Siihen aikaan oli vielä tapana huutaa sellaista.
Tietä pitkin ryntäsi kokonainen pilvi hirnuvia, kullalla ja
purppuralla peitettyjä hevosia: ne olivat muskettirykmentti,
santarmit ja sveitsiläinen hevoskaarti.
Sen jälkeen näkyivät raskaat ja komeat vaunut.
Gilbert näki sinisen ritarinauhan ja majesteettisen pään, joka
ei suinkaan ollut paljastettu. Hän näki kylmän ja läpitunkevasti
välkähtävän kuninkaallisen katseen, jonka edessä kaikki päät
taipuivat ja hatut poistuivat.
Hän häikäistyi, huumautui ja seisoi huohottaen ja liikkumatta
paikallaan ja unohti ottaa hatun päästään.
Ankara isku herätti hänet haltiotilastaan; hänen hattunsa lensi
maahan.
Hän hypähti ja nosti hatun maasta ja kohotti sitten päätään ja
tunsi tutun porvarin veljenpojan, joka katseli häntä pisteliäästi
hymyillen, kuten sotilashenkilöiden on tavallista.
"Vai niin", sanoi kersantti, "eikö kuninkaan edessä oteta hattua pois
päästä?"
Gilbert kalpeni, katseli tomuttunutta hattuaan ja vastasi:
"Minä näen kuninkaan nyt ensi kertaa, monsieur, ja unohdin häntä
tervehtiä, se on totta. Mutta minä en tiennyt..."
"Ette tiennyt mitä?" toisti miekkaherra rypistellen kulmakarvojaan.
Gilbertille tuli pelko, että hänet ajettaisiin pois tästä paikasta,
josta hän saattoi niin hyvin nähdä Andréen. Hänen sydämessään
leimahtava rakkaus masensi hänen ylpeytensä.
"Anteeksi", sanoi hän, "minä olen maalta".
"Ja olette tullut Pariisiin saamaan kasvatusta, pikku mies?"
"Niin, monsieur", vastasi Gilbert väkisinkin tukehuttaen raivonsa.
"No niin, koska olette jo opin tolalla", virkkoi kersantti
tarttuen Gilbertin käteen, kun hän aikoi pistää hatun takaisin
päähänsä, "oppikaa myöskin tämä seikka: hänen korkeuttaan dauphinea
tervehditään aivan niinkuin kuningastakin, heidän kuninkaallisia
korkeuksiaan prinssejä samoin kuin dauphinea, sanalla sanoen,
tervehditään kaikkia vaunuja, joissa on liljat. [Bourbonien
vaakunatunnus. Suom.] -- Tunnetteko te liljankukat, poikaseni, vai
täytyykö minun teitä opettaa?"
"Ei tarvitse, monsieur", vastasi Gilbert, "kyllä ne tunnen".
"No, se nyt edes on hyvä", mutisi kersantti.
Kuninkaalliset vaunut vierivät ohitse, ja uusia vaunuja tuli yhä.
Gilbert katseli niin ahnain silmin, että hän näytti melkein hölmöltä.
Kun vaunut tulivat luostarin portin kohdalle, pysähtyivät ne kukin
vuorostaan ja saattueeseen kuuluvat ylhäiset herrat laskeusivat
maahan. Ja se toimitus sai joka viides minuutti aikaan pysäyksen
pitkin koko vierivää vaunujonoa.
Erään tällaisen pysäyksen aikana tunsi Gilbert aivan kuin viiltävän
tulen lävistävän sydämensä. Häntä häikäisi niin, että kaikki esineet
katosivat hetkeksi hänen silmistään, ja häntä vavisti niin ankarasti,
että hänen täytyi takertua kiinni puunoksaan, ettei olisi kaatunut.
Se johtui siitä, että hän näki nyt enintään kymmenen askeleen päässä
itsestään eräissä liljoilla koristetuissa vaunuissa, jollaisia
kersantti oli neuvonut häntä tervehtimään, Andréen säteilevät ja
kirkkaat kasvot, Andréen, joka oli puettu valkoisiin niinkuin taivaan
enkeli tai aave.
Gilbert huudahti heikosti. Sitten kukisti hän kaikki tunteensa, jotka
yhtäkkiä olivat heränneet häntä raatelemaan, ja kielsi sydämensä
sykkimästä niin kiivaasti ja käski silmänsä katsomaan tuohon häntä
häikäisevään aurinkoon.
Ja nuorukaisen tahdonvoima oli niin suuri, että hän onnistui
yrityksessään.
Andrée puolestaan tahtoi tietää, miksi vaunut olivat pysähtyneet.
Hän kallistui siis kurkistamaan ulos vaunujen ikkunasta, ja
tähystellessään kaunein, tummansinisin silmin ympärilleen, huomasi
hän Gilbertin.
Gilbert oletti, että Andrée kummastuisi hänet nähdessään ja kääntyisi
puhumaan isänsä kanssa, joka istui vaunuissa hänen vieressään.
Eikä hän erehtynytkään; Andrée kummastui tosiaan, käännähti ja
huomautti Gilbertistä parooni de Taverneylle, joka istui punainen
ritarinauha rinnassaan kuninkaan vaunuissa.
"Gilbertkö?" huudahti parooni aivan kuin yhtäkkiä unesta herätettynä;
"Gilbert täällä! Ja kuka siellä sitten hoitaa Mahonia?"
Gilbert kuuli selvästi nämä sanat. Hän tervehti silloin harkitun
kunnioittavasti Andréeta ja hänen isäänsä.
Hän sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen näin tervehtiä.
"Se ori tosiaan totta!" huudahti parooni huomaten filosofimme. "Sama
vintiö, ihan itse."
Ajatus, että Gilbert olisi Pariisissa, oli hänestä niin ihmeellinen,
ettei hän ollut voinut uskoa tyttärensä silmiä ja että hän nyt
maailman suurimmalla vaivalla uskoi omiansakin.
Andréen kasvoilla, joita Gilbert nyt hellittämättä tarkasti, ei
näkynyt muuta kuin aivan tavallinen tyyneys ja hieno kummastuksen
vivahdus.
Parooni kumartui ulos vaunujen ovesta ja viittasi Gilbertiä tulemaan
luokseen.
Gilbert aikoi mennä, mutta kersantti esti hänet.
"Ettekö näe, että minua kutsutaan tuonne", sanoi Gilbert.
"Minne?"
"Noiden vaunujen luokse."
Kersantin silmät tähtäsivät Gilbertin sormen osoittamaa suuntaa ja
osuivat parooni de Taverneyn vaunuihin.
"Kuulkaahan, kersantti", virkkoi parooni, "minä tahtoisin puhua
tuolle pojalle, vain pari sanaa".
"Vaikka neljä, monsieur", vastasi kersantti; "teillä on muuten hyvää
aikaa; tuolla porttiholvissa luetaan juuri puhetta; tässä menee
hyvinkin puoli tuntia. Menkää, nuori mies."
"No tule sitten, vintiö!" käski parooni Gilbertiä, joka koetti kulkea
muka aivan tyynesti. "Sanopas, mikä sattuma sinut Saint-Denisiin toi,
kun sinun pitäisi olla Taverneyssä."
Gilbert kumarsi toisen kerran Andréelle ja paroonille ja vastasi:
"Sattuma ei minua tänne tuonut, vaan minun oma tahtoni."
"Mitä? Oma tahtosi, heittiö? Onko sinullakin muka oma tahto?"
"Ja miksikä ei? Jokaisella vapaalla ihmisellä on oikeus pitää oma
tahtonsa."
"Vapaalla ihmisellä! Vai niin, luuletko sinä sitten olevasi vapaa,
mokoma raukka?"
"Tietysti, koska minä en ole myynyt vapauttani sitoutumalla
kehenkään."
"No tämä on vasta, _ma foi_, hassu vintiö!" huudahti herra de
Taverney ällistyksissään Gilbertin varmasta puhetavasta. "Häh, sinä
Pariisissa, ja miten sinä olet tänne tullut, sanopas se?... Ja millä
neuvoilla, vastaapas?"
"Jalkaisin", virkkoi Gilbert lakoonisesti.
"Jalkaisin?" toisti Andrée ja hänen äänessään oli säälin vivahdus.
"Ja mitä sinä Pariisissa aiot tehdä? Vastaa", huudahti parooni.
"Saada ensin oppia ja sitten onnea."
"Oppia?"
"Siitä olen varma."
"Onnea?"
"Niin toivon."
"Ja mitä sinä sillä välin teet? Kerjäät?"
"Kerjäänkö!" toisti Gilbert ylen halveksivasti.
"Sinä siis varastelet?"
"Monsieur", vastasi Gilbert niin jyrkällä, ylpeällä ja uhmaavalla
äänellä, että neiti de Taverney väkisinkin johtui ajattelemaan
tuota omituista nuorukaista; "monsieur, olenko minä koskaan teiltä
varastanut?"
"Mitä sinä sitten käsilläsi teet, laiskuri?"
"Samaa, mitä tekee muuan nero, jonka esimerkkiä minä tahdon
noudattaa, ellen muussa niin ainakin uutteruudessa", vastasi Gilbert.
"Minä kopioin nuotteja."
Andrée kääntyi katsomaan Gilbertiin päin.
"Kopioitteko te nuotteja?" kysyi hän.
"Kyllä, mademoiselle."
"Te siis sitä osaatte?" lisäsi Andrée halveksivasti ja sellaisella
äänellä kuin olisi aikonut sanoa: -- Te valehtelette.
"Minä tunnen nuotit ja se riittää osatakseni niitä kopioida", vastasi
Gilbert.
"Mistä pirusta sinä nekin olet oppinut, lurjus?"
"Niin", äännähti Andréekin ja hymyili.
"Parooni, minä pidän suuresti musiikista, ja kun neiti joka päivä
istui tunnin tai pari klaveerinsa ääressä, asetuin minä salaa
kuuntelemaan."
"Vetelehtijä!"
"Minä opin ensin korvakuulolta itse kappaleet; ja kun ne kappaleet
olivat painetut nuottivihkoon, niin opin vähitellen ja suurella
vaivalla lukemaan vihkoista niiden nuotit."
"Minun nuottivihkoistani!" huudahti Andrée ylen vihastuneena; "te
uskalsitte koskea minun nuottivihkoihini?"
"En, mademoiselle, sellaista en olisi koskaan antanut itselleni
anteeksi", virkkoi Gilbert. "Mutta ne olivat auki klaveerin kannella,
milloin yhdestä, milloin toisesta paikasta. Minä en koskenut niihin;
minä koetin niitä ainoastaan lukea, en muuta. Silmäni eivät liene
toki niiden sivuja tahranneet."
"Saadaanhan nähdä, niin kohta tuo heittiö väittää meille soittavansa
pianoa niinkuin Haydn", virkkoi parooni.
"Ehkäpä jo osaisinkin soittaa", vastasi Gilbert, "jos olisin
uskaltanut koskea sormellani näppäimiin".
Tahtomattaankin katsahti Andrée jälleen tuon nuorukaisen kasvoihin,
joiden ilmettä sillä hetkellä ei voi verrata mihinkään, ellei ehkä
marttyyrin sokeaan kiihkoon.
Mutta paroonilla ei suinkaan ollut niin rauhallinen ja niin kirkkaan
ymmärtävä äly kuin hänen tyttärellään. Niinpä oli hänessä leimahtanut
viha liekkiin, kun hän ajatteli, että ehkäpä tuo nuorukainen oli
oikeassa ja ehkäpä hänelle oli tehty epäinhimillisen julmaa vääryyttä
jättämällä hänet niin yksin Taverneyhin Mahon koiran kanssa. Ja kun
alempiarvoiselle on vaikea antaa anteeksi sitä, että hän on meille
huomauttanut viastamme, niin parooni kiihtyi yhä enemmän sikäli kuin
hänen tyttärensä lauhtui. Ja hän huusi:
"Ah, sinä maleksija! Sinä olet lähtenyt karkuun ja kuljeksimaan
irtolaisena; ja kun sinua vaaditaan tilille käytöksestäsi, sinä
syötät sellaisia typeryyksiä kuin tässä olet meille puhunut. Hyvä,
ainakaan minun tähteni ei kuninkaan maanteillä saa kuljeksia
tuollaisia kelmejä ja mierolaisia..."
Andrée liikahti aikoen rauhoittaa isäänsä, sillä hän huomasi, että
hän alensi liioittelullaan arvoaan.
Mutta parooni työnsi pois tyttärensä rauhoittavan käden ja jatkoi:
"Minä suosittelen sinua poliisipäällikkö Sartinesille, ja sinä saat
tehdä huviretken Bicêtreen, mokomakin filosofinreuhka!"
Gilbert ponnahti askeleen taaksepäin, vetäisi hatun alemmaksi ja
sanoi kalpeana vihasta:
"Monsieur, suvaitkaa tietää, että Pariisiin tultuani minä olen
löytänyt suojelijoita, joiden eteisessä poliisipäällikkönne saa
seisoskella hattu kourassa!"
"Ahaa! Vai niin!" huusi parooni; "no, jos pääset Bicêtrestä, niin
selkäsaunasta et ainakaan pääse! Andrée, Andrée, huuda tänne
veljeäsi, hän on tuolla aivan lähellä."
Andrée kumartui Gilbertiin päin ja sanoi hänelle käskevästi:
"Monsieur Gilbert, menkää nyt pois."
"Filip, Filip!" huusi vanhus.
"Menkää", toisti Andrée nuorukaiselle, joka seisoi vaiti ja
liikkumatta paikallaan, aivan kuin huumaannuksissa.
Muuan ritari ratsasti paroonin huudon kuullessaan vaunujen ovelle;
hän oli Filip de Taverney, kapteenin univormussa. Nuori kapteeni
näytti samalla kertaa sekä iloiselta että komealta.
"Kas, Gilbert täällä!" huudahti hän koruttomasti, nähdessään
nuorukaisen. "Päivää, Gilbert... Mitä tahdotte, isä?"
"Päivää, monsieur Filip", vastasi nuorukainen.
"Minä tahdon", toisti parooni kalpeana vimmasta, "että annat tuolle
lurjukselle miekkasi huotrasta!"
"Mitä hän sitten on tehnyt?" kysyi Filip ja katseli kummastuksissaan
vuorotellen raivoavaa paroonia ja peloittavan kylmäveristä Gilbertiä.
"Mitä tehnyt, mitä tehnyt!..." huusi parooni; "Filip, lyö kuin
koiraa!"
Filip kääntyi sisarensa puoleen.
"Mitä hän on sitten tehnyt, Andrée? Sano, onko hän loukannut sinua?"
"Minäkö!" huudahti Gilbert.
"Ei, ei", vastasi Andrée; "hän ei ole tehnyt mitään, isä kiihtyy
syyttä. Monsieur Gilbert ei ole enää meidän palveluksessamme,
hänellä siis on täysi oikeus oleskella missä tahtoo. Sitä ei isä ota
ymmärtääkseen, ja kun hän näki hänet täällä, niin hän suuttui."
"Eikö muuta?" kysyi Filip.
"Ei kerrassaan mitään, hyvä veljeni, enkä minä ymmärrä isän
suuttumusta varsinkaan tällaisesta asiasta, jolloin asianomainen ei
ansaitse edes silmäystäkään. Katsohan, Filip, eikö nyt päästä jo
lähtemään."
Paroonin sai hänen tyttärensä kuninkaallinen tyyneys vaikenemaan.
Gilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen
sydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa.
Hän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen
ruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.
Häntä pyörrytti.
Onneksi loppui juhlapuhe juuri samassa; ja siitä seurasi, että
vaunujono lähti vierimään.
Paroonin vaunut loittonivat hitaasti, toiset tulivat niiden paikalle;
Andrée haipui kuin unessa.
Gilbert jäi yksin paikalleen, häntä itketti, hän tahtoi ärjyä
ja hänestä ainakin tuntui, ettei hän enää jaksaisi kantaa
onnettomuutensa taakkaa.
Silloin pani joku kätensä hänen olalleen.
Hän käännähti ja näki Filipin, joka oli laskeutunut satulasta ja
jättänyt hevosensa erään rykmenttinsä sotilaan pideltäväksi ja palasi
nyt hymyillen hänen luokseen.
"Kuuleppas, Gilbert-raukka, mitenkä sinun onkaan käynyt, ja miksi
sinä olet Pariisissa?"
Filipin koruton ja lempeä kysymys liikutti nuorukaista.
"Oi, monsieur", vastasi hän huokaisten väkisinkin, niin stoalaisen
horjumaton kuin olikin; "mitäpä olisin tehnyt Taverneyssä? Kysynpä
teiltä. Siellä olisin kuollut epätoivoon, tietämättömyyteen ja
nälkään."
Filip hätkähti. Hänen puolueetonta omaatuntoaan kolkutti samoin kuin
ennen Andréenkin se seikka, että nuorukainen oli niin huolettomasti
hylätty.
"Ja sinä luulet tulevasi toimeen Pariisissa, poikaraukka, ilman
rahaa, ilman auttajia, ilman neuvoa?"
"Kyllä, sen uskon, monsieur; jos mies tahtoo tehdä työtä, kuolee
hän harvoin nälkään tässä kylässä, jossa on toisia ihmisiä, jotka
mieluummin ovat tekemättä mitään."
Filip säpsähti tuota vastausta. Koskaan hän ei ollut pitänyt
Gilbertiä muuna kuin tavallisena vähäpätöisenä palvelushenkilönä.
"Saatko sinä edes ruokaa?" kysyi hän.
"Minä ansaitsen itse leipäni, hra Filip; ja muuta ei sellainen
toivokaan, jonka ei tarvitse moittia itseään mistään muusta kuin
siitä, että hän on joskus syönyt leipää, jota ei ole itse ansainnut."
"Et puhune toivoakseni noin siitä leivästä, jota sinulle annettiin
Taverneyssä, poikaseni? Isäsi ja äitisi olivat talon kunnon
palvelijoita, ja sinusta itsestäsikin on ollut meille monesti hyötyä."
"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni, monsieur."
"Kuule, Gilbert", jatkoi nuori upseeri; "sinä tiedät, että minä olen
aina sinusta pitänyt; minä olen aina katsonut sinua toisenlaisin
silmin kuin muut omaiseni. Lienenkö ollut väärässä vai oikeassa?
Sen näyttää tulevaisuus. Sinun arkuutesi oli minun mielestäni
hienotuntoisuutta; sinun jöröyttäsi minä sanoin ylpeydeksi."
"Oi, ritari de Taverney!" huudahti Gilbert ja hengähti keveämmin.
"Minä toivon siis sinulle hyvää, Gilbert."
"Kiitän teitä, monsieur."
"Minä olin nuori kuin sinä, onneton kuin sinä, joskin omassa
asemassani; siitä kai johtui, että ymmärsin sinua. Onnen päivä
pilkahti minulle viimeinkin; anna minun auttaa itseäsi, sillaikaa
kunnes onni hymyilee sinullekin vuorostaan."
"Kiitoksia, kiitoksia, monsieur."
"Mitä aiot tehdä? Sanopas. Sinä olet liian arka etsimään itsellesi
paikkaa."
Gilbert pudisti halveksivasti hymyillen päätänsä.
"Minä ryhdyn opiskelemaan", vastasi hän.
"Mutta opiskeluun tarvitaan opettajia, ja saadakseen opettajia,
täytyy maksaa heille rahaa."
"Minä ansaitsen jo rahaa, monsieur."
"Niinkö, ansaitset!" virkkoi Filip hymyillen; "ja paljonko ansaitset,
sano?"
"Ansaitsen viisikolmatta souta päivässä ja voin ansaita
kolmekymmentä, jopa neljäkymmentäkin."
"Mutta sehän riittää niin ja näin ruokaan."
Gilbert hymyili.
"Kuulehan nyt, ethän pane pahaksesi, jos tarjoan sinulle apuani."
"Te apua minulle, hra Filip?"
"Aivan niin, minä. Häpeätkö sinä ottaa sitä minulta?"
Gilbert ei vastannut mitään.
"Ihmiset on luotu tähän maailmaan auttamaan toinen toistaan", jatkoi
ritari Maison-Rouge. "Eivätkö he ole veljiä --"
Gilbert kohotti päätänsä ja katsoi älykkäillä silmillään nuoren
upseerin jaloihin kasvoihin.
"Nämä sanat hämmästyttävät sinua?" kysyi Filip.
"Eivät, monsieur", sanoi Gilbert, "ne ovat filosofian sanoja; siinä
vain kysymys, ettei minun ole ollut tapana kuulla niitä teidän
säätyynne kuuluvien henkilöiden suusta".
"Sinä olet oikeassa, ja kuitenkin ovat ne meidän sukupolvemme
puhetta. Itse dauphinin periaatteet ovat tällaisia. Kuule, älä
ole ylpeä minua kohtaan", jatkoi Filip; "ja mitä nyt sinulle
lainaan, sinä maksat sen myöhemmin takaisin. Kuka tietää, vaikka
sinusta kerran tulisi minkälainen Colbert tai Vauban?" [Colbert oli
kuuluisa valtiomies, 1619--1683; porvarillista syntyperää, kohosi
rahaministeriksi, edisti suuresti kauppaa, maanviljelystä, tieteitä,
taiteita y.m. Vauban oli mainio sotilasinsinööri, joka nousi
asemaansa köyhästä pojasta. Suom.]
"Taikka Tronchin", virkkoi Gilbert.
"Vaikkapa niin. Kas tässä on kukkaroni, jaetaanpa sen sisältö."
"Kiitoksia, monsieur", vastasi masentumaton nuorukainen, joka
kuitenkin oli liikuttunut Filipin ihailtavasta hyvyydestä, vaikkei
tahtonut sitä ilmaista; "kiitoksia, en tarvitse mitään, muuta...
mutta minä olen teille kiitollisempi kuin jos olisin ottanut
tarjouksenne vastaan, uskokaa se".
Sitten hän kumarsi Filipille ja katosi tämän seistessä ymmällään
nopeasti tungokseen.
Nuori kapteeni odotti sievoisen tuokion, aivan kuin ei olisi
voinut uskoa silmiään eikä korviaan. Mutta kun hän näki, ettei
Gilbert tullut enää takaisin, nousi hän hevosensa selkään ja palasi
paikalleen.