
"Oi, en toki."
"Jatkakaa. Kertomuksenne jäi päivään, jolloin otitte nunnanhunnun."
"Kuten sanoin teidän Korkeudellenne, sinä päivänä olivat kärsimykseni
viimeinkin loppuvat. Sillä vaikka se olikin merkillisen suloista,
oli kuitenkin kristitystä sielusta kuvaamaton tuska olla alinomaa
yhden ja saman ajatuksen, yhden ainoan olennon vainoama, joka oli
aina läsnä ja saattoi ilmestyä odottamatta, aina ilkkuvana, koska hän
ilmestyi minulle juuri hetkellä, jolloin taistelin häntä vastaan,
ja koska hän niillä hetkillä vastustamattomasti hallitsi minua. Ja
niinpä minä useinkin kaipasinkin hartaasti tuota pyhää lopullisen
valan hetkeä. Kun olen Jumalan oma, ajattelin minä, niin osaa Jumala
kyllä minua puolustaakin, kuten Hän varjeli minua rosvojen karatessa
kimppuuni. Minä unohdin, että Jumala oli rosvojen hyökätessä
puolustanut minua ainoastaan tuon saman miehen välityksellä."
-- Oli sitten tullut juhlallisen toimituksen hetki. Minä olin mennyt
alas kirkkoon valkeana ja levottomana ja kuitenkin tyynempänä kuin
tavallisesti. Isäni, äitini, veljeni ja tuo Via Frattinan varrella
asuva ystävämme olivat kirkossa, ja kaikkien ympäristön kylien
asukkaat olivat kiiruhtaneet sinne, sillä seudulle oli levinnyt huhu,
että minä olin kaunis, ja kaunis uhri on muita otollisempi Herralle,
väitetään. Jumalanpalvelus alkoi.
-- Minä toivoin ja rukoilin koko sielustani, että toimitus tapahtuisi
pian, sillä hän ei ollut kirkossa ja minä tunsin vallitsevani
melkoisesti omaa tahtoani silloin kuin hän oli poissa lähettyviltäni.
Pappi kääntyi jo puoleeni ja näytti minulle Kristuksen kuvaa,
Vapahtajaa, jolle minun piti pyhittää elämäni; ojensin jo käteni
tuota ihmisten ainoaa auttajaa kohti, kun jäseniäni alkoi väristää
entinen tuttu vavistus, joka ennusti hänen lähestymistään. Ja samassa
ilmaisi rintani ahdistus, että hän oli jo astunut jalkansa kirkon
kynnyksen yli, ja viimein käänsi tuo vastustamaton vetovoima minun
katseeni alttaria vastapäätä olevaan osaan kirkkoa, vaikka minä
kuinka koettelin pysyttää sitä uskollisesti kiinni Kristuksen kuvassa.
-- Vainoojani seisoi lähellä saarnastuolia ja katseli minuun
kiinteämmin kuin koskaan ennen.
-- Siitä hetkestä olin hänen vallassaan; jumalanpalvelus, juhlamenot,
rukous, kaikki keskeytyivät.
-- Luullakseni kuulusteltiin minua kirkkokäsikirjan mukaan, mutta
minä en vastannut. Muistan, että minua vedettiin käsivarresta ja
että minä huojuin sinne tänne kuin jokin hengetön kuva, joka on
irtaantunut jalustaltaan. Minulle näytettiin saksia, joiden teristä
auringon säteet välkähtivät kuin kauhea salama; mutta se salama ei
saanut minua räpäyttämään silmäänikään. Tuokion tunsin sitten niiden
kylmät terät kaulallani ja kuulin teräksen vinkuvan tukassani.
-- Silloin tuntui minusta kuin viimeisetkin voimani olisivat
pettäneet, kuin sieluni olisi irtaantunut ruumiistani ja rientänyt
hänen luokseen. Ja minä kaaduin suoraan kivipermannolle, en
suinkaan, ihme kyllä, pyörryksissä, vaan uneen vaipuneen tavalla.
Minä kuulin kovaa äänten sorinaa, sitten tulin kuuroksi, mykäksi ja
tunteettomaksi. Juhlatoimitus keskeytyi hirveään hälinään.
Prinsessa liitti kätensä säälivästi ristiin.
"Eikö se ollut kauhea tapaus", sanoi Lorenza, "eikö siinä huomaa
helposti Jumalan ja ihmisten vihollisen sekaantumista asiaan?"
"Varokaa ajattelemasta noin", vastasi prinsessa hellän säälivästi,
"varokaa, nais-raukka, minun mielestäni te olette liian taipuvainen
lukemaan yliluonnollisen syyksi sellaisen, joka johtui ainoastaan
teidän luonnollisesta heikkoudestanne. Tuon miehen nähdessänne te
pyörryitte, minä en näe siinä mitään muuta. Jatkakaa."
"Oi, Madame, Madame, älkää sanoko niin, tai odottakaa edes, ennenkuin
lausutte tuomionne, kunnes olette kuullut kaikki", huudahti Lorenza.
"Eikö siinä muka ollut mitään yliluonnollista?" jatkoi hän. "Mutta
silloinhan olisin selvinnyt tajuihini kymmenessä minuutissa,
neljännestunnissa tai tunnissa pyörtymiseni jälkeen. Minä olisin
neuvotellut sisarten kanssa, minä olisi heidän parissaan saanut
takaisin rohkeuteni ja uskoni."
"Aivan niin", vastasi Madame Louise, "mutta eikö sitten sillä tavoin
käynyt?"
"Madame", vastasi Lorenza samealla ja kiihkeällä äänellä, "kun
selvisin tajuihini, oli ylläni yö. Kiivas ja tahdikas heilunta oli
kiusannut minua jo muutaman minuutin. Minä kohotin päätäni luullen
olevani kappelin katon alla tai nunnankammiossani sängyn verhojen
takana. Minä näin kallioita, puita, pilviä; ja kesken kaikkea minä
tunsin sitten lämpöisen henginnän hyväilevän kasvojani. Minä luulin
sairaanhoitaja-sisaren vaalivan itseäni ja tahdoin häntä kiittää...
Madame, minun pääni lepäsi miehen rintaa vasten, ja se mies oli tuo
minun vainoojani. Minä katselin ja koskettelin itseäni tietääkseni
varmasti, elinkö minä tai olinko edes valveilla. Minä huudahdin
kauhusta. Minä olin valkoisiin puettu. Päässäni oli valkeista
ruusuista solmittu seppele aivan kuin olisin ollut morsian tai
kuollut."
Prinsessa huudahti tahtomattaankin. Lorenzan pää hervahti hänen
käsiinsä.
"Seuraavana päivänä", jatkoi Lorenza nyyhkyttäen, "seuraavana
päivänä otin selon, miten pitkä aika tällä välin oli kulunut: oli
keskiviikko. Minä olin siis kolme päivää tiedottomana; ja minä en
tiedä yhtään mitään, mitä noina kolmena päivänä oli tapahtunut."