Samalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen
pureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja
hengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä,
sanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin
karmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea,
mutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä
harso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella
hevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä,
mutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä
ja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin
hevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä
tai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.
Joitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman
ympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa,
josta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä
sisälle.
"Mitä te tahdotte, madame?" kysyi eräs porvareista.
"Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle", vastasi tuntematon
nainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.
"Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan
ainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan,
on nyt mennyt."
"Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren
puheille?" kysyi nyt kolkuttaja.
"On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai
soitettava suuren portin kelloa."
Toinen porvari tuli luokse.
"Tiennettehän, madame", sanoi hän, "että nykyään on johtajattarena
hänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?"
"Kyllä, sen tiedän."
"_Vertudieu!_ Kuinka kaunis hevonen!" huudahti eräs kuningattaren
rakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. "Tiedättekös,
että jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan
louisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?"
Nämä kehut vaikuttivat sangen tehokkaasti katselijajoukkoon.
Eräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin
rakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi
hänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.
"Menkää sisään, madame", kehoitti hän, "ja viekää hevosenne sinne
myöskin".
Nainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa,
jonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti
nopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.
Tultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa
suitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti
niin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että
portinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan
portin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos
luostarirakennuksesta.
"Mitä te tahdotte, madame?" huudahti hän; "ja kuinka te olette
päässyt tänne?"
"Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin", vastasi vieras; "ja
mitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä
luostarin johtajattaren puheille".
"Madame ei ota vastaan tänä iltana."
"Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus
on ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia
maallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua."
"Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen
kuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on
tuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin
kokousta."
"Hyvä siskoni", jatkoi vieras nainen, "minä tulen kovin kaukaa, minä
tulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa,
ja voimani aivan pettävät."
"Minkä minä tälle voin? Olen saanut madamelta nimenomaisen käskyn."
"Sisko, minun on ilmoitettava abbedissalle kovin tärkeitä asioita."
"Tulkaa huomenna uudestaan."
"Mahdotonta... Minä olin Pariisissa yhden päivän, ja jo tuona yhtenä
päivänä... muuten, minä en voi mennä yöksi majataloon."
"Miksi ette?"
"Siksi, että minulla ei ole rahaa."
Portinvahti-nunna katseli kummissaan vallasnaista, jonka puku oli
täynnä jalokiviä, ja jolla oli noin kaunis hevonen, mutta joka
kuitenkin väitti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa yösijaansa.
"Oh, älkää välittäkö sanoistani tai sen paremmin vaatteistani",
vastasi vieras nainen; "ei, minä en puhunut totta sanoessani, ettei
minulla ole rahaa, sillä varmaan päästettäisiin minut velaksikin
mihin majataloon tahansa. Ei, ei, minä en etsi täällä yösijaa, vaan
turvaa."
"Madame, tämä luostari ei ole Saint-Denisin ainoa, ja kaikissa
muissakin on abbedissa."
"Kyllä, sen tiedän hyvin; mutta minä en voi kääntyä tavallisen
abbedissan puoleen, hyvä sisko."
"Luulen, ettei teidän maksa vaivaa yhä vaatia pääsyä hänen luokseen.
Ranskan Madame Louise ei sekaannu enää maailmallisiin asioihin."
"Ei haittaa; ilmoittakaa hänelle vain, että tahdon puhua hänen
kanssaan."
"Hän on kapitulin kokouksessa, sanoin."
"Entä kokouksen jälkeen?"
"Se on parhaiksi vasta alkanut."
"Menen siis kirkkoon ja odotan siellä ja rukoilen."
"Minun täytyy pahoitella, madame."
"Miksikä niin?"
"Te ette saa häntä odottaa."
"Enkö minä saa odottaa?"
"Ette."
"Oi, minä olen siis tullut väärään paikkaan! Minä en olekaan täällä
Jumalan talossa?" huudahti tuntematon nainen niin kiivain äänin ja
katsein, ettei nunna enää uskaltanut ottaa vastuuta estellen häntä,
vaan virkkoi:
"Jos asia on niin tärkeä, niin koetan parastani."
"Oi, ilmoittakaa hänen korkeudelleen, että minä tulen Roomasta",
lisäsi tuntematon nainen. "Että minä en ole pysähtynyt koko matkalla
paitsi kahdessa paikassa, Mainzissa ja Strassburgissa, muuta kuin
sen verran, mitä välttämättä olen tarvinnut nukahtaakseni ja että
minä en ole varsinkaan viimeisinä neljänä päivänä levännyt enempää
kuin saadakseni voimia, voidakseni pysyä satulassa ja lepuuttaakseni
hevostani, että se jaksoi minua kantaa."
"Minä ilmoitan, siskoni."
Ja nunna meni sisään.
Tuokion päästä ilmestyi ovelle muuan palvelijasisar.
Portinvahti-nunna tuli hänen perässään.
"No niin?" kysyi heti vieras nainen jouduttaakseen vastausta, jonka
hän ehdottomasti tahtoi kuulla.
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa sanoo, madame, että hänen on aivan
mahdotonta tänä iltana ottaa teitä vastaan, mutta että teille siitä
huolimatta tarjotaan vieraanvaraisuutta luostarissa, koska väitätte
välttämättä tarvitsevanne turvaa", vastasi palvelijasisar. "Te voitte
siis astua sisään, siskoni, ja jos tosiaan olette ajanut niin pitkän
matkan ja olette niin väsynyt kuin sanotte, saatte aivan heti mennä
levolle."
"Entä hevoseni?"
"Siitä kyllä pidetään huoli; olkaa rauhassa, siskoni."
"Se on lauhkea kuin lammas. Sen nimi on Djerid ja se tulee luokse,
kun kutsuu sitä sillä nimellä. Minä pyydän teitä vaalimaan sitä
hyvin, sillä se on harvinaisen oivallinen hevonen."
"Sitä vaalitaan niinkuin kuninkaan omia hevosia."
"Monet kiitokset!"
"Viekää nyt madame huoneeseensa", käski palvelijasisar
portinvahti-nunnaa.
"Ei huoneeseen, vaan kirkkoon! Minä en tarvitse unta, vaan kylläkin
rukoilua."
"Kappeli on auki, siskoni", vastasi nunna osoittaen pientä sivuovea,
joka vei kirkkoon.
"Ja minä saan tavata johtajatarta?" kysyi muukalainen.
"Huomenna."
"Varhain aamulla?"
"Ei varhain aamulla, se ei vielä käy päinsä."
"Miksikä ei?"
"Siksi, että varhain huomisaamuna täällä on suuri vastaanotto."
"Oi, kuka on tuo vastaanotettava, jolla on suurempi kiire ja joka on
onnettomampi minua?"
"Madame la dauphine suo meille kunnian pysähtymällä ohimennessään
pariksi tunniksi luoksemme. Se on suuri armonosoitus luostariamme
kohtaan, juhlahetki meille siskoraukoille: joten te siis
ymmärtänette..."
"Voi minua!"
"Abbedissa toivoo, että kaikki täällä saataisiin kuninkaallisten
vieraitten arvon mukaiseen kuntoon."
"Ja sillä välin, kunnes saan tavata teidän korkeaa johtajatartanne,
olenko täällä varmassa turvassa?" kysyi tuntematon nainen katsellen
ympärilleen ja vavahtaen selvästi kauhusta.
"Kyllä, siskoni, aivan varmaan. Meidän luostarimme on turvapaikka
yksin rikollisillekin, sitä suuremmalla syyllä..."
"Pakolaisille", jatkoi vieras nainen. "Hyvä, tänne ei siis kukaan voi
päästä, eikö niin?"
"Ei ilman lupaa kukaan."
"Oi, mutta jos hän hankkii itselleen tuon luvan, oi, hyvä Jumala,
hyvä Jumala, tuo mies, joka on niin mahtava, että hänen voimansa
minua usein kauhistaa!" huudahti tuntematon nainen.
"Mikä mies?" kysyi nunna.
"Ei mikään, ei mikään."
-- Hän raukka lienee heikkopäinen, -- mutisi nunna itsekseen.
"Viekää minut kirkkoon, kirkkoon!" jatkoi muukalainen aivan kuin
todistaakseen oikeaksi toisen ajatuksen itsestään.
"Tulkaa, siskoni, niin vien teidät sinne."
"Minua ajetaan näet takaa; kiireesti, kiireesti kirkkoon!"
"Oh, Saint-Denisin luostarin muurit ovat lujat", vastasi
palvelijasisar säälivästi hymyillen. "Siksi voitte huoletta noudattaa
minun neuvoani ja mennä, noin väsynyt kun olette, lepäämään hyvään
vuoteeseen, sen sijaan että vaivaisitte polvianne kappelin kovalla
kivilattialla."
"Ei, ei, minä tahdon rukoilla. Minä tahdon rukoilla Jumalaa
päästämään minua niistä, jotka ajavat minua takaa", huudahti nuori
nainen ja pujahti sisään nunnan hänelle näyttämästä ovesta ja sulki
sen mennessään.
Nunna oli utelias, kuten ainakin nunna, ja kiersi kappeliin suuresta
ovesta, hiipi siellä hiljaa ja näki tuntemattoman naisen maassa
alttarin juuressa, rukoilemassa nyyhkyttäen ja painaen kasvojaan
lattiaa vasten.