Kuten nunnat olivat vieraalle ilmoittaneet, istui luostarin kapituli
paraikaa koolla pohtien, miten keisarin tytär otettaisiin kaikkein
loistavimmalla tavalla luostarissa vastaan.
Täten aloitti hänen kuninkaallinen korkeutensa Madame Louise
abbedissantoimensa Saint-Denisissä.
Luostarin koristusvarasto oli tätä nykyä melkoisen köyhä. Entinen
johtajatar oli vallastaan luopuessaan vienyt mennessään suurimman
osan pitsejä, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan, samoin
kuin pyhäinjäännöslippaatkin ja ehtoollisleipä-astiat, sillä
abbedissoilla, jotka valittiin aina ylhäisimmistä perheistä, oli
tapana ainoastaan lainata moisia laitoksia luostareillensa, silloin
kun he mitä maallisimmilla ehdoilla antautuivat joksikin aikaa
palvelemaan Herraa.
Kun Madame Louise oli saanut kuulla dauphinen poikkeavan
Saint-Denisin luostariin, lähetti hän erikoisen viestin
Versaillesiin, ja jo samana yönä tuotiin Saint-Denisiin vaunukuorma
seinäverhoja, pitsejä ja muita koristuksia.
Niitä tuotiin kaikkiaan kuudensadantuhannen livren arvosta.
Ja heti kun levisi huhu, kuinka kuninkaallisen loistaviksi nämä
juhlat suunniteltiin, huomattiin pariisilaisten tavallisen
uteliaisuuden kasvavan moninkertaiseksi, tuon voittamattoman,
hirveän uteliaisuuden, joka, kuten Mercier [kirjailija, 1740-1840;
kuvasi m.m. Pariisin yhteiskunnallisia puutteita ja paheita. Suom.]
aikoinaan lausui, saattaa pikku annoksissa olla sangen hassunkurista,
mutta joka panee aina ajattelemaan, jopa itkettää, kun kaikki
pariisilaiset ryntäävät sitä tyydyttämään.
Niinpä nähtiinkin Pariisin porvarien kömpivän ilmoille kojuistaan
ja rientävän jo varhain aamulla, heti kun dauphinen saapuminen oli
virallisesti julistettu, Saint-Denisiin ryhmin, joissa oli kymmeniä,
satoja, jopa tuhansia.
Ranskan kaarti, sveitsiläiset ja Saint-Denisiin sijoitetut rykmentit
oli pantu aseisiin, ja ne olivat asettuneet pitkäksi kujaksi estämään
tuon kansanmeren vyöryviä aaltoja, jotka olivatkin jo nousseet
hirveinä hyökyinä kirkon pääportaille ja kiivenneet luostarin
porttikaaria koristavien kuvanveistosten päälle. Kaikkialla näki
pään toisensa vieressä. Lapsia oli ovikatoksilla, miehiä ja naisia
ikkunoissa, ja tuhannet uteliaat, jotka olivat tulleet liian myöhään
tai jotka pitivät, kuten esimerkiksi Gilbert, parempana vapauttaan
kuin anastaa ja suojella paikkaa tungoksessa, -- tuhannet uteliaat,
sanomme, kiipesivät kuin mitkä ahkerat muurahaiset joka oksalle
asettuen niihin puihin, jotka muodostivat Saint-Denisistä la Muetteen
saakka kujan, jota pitkin dauphine tulisi.
Hovi oli kuitenkin Compiègnestä lähdettyään huomattavasti vähentynyt,
vaikka siinä vieläkin oli runsaasti vaunuja ja komeita livreitä.
Ellei ollut sangen ylhäinen herra, ei voinut ehtiä kuninkaan kanssa
samassa joukossa, sillä hän oli lisännyt tavallisen matkavauhtinsa
nyt kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, määräten monia hevosten
muuttopaikkoja matkan varrelle.
Vähäarvoisemmat ylimykset olivat siis jääneet vielä Compiègneen
tai ottaneet kyytimiehet palatakseen Pariisiin ja antaakseen omien
hevostensa levähtää.
Mutta levähdettyään päivän kotonaan, läksivät sekä herrat että
palvelijat jälleen liikkeelle ja ajoivat Saint-Denisiin, yhtä paljon
nähdäkseen kansanlaumaa kuin dauphineakin, jonka he olivat jo kerran
nähneet.
Ja paitsi näitä hovilaisten vaunuja, liikkuipa siihen aikaan
myöskin tuhansia muita yksityisvaunuja. Ne olivat parlamentin
jäsenten, ylivuokraajain, suurten liikemiesten, muotinaisten
ja oopperataiteilijatarten. Siihen lisäksi vielä vuokrahevoset
ja -vaunut, puhumattakaan _carabas_-vankkureista, jotka toivat
Saint-Denisiin kukin hiljaista menoa parisenkymmentä pariisilaista
herraa tai pariisitarta, jotka olivat matkalla tukehtua ajoneuvojen
tungokseen ja saapuivat perille varmaan paljoa myöhemmin kuin jos
olisivat lähteneet sinne jalkaisin.
Saattaa siis käsittää, mikä suunnaton ihmisvirta vieri Saint-Denisiä
kohti sen päivän aamuna, jolloin sanomalehdet ja julkiset ilmoitukset
kuuluttivat, että madame la dauphine tulisi sinne. Se tungeksi nyt
karmeliittiluostarin edustalla, ja kun ei enää ollut ainoatakaan
vapaata paikkaa onnen ensin suosimien saamalla torilla, niin levisi
se pitkin koko tienvartta, jota myöten dauphine ja hänen saattueensa
tulisi ja lähtisi.
Kuvitelkaamme tuossa tungoksessa, joka oli hirvittävä itse
pariisilaisistakin, kuvitelkaamme Gilbertiä, pientä yksinäistä,
avutonta poikaa, joka ei tuntenut paikkakuntaa laisinkaan ja oli
liian ylpeä kysymään keneltäkään neuvoa, sillä Pariisiin päästyään
täytyi hänen tietysti esiintyä jo aito pariisilaisena, hänen, joka
ei koskaan ollut nähnyt samaan paikkaan kerääntyneinä sataa henkeä
enempää!
Ensin näki Gilbert tänne astuskellessaan maantiellä kävelijöitä
ainoastaan siellä täällä. La Chapellen tienoilla ne näyttivät
lisääntyvän, ja viimein, kun hän tuli Saint-Denisiin, näytti niitä
nousevaa esiin suorastaan katukiveyksestä, ja ihmistä oli niin
tiheästi kuin laihoa suunnattomalla pellolla.
Väkijoukkoon jouduttuaan ei Gilbert nähnyt mitään eteensä. Hän
meni, tietämättä minne, sinne päin, jonne tungoskin meni Mutta
täytyihän Gilbertin ottaa selvä, missä hän oli. Hän näki eräiden
lasten nousevan puuhun. Hän ei tosin uskaltanut riisua takkiaan ja
noudattaa heidän esimerkkiään, vaikka hänen mielensä teki, mutta
puun juurelle hän meni. Ne onnettomat, jotka eivät nähneet mitään
eteensä, vaan tallustivat umpimähkää ja vetivät vuorostaan toisia
vanavedessään, keksivät nyt kysyä tietoja puihin nousseilta. Ja
heiltä he saivat kuulla, että luostarin ja sen edustalle asetettujen
kaartinrykmenttien välillä oli suuri, tyhjä aukeama.
Gilbertiä rohkaisi tämä ensimmäinen kyselmä niin, että hän tiedusteli
puolestaan, näkyikö jo mitään vaunuja.
Niitä ei vielä näkynyt. Mutta noin parin virstan päässä
Saint-Denisistä näkyi maantiellä jo suuri tomupilvi. Tätä juuri
Gilbert halusikin tietää. Vaunut eivät olleet vielä tulleet perille.
Hänen oli nyt vain saatava selville, mistä päin ne tulisivat.
Jos Pariisissa tungeksii kansanjoukon läpi puhumatta kenellekään
mitään, pidetään ihmistä joko englantilaisena tai kuuromykkänä.
Tuskin oli Gilbert puskeutunut sivulle, päästäkseen erilleen
tungoksesta, kuin hän tapasi erään ojan reunalla aterioimassa
pikkuporvari-perheen.
Siihen kuuluivat seuraavat henkilöt:
Tytär: kookas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, vaatimaton ja kaino.
Äiti: lihava, pieni ja leikkisä, valkohampainen ja punaposkinen.
Isä kiedottuna laajaan karkeaan, kamlottikankaiseen viittaan, jota
ei otettu vaatekaapista esille muuta kuin pyhäisin, mutta joka nyt
oli päässyt tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Ja tuosta puvustaan hän
pitikin nyt huolta paljon enemmän kuin vaimostaan ja tyttärestään,
sillä hän tiesi, että viimemainitut tulisivat kyllä omin päinsä
toimeen.
Lisäksi kuului perheeseen vielä täti: pitkä, laiha ja ärtyisä.
Oli myös mukana piika, joka aina nauroi.
Viimemainittu oli tuonut tänne valtavassa korissa täydellisen
aamiaisen. Ja kuormaa kantaessaankaan ei tyttö ollut lakannut
nauramasta tai laulamasta; ja rohkaisipa häntä siihen isäntäkin,
ottaen silloin tällöin tarvittaessa vuorostaan hänen taakkansa
raahatakseen.
Siihen aikaan pidettiin palvelijaa perheeseen kuuluvana: hän
ja talonkoira olivat suuresti saman arvoisia, he saivat joskus
selkäänsä, mutta myöskin aina olla matkassa.
Gilbert katseli salavihkaa tuota ryhmää ja näytelmää, joka oli
hänelle vielä aivan uutta. Kun hän oli elänyt syntymästään saakka
Taverneyn linnassa, niin hän tiesi kyllä, mitä on ylhäinen herrasväki
ja mitä palkolliset, mutta porvaristoa ei hän tuntenut vielä
laisinkaan.
Gilbert huomasikin, että nuo kunnon ihmiset noudattivat aineellisia
elämänvaatimuksia tyydyttääkseen filosofiaa, joka ei ollut
tosin Platonin eikä Sokrateen keksimä, mutta kuitenkin vivahti
Biaksen [muistamme "Lääkärin muistelmista" Biaksen lauseen: Minä
kuljetan omaisuuteni mukanani. Suom.] mielipiteeseen, laajemmassa
merkityksessä.
Mukaan oli nimittäin otettu niin paljon kuin mahdollista ja sitä
käytettiin niin halukkaasti kuin suinkin voitiin.
Isä leikkasi muulle joukolleen viipaleita erinomaista ruokahalua
herättävästä vasikanpaistista, jollaisesta pariisilaiset
pikkuporvarit niin paljon pitävät. Tuo ruokalaji lepäsi jo kaikkien
silmäin ahmimana ja kullanruskeana, houkuttelevana ja mehukkaana
kiiltäväksi poltetussa savivadissa, johon huomisesta huoltapitävä
perheen emäntä oli sen eilis-iltana haudannut porkkanain, sipulien
ja silavaviipaleiden joukkoon. Sitten oli palvelijatar vienyt vadin
leipurille, parinkymmenen muun samanlaisen herkun viereen, jotka
olivat kaikki tuodut paistettaviksi ja ruskeiksi paahdettaviksi uunin
jälkilämpimässä.
Gilbert valitsi itselleen läheisen jalavan juurella pienen sopivan
paikan, josta hän pieksi ruudukkaisella nenäliinallaan tomun ruoholta
pois.
Hän otti hatun päästänsä, levitti nenäliinansa ruohikkoon ja istui
sen päälle.
Hän ei ajatellut laisinkaan naapureitaan; mutta nämä puolestaan
katselivat tietysti häntä, koska hän ei heitä huomannut.
"Tuossa on siisti nuori mies", virkkoi äiti.
Tyttö punastui.
Tyttö punastui joka kerta, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin
jostakin nuoresta miehestä; ja tämä ominaisuus sai hänen vanhempansa
aina ihastuksesta haltioihinsa.
"Tuossa on siisti nuori mies", oli äiti sanonut. Pariisin porvariston
keskuudessa kohdistuu aina ensimmäinen huomautus johonkin
siveelliseen puutteeseen tai hyveeseen.
Isä käännähti katsomaan.
"Ja vieläpä kaunis poika", virkkoi hän.
Tyttö punastui yhä ankarammin.
"Hän näyttää kovin väsyneeltä, vaikka ei hänellä olekaan ollut mitään
kantamista", huomautti piika.
"Laiskuri!" sanoi täti.
Mutta äiti kääntyi Gilbertin puoleen tuttavallisella kysymyksellä,
jollaiseen pystyvät ainoastaan pariisilaiset:
"Monsieur, ovatko kuninkaalliset vaunut vielä täältä etäällä?"
Kun Gilbert huomasi, että nämä sanat olivat tarkoitetut hänelle,
nousi hän ylös ja kumarsi.
"Kohtelias nuori mies", virkkoi äiti.
Tyttö karahti tummanpunaiseksi.
"En tiedä varmaan", vastasi Gilbert; "mutta kuulin, että parin
virstan päässä täältä näkyy jo tomupilvi".
"Olkaa hyvä ja tulkaa nyt tänne, monsieur", virkkoi isä, "ja jos vain
käy laatuun..."
Ja hän osoitti ruohikkoon järjestettyä herkullista aamiaista.
Gilbert meni lähemmäksi seuruetta. Hän ei ollut vielä tänään syönyt.
Ruuan tuoksu oli viettelevä; mutta hän tiesi taskussaan olevan
viisi- tai kuusikolmatta souta rahaa, ja kun hän ajatteli, että hän
kolmanneksella tuosta omaisuudestaan saisi melkeinpä yhtä ravitsevan
aamiaisen kuin tämä tarjottukin, niin ei hän tahtonut ottaa mitään
noilta ensimmäistä kertaa näkemiltään ihmisiltä.
"Kiitos, monsieur", sanoi hän; "monet kiitokset, minä olen jo syönyt".
"Vai niin", virkkoi rouva; "näen, että te olette ajatteleva ihminen,
monsieur. Mutta tältä puolelta ette saa mitään nähdä."
"Entä te itse sitten?" kysyi Gilbert hymyillen; "ettehän tekään saa
mitään nähdä, kun olette täällä niinkuin minäkin?"
"Oh", väitti rouva, "meidän laitamme on aivan toisin, meillä on
veljenpoika kersanttina kuninkaallisessa kaartinrykmentissä".
Tyttö muuttui sinipunaiseksi.
"Hän seisoo paraikaa _Sinisen Riikinkukon_ edustalla, siellä on hänen
osastonsa."
"Ja uskallankohan udella, missä _Sininen Riikinkukko_ on?" kysyi
Gilbert.
"Aivan vastapäätä karmeliittiluostaria", vastasi äiti. "Hän on
luvannut meille paikan oman osastonsa takana. Siellä saamme nousta
hänen penkilleen, ja me näemme mainiosti, kun saattue laskeutuu
vaunuista."
Nyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei
uskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta
hänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.
Kuitenkin kuiskasi filosofia, tai paremminkin ylpeys, jota Rousseau
oli niin ankarasti kehoittanut häntä varomaan: "Naisille sopinee
tarvita toisten apua, mutta minä, joka olen mies, eikö minulla ole
omat käteni ja hartiani?"
"Kaikki ne, jotka eivät sinne pääse", jatkoi äiti aivan kuin arvaten
Gilbertin ajatuksen ja vastaten siihen, "kaikki ne, jotka eivät
sinne pääse, eivät näe muuta kuin tyhjät vaunut, ja tyhjiä vaunuja,
niitä nyt saa nähdä milloin tahansa! Sitä varten ei tarvitse tulla
Saint-Denisiin saakka."
"Mutta, madame", virkkoi Gilbert, "minun mielestäni monet muut
voisivat ajatella samoin kuin tekin".
"Kyllä; mutta monilla ei ole kaartissa veljenpoikaa, joka hankkii
heille katselupaikan."
"Ah, se on totta", virkkoi Gilbert.
Ja hän lausui sanan _totta_ niin pettynyt ilme kasvoillaan, että
pariisilaisten tarkkanäköiset silmät huomasivat sen heti.
"Mutta saattaahan monsieur tulla meidän kanssamme, jos haluaa",
virkkoi silloin isä, taitava mies arvaamaan kaikki vaimonsa
toivomukset.
"Oi, monsieur", sanoi Gilbert, "pelkään olevani teille haitaksi".
"Pyh, eikö mitä", vastasi vaimo, "te autatte meitä sinne paikalle
pääsemään. Meillä ei ollut tässä kuin yksi mies apunamme, nyt meillä
on kaksi."
Mikään perustelu ei olisi voinut paremmin voittaa Gilbertiä. Hän
ajatteli olevansa toisille hyödyksi, korvaten siten itselleen
tarjotun avun. Ja silloin hänen omatuntonsa rauhoittui ja hänen
kaikki arvelunsa katosivat. Hän myöntyi nyt estelemättä tarjoukseen.
"Saas nähdä, kenelle hän tarjoaa käsivartensa", huomautti täti.
Se apu tuli Gilbertille aivan kuin taivaasta. Sillä kuinka
olisi hän voinut tunkeutua tuon muurin läpi, jonka muodosti
kolmekymmentätuhatta ihmistä ja jotka kaikki olivat arvonsa,
rikkautensa ja voimainsa puolesta häntä mahtavampia? Ja ennen
kaikkea: he olivat tottuneet hankkimaan itselleen paikan tällaisissa
juhlissa, joissa jokainen anastaa omakseen niin suuren tilan kuin
suinkin saattaa.
Filosofimme olisi muuten, jos hän ei olisi ollut moinen teoreetikko,
vaan enemmän praktikko, saanut tehdä tilaisuudessa mainioita
dynaamisia huomioita yhteiskunnasta.
Neljän hevosen vetämiä vaunuja vilisti läpi tungoksen kuin
tykinkuulia, ja kaikki väistyivät syrjään esijuoksijan tieltä, jolla
oli päässä höyhentöyhdöllä kaunistettu hattu, yllään kirjavanvärinen
ihokas ja kädessä paksu keppi ja edessään usein juoksemassa vielä
pari vastustamatonta koiraa.
Jotkut kahden hevosen vetämät vaunut ikäänkuin lausuivat tunnussanan
vartioston korvaan ja asettuivat sitten omalle paikalleen luostarin
edustalla olevaan piiriin.
Ratsastajat tulivat perille, tosin käymäjalkaa, mutta kuitenkin
valliten muuta laumaa, keskeytettyään tuhannet tuuppimiset ja
tyrkkimiset ja tyytymättömät nurinat.
Ja viimeisenä tuli jalankulkija, usein takaisin lykittynä,
haukuttuna, häilyen kuin aalto tuhansien muiden aaltojen ajamana,
nousten tuon tuostakin varpailleen, vierusmiesten kohottamana
ylös ilmaan ja koettaen jälleen kuten Antaios-jättiläinen päästä
koskettamaan tuota yhteistä äitiämme, jota maaksi kutsutaan. Ja niin
hän etsi väylää päästäkseen tungoksesta ulos, löysi sen viimein ja
veti perässään myöskin perheensä, jonka melkein aina muodosti suuri
joukko naisia, sillä pariisilainenhan on ainoa porvari, joka osaa ja
uskaltaa viedä naisensa aina ja kaikkialle mukaansa ja hankkia heille
kunnioitusta, tarvitsematta käyttää voimasanoja.
Ensimmäisenä kaikkialla tai paremminkin sanoen edellä muuta
joukkoa nähtiin halvan rahvaan mies, partaisin kasvoin, päässä
jonkunlaisen myssyn tähteet, käsivarret paljaina, housut nuoralla
vyölle kurottuina, väsymättä, innoissaan, sysien kyynärpäillään,
hartioillaan, lykkien jaloillaan, nauraen nauruaan hammasta purren
ja murtaen tiensä jalankulkijan lävitse yhtä helposti kuin Gulliver
lilliputtien pellossa.
Gilbert ei ollut ylhäinen herra neljän hevosen vetämissä vaunuissa,
ei parlamentin jäsen kahden hevosen vetämissä, ei sotilas ratsunsa
selässä, ei Pariisin porvari eikä rahvaan mies ja olisi kai varmaan
murskautunut, puristunut ja tukehtunut tässä tungoksessa. Mutta kun
hän kerran pääsi porvarin turviin, tunsi hän itsensä voimakkaaksi.
Hän tarjosi päättävästi perheenäidille käsivartensa.
"Hävytön", mutisi täti.
Lähdettiin menemään. Isä kulki sisarensa ja tyttärensä keskellä;
heidän perästään tuli palvelijatar kori käsivarrella.
"_Messieurs_, olkaahan hyvä, laskekaa nyt", sanoi rouva hilpeästi
nauraen; "messieurs, olkaa kilttejä!..."
Ja herrat vetäytyivät syrjään ja antoivat hänen tulla, hänen
ja Gilbertin. Ja heidän vanavedessään purjehti sisään koko muu
joukkokunta.
Askel askeleelta, jalan verta kerrallaan, valloitettiin koko
viidensadan sylen matka, joka oli äskeisen aterioimispaikan ja
luostarin välillä. Ja siten saavuttiin pelätyn Ranskan kaartin
muodostaman vartiokujan luokse, jonka apuun porvari perheineen oli
ehdottomasti luottanut.
Tytär oli tullut vähitellen entisen väriseksi.
Kun oli päästy sinne, kohottautui porvari Gilbertin olkapäiden varaan
ja näki silloin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään vaimonsa
veljenpojan, joka seisoi viiksiään kierrellen paikallaan.
Porvari antoi hänelle hatullaan niin harvinaisia merkkejä, että
veljenpoika ne viimeinkin huomasi. Ja hän tuli porvarin luo ja pyysi
tovereitaan suomaan hiukan tilaa, ja toverit avasivat silloin eräästä
paikasta riviään.
Ja tuosta aukosta pujahtivat heti Gilbert ja porvarisrouva ja porvari
sisarineen ja tyttärineen sisään, viimeisenä palvelijatarkin, joka
tosin kirkaisi sotilasrivien läpi mennessään pari kertaa kimeästi ja
käännähti ja katsoi julmasti taakseen, isäntäväen kuitenkaan edes
kysymättä häneltä, mistä syystä hän näin äänteli.
Siten päästiin tien toiselle puolelle ja Gilbert huomasi olevansa nyt
oikealla paikalla. Hän kiitti porvaria; porvari kiitti puolestaan
häntä. Äiti koetti pyytää nuorukaista pysymään joukossaan. Täti
kehoitti häntä menemään matkaansa, ja sitten erottiin, varmaankin
ainaiseksi.
Sillä kohdalla, jossa Gilbert seisoi, oli ainoastaan etuoikeutettuja;
hänen oli siis helppo raivata tiensä erään suuren lehmuksen luokse,
jonka juurella hän nousi kivelle seisomaan, nojautui puun alimmaista
oksaa vastaan ja alkoi odottaa.
Gilbert ennätti seistä tässä asennossa noin puoli tuntia, kun rummut
alkoivat päristä, tykin laukaus jymähti ja tuomiokirkon kello lähetti
ilmoihin ensimmäisen majesteettisen ja kumisevan äänensä.