Gilbert teki innokkaasti työtä, ja hänen paperinsa alkoi täyttyä
tunnollisilla kokeilla, kun vanhus katseltuaan hänen tointaan jonkun
aikaa istui myöskin pöydän ääreen ja alkoi korjailla painettuja
arkkeja, jotka olivat samanlaisia kuin nuo hernepussit ullakolla.
Sillä tavoin meni kolme tuntia, ja pieni kupukello löi yhdeksän.
Silloin tuli Teresia yhtäkkiä sisään.
Monsieur Jacques kohotti päätänsä.
"Tule nopeasti", sanoi emäntä hänelle, "mene tuonne saliin. Siellä
on taas eräs prinssi. Hyvä Jumala, milloinkahan tämä ylhäisten virta
loppuu? Kun hänen päähänsä ei vain pälkähtäisi jäädä ruualle, kuten
Chartresin herttuan joku aika sitten!"
"Ja kuka se prinssi on?" kysyi Jacques matalalla äänellä.
"Hänen korkeutensa prinssi de Conti."
Tämän nimen kuullessaan tipautti Gilbert arkilleen G:n, jota
Bridoison [koomillinen virkaherra Beaumarchaisin näytelmässä "Figaron
häät". Suom.] olisi arvostellut, jos hän olisi tähän aikaan elellyt,
paremmin -- _muu-uste_-löntiksi kuin nuotiksi.
"Prinssi ja korkeus", supatti hän itsekseen.
Jacques poistui ovesta Teresian perästä, joka sulki oven.
Silloin katseli Gilbert ympärilleen ja nähdessään olevansa yksin
kohotti päätänsä, joka oli mennyt varsin pyörälle.
"Mutta missä minä oikein olenkaan?" huudahti hän. "Prinssejä ja
korkeuksia tämän herra Jacquesin vieraina! Chartresin herttua,
prinssi de Conti nuotinkopijoitsijan luona!"
Hän meni ovelle kuuntelemaan ja hänen sydämensä tykytti omituisella
tavalla.
Toisessa huoneessa oli jo lausuttu ensimmäiset tervehdykset herra
Jacquesin ja prinssin välillä. Prinssi puhui paraikaa.
"Veisin mielelläni teidät kanssani", virkkoi hän.
"Miksikä niin, hyvä prinssi?" kysyi Jacques.
"Esitelläkseni teidät dauphinelle. Nyt alkaa filosofialle uusi
ajanjakso, rakas filosofini."
"Tuhannet kiitokset hyvästä tahdostanne, monseigneur; mutta minun on
mahdoton tulla kanssanne."
"Mutta seurasittehan kuusi vuotta sitten rouva de Pompadouria
Fontainebleaun huvilinnaan?"
"Silloin olin kuusi vuotta nykyistä nuorempi; nykyään kytkee
kivuloisuus minut nojatuoliini."
"Ja ihmisvihanne."
"Entäpä jos niin olisi, monseigneur? Maailma ei tosiaan ole niin
merkillinen, että sen tähden ansaitsisi häiritä itseään."
"No niin, te pääsette Saint-Denisiin tulosta ja suurista
juhlallisuuksista ja vien teidät Muetteen, jonne hänen kuninkaallinen
korkeutensa dauphine jää ylihuomis-iltana."
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa saapuu siis ylihuomenna
Saint-Denisiin?"
"Koko saattoseuroineen. Kuulkaahan nyt, penikulma ei ole pitkä matka
eikä sen kulkemiseen menevä aika tuota teille suurta häiriötä.
Väitetään, että prinsessa on erittäin musikaalinen; hän on muka
Gluckin oppilas."
Gilbert ei kuullut enää muuta. Sanoista "Ylihuomenna dauphine saapuu
koko saattoseurueineen Saint-Denisiin" hän muisti vain yhden seikan,
nimittäin sen, että hän olisi ylihuomenna ainoastaan penikulman
päässä Andréesta.
Voimakkaampi kahdesta tunteesta tukehutti hänessä toisen. Rakkaus
hävitti uteliaisuuden. Hetken tuntui Gilbertistä siltä kuin
tuossa pienessä työhuoneessa ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa hänen
hengittääkseen. Hän juoksi ikkunan luo ja tahtoi avata sen, mutta
se oli sisältä suljettu lukolla, luultavasti sitä varten, ettei
vastapäätä olevasta huoneustosta voitaisi mitenkään nähdä, mitä hra
Jacquesin kamarissa tapahtui.
Gilbert hervahti alas tuolilleen.
-- Oi, minä en kuuntele enää ovien takana, -- ajatteli hän. --
Minä en koeta enää urkkia tämän köyhän porvarin, suojelijani, tuon
kirjurin salaisuuksia, hänen, jota sellainen mies kuin prinssi
sanoo ystäväkseen ja jonka hän tahtoo esitellä Ranskan tulevalle
kuningattarelle, keisarin tyttärelle, jolle neiti Andrée puhui
melkein polvillaan maassa. Ja kuitenkin, ehkä saisin kuulla jotakin
neiti Andréesta, jos kuuntelisin oven takana. Ei, ei, silloinhan
olisin kuin mikä lakeija. Myöskin la Grien tapana oli kuunnella oven
takana.
Ja hän loittoni päättävästi pois ovelta, jonne hän oli jälleen
mennyt. Hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmiään pimensi ikäänkuin
pilvi.
Hän tarvitsi nyt voimakkaampaa ajanvietettä, kopioiminen ei olisi
jaksanut hänen ajatuksiaan kiinnittää. Hän otti erään kirjan hra
Jacquesin pöydältä.
-- _Tunnustuksia_, -- luki hän hämmästyen ja ihastuen. --
_Tunnustuksia_, sama, jota minä olen lukenut niin innokkaasti satasen
sivua. 'Tekijän muotokuvalla varustettu painos.' Ah, ja minä kun en
ole koskaan nähnyt Rousseaun kuvaa. Nyt, nyt sen näen.
Ja hän käänsi nopeasti silkkipaperilehden, joka peitti
teräspiirrosta, näki kuvan ja huudahti.
Samassa aukesi ovi; Jacques tuli takaisin sisään.
Gilbert vertaili häntä kädessään pitämäänsä kuvaan, ja kirja heltisi
hänen kädestään, sillä hän ojensi molemmat kätensä ja hänen koko
ruumiinsa vapisi.
"Minä olen Jean Jacques Rousseaun luona!" mutisi hän.
"Katsotaanpa, mitenkä nuottien kopioimisen käy, lapseni",
vastasi Jean Jacques hymyillen ja paljon onnellisempana tästä
odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin tuhansista muista
kunniakkaan elämänsä voitoista.
Ja hän meni vapisevan Gilbertin ohitse pöydän luo ja vilkaisi
nuorukaisen paperia.
"Nuotit eivät ole huonosti tehtyjä", virkkoi hän, "mutta te ette
muista säilyttää kyllin hyvin tyhjää reunustaa. Sitäpaitsi te ette
yhdistä aivan tarkoin yhteenkuuluvia nuotteja. Malttakaahan, tuosta
tahdista puuttuu tahtimerkki; ja sitten vielä nuo tahtiviivat eivät
ole suoria. Ja avonaiset nuotit on piirrettävä kahdella pikku
kaarella. Ei haittaa, vaikkeivät ne aivan tarkoin yhdykään. Aivan
pyöreä nuotti ei ole siro, ja kaula ei sulaudu siihen kauniisti. --
Niin, ystäväni, te olette tosiaan Jean Jacques Rousseaun luona."
"Oi, antakaa anteeksi kaikki tyhmyydet, mitä olen täällä puhunut",
huudahti Gilbert ja näytti olevan valmis heittäytymään polvilleen.
"Tänne täytyi siis tulla prinssin", vastasi Rousseau olkapäitään
kohauttaen, "että olisitte tuntenut vainotun ja onnettoman Geneven
filosofin? Poloinen lapsi, tai onnellinen lapsi, te, joka ette tiedä,
mitä vaino on!"
"Oh, minä olen onnellinen, niin kovin onnellinen, mutta siitä, että
näen nyt teidät ja tunnen teidät ja olen teidän luonanne."
"Kiitokset, lapseni, kiitokset; mutta eipä riitä olla onnellinen,
täytyy myöskin tehdä työtä. Nyt, kun olette kokeillut, ottakaa tämä
_rondo_ ja koettakaa kopioida se oikealle nuottipaperille. Se on
lyhyt eikä kovin vaikea. Ennen kaikkea siististi. Mutta kuinka te
tunsitte?..."
Gilbert nosti ylpeyttä paisuvin sydämin maasta _Tunnustuksia_ ja
näytti Jean Jacquesille kuvaa.
"Ahaa, nyt ymmärrän, kuvani, joka tuomittiin poltettavaksi ja
poltettiin _Émilen_ ensi sivulla. Mutta ei väliä, tuli valaisee,
tulkoon se auringosta tai polttoroviolta."
"Monsieur, tiedättekö, että minä en ole koskaan uneksinut parempaa
kuin saada olla luonanne? Tiedättekö, että kunnianhimoni ei ole
toivonut koskaan mitään suurempaa?"
"Luonani te ette voi olla, ystäväni", vastasi Jean Jacques, "sillä
minä en pidä oppilaita. Mitä jälleen vieraihin tulee, olettehan
nähnyt, etten ole kyllin rikas ottamaan niitä vastaan ja varsinkaan
pitämään niitä luonani kauempaa."
Gilbert värähti, Jean Jacques tarttui hänen käteensä.
"Mutta älkäähän kuitenkaan huoliko. Siitä saakka kun teidät tapasin,
olen teitä tutkinut, lapseni. Teissä on paljon pahaa, mutta myöskin
paljon hyvää; taistelkaa koko tahdonvoimallanne pahoja vaistojanne
vastaan, varokaa ylpeyttä, tuota filosofian syöpää, ja kopioikaa
nuotteja parempaa odottaessanne."
"Oi, hyvä Jumala", huudahti Gilbert, "minä olen aivan päästä pyörällä
siitä, mitä minulle nyt on tapahtunut".
"Eikä teille kuitenkaan ole tapahtunut mitään muuta kuin sangen
yksinkertaista ja luonnollista, lapseni; mutta onhan totta, että
juuri yksinkertaisimmat asiat järkyttävät enimmän herkkiä sydämiä
ja älykkäitä mieliä. Te olette paennut jostakin, enkä minä ole
pyytänyt saada tietää salaisuuttanne; te pakenette läpi metsien;
siellä metsissä tapaatte miehen, joka kokoaa lääkekasveja, hänellä
on leipää, teillä ei sitä ole, hän jakaa leipänsä kanssanne. Te ette
tiedä, mistä saada asumusta, tuo mies tarjoaa teille turvapaikan;
hänen nimensä on Rousseau, siinä koko asia; ja hän sanoo nyt teille:
'Filosofian ensimmäinen sääntö on: Ihminen, riitä itse itsellesi.'
-- No niin, ystäväni, kun olette kirjoittanut tuon rondon, olette
ansainnut tämänpäiväisen ravintonne. Kopioikaa siis rondonne."
"Oi, monsieur, kuinka te olette hyvä!"
"Mitä asuntoon jälleen tulee, saatte sen kaupanpäällisiksi. Mutta ei
yölukemisia; tai jos aiotte polttaa kynttilöitä öisin, saatte polttaa
omianne, muuten Teresia murisee kovasti. Onko teillä nyt nälkä?"
"Oi, ei, monsieur", vastasi Gilbert itku kurkussa.
"Eilistä illallista on vielä jäljellä tämän päivän aamiaiseksi,
älkää kursailko. Tämä ateria on viimeinen, mitä syötte pöydässäni,
lukuunottamatta jotakin vieraskutsua silloin tällöin."
Gilbert aikoi tehdä jonkun kieltävän liikkeen, mutta Rousseau
keskeytti sen nyökäyttäen päätänsä:
"Rue Plâtrièren varrella on pieni työväen ruokala", jatkoi hän.
"Siellä saatte halvalla ruokaa, sillä minä suosittelen teitä siellä.
Mutta sitä ennen, tulkaa nyt aamiaiselle."
Gilbert läksi ääneti Rousseaun perässä. Ensi kertaa elämässään hänen
tahtonsa oli masennettu; puolustukseksi mainittakoon ainoastaan, että
sen oli masentanut muita miehiä mainiompi olento.
Muutaman suupalan syötyään nousi Gilbert pöydästä ja meni takaisin
työnsä ääreen. Hän puhui totta: hänen vatsansa oli paljosta
mielenliikutuksesta ikäänkuin kutistunut, niin ettei se voinut ottaa
vastaan minkäänlaista ravintoa. Koko päivänä ei hän vilkaissutkaan
työstään, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, revittyään palasiksi
kolme pilaantunutta lehteä, oli hänen onnistunut kopioida neljä sivua
pitkä rondo luettavasti ja puhtaasti.
"En tahdo teitä imarrella", sanoi Rousseau, "se on vielä huonoa,
mutta siitä saa selvän; se on kymmenen soun arvoinen; kas tässä
rahat!"
Gilbert otti ne kumartaen vastaan.
"Tuolla kaapissa on leipää, hra Gilbert", virkkoi Teresia, johon
Gilbertin vaiteliaisuus, lauhkeus ja uutteruus olivat tehneet hyvän
vaikutuksen.
"Kiitoksia, madame", vastasi Gilbert; "olkaa vakuutettu, etten
koskaan unohda hyvyyttänne".
"Kas tuossa, ottakaa vain", sanoi Teresia ja antoi hänelle leivän.
Gilbert aikoi kieltäytyä sitä ottamasta. Mutta hän sattui katsomaan
Jean Jacquesiin ja ymmärsi hänen kulmakarvainsa rypistyksestä,
läpitunkevasta katseestaan ja hienoista huulistaan, jotka alkoivat jo
mennä suppuun, että moinen kielto saattaisi vierasisäntää loukata.
"No, minä otan", sanoi Gilbert.
Sitten hän läksi takaisin pieneen kamariinsa, kädessä kuuden soun
hopearaha ja neljä yhden soun kuparikolikkoa, jotka Jean Jacques oli
hänelle antanut.
"Viimeinkin", virkkoi hän tullen omaan kammioonsa, "olen oma
isäntäni; niin, joskaan en aivan vielä, koska tämä leipä on almua".
Ja vaikka hänellä oli nälkä, pani hän leivän pois ikkunalaudalle eikä
koskenutkaan siihen.
Sitten hän ajatteli, että hän voi unohtaa nälkänsä unessa, ja
sammutti kynttilän ja heittäytyi olkipatjalle.
Seuraavana päivänä, -- edellisenä yönä oli Gilbert nukkunut sangen
vähän, -- seuraavana päivänä näki nouseva aurinko hänet jo valveilla.
Hän muisti, mitä Rousseau oli puhunut hänelle puutarhasta, jonne
päin ikkunaluukku oli. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki tosiaan
puutarhan komeine puineen; puitten takana kohosi yksityishotelli,
jonka tonttiin puutarha kuului ja jonka portti oli Jussienne-kadulle
päin.
Eräässä puutarhan kulmassa pilkotti aivan nuorten puitten ja kukkien
keskeltä pieni paviljonki suljetuin ikkunaluukuin.
Gilbert luuli ensin, että ne luukut olivat vielä siksi kiinni, että
oli näin aikaista aamulla ja etteivät paviljongin asukkaat olleet
vielä heränneet. Mutta kun hän sitten piankin huomasi, että puut
olivat saaneet kasvaa ja versoa aivan luukkuihin asti, ymmärsi hän,
että tuo paviljonki oli ollut asumattomana ainakin jo edellisen
talven.
Sitten alkoi hän jälleen katsella ja ihailla kauniita lehmuksia,
jotka estivät häntä näkemästä päärakennusta.
Pari kolme kertaa sai nälkä Gilbertin vilkaisemaan leivänkannikkaan,
jonka Teresia eilis-iltana oli hänelle leikannut. Mutta vaikka
hän katselikin sitä ahnaasti, oli hän kuitenkin siinä määrin oman
tahtonsa herra, ettei hän siihen koskenut.
Kello löi viisi. Silloin hän arveli, että eteisen ovi oli jo avattu.
Ja kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa!
-- sillä Jean Jacques oli pitänyt huolen, että Gilbert tapasi
ullakkokamariinsa palatessaan siellä kaikki vaatimansa pukeutumiseen
tarvittavat välineet, -- niin, kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä
ja harjannut vaatteensa, otti hän leivänkannikkansa ja meni ulos.
Rousseau ei tällä kertaa ollut häntä herättänyt eikä ollut edellisenä
iltana lukinnut hänen oveansakaan, varmaankin liiallisen epäluulonsa
neuvomana tutkimaan tällä tavoin tehokkaammin vieraansa elämäntapoja.
Ja nyt kuuli Rousseau hänen tulevan alas ja piti häntä silmällä.
Hän näki Gilbertin menevän ulos leipä kainalossa.
Muuan kerjäläinen tuli Gilbertin luokse, Rousseau näki nuorukaisen
antavan leivän kerjäläiselle ja sitten menevän erääseen
leipurikauppaan, jonka ovet juuri oli avattu, ja ostavan sieltä uuden
kimpaleen leipää.
-- Nyt hän lähtee varmaankin ruokapaikkaan, -- ajatteli Rousseau, --
ja pääsee siten lanteistansa.
Rousseau erehtyi; kävellessään Gilbert söi osan leipäänsä. Sitten
hän pysähtyi kadun kulmaan suihkulähteen luo ja joi siitä vettä. Söi
lopun leipäänsä, joi vielä, huuhteli suunsa, pesi kätensä ja tuli
takaisin.
-- Totisesti, -- tuumi Rousseau, -- taidanpa olla nyt onnellisempi
kuin Diogenes, nimittäin että olen löytänyt ihmisen.
Ja kun hän kuuli Gilbertin nousevan ylös portaita, riensi hän
avaamaan hänelle oven.
Päivä meni kokonaan keskeytymättömässä työssä. Gilbert kohdisti
kaiken ahkeruutensa, terävyytensä ja itsepäisyytensä tuohon
kopioimistyöhön. Seikat, joita hän ei ymmärtänyt, hän osasi aavistaa.
Ja Gilbertin käsi piirsi hänen rautaisen tahtonsa orjana nuotit
arkailematta ja virheitä tekemättä. Ja niinpä hän illan tullen oli
kopioinut kokonaista seitsemän sivua, ellei juuri erittäin kauniisti,
niin ainakin moitteettomasti.
Rousseau katseli työtä sekä arvostelijana että filosofina.
Arvostelijana hän moitti nuottimerkkien muotoa, yhdysviivain ohuutta,
paussien ja pisteiden liian suurta välimatkaa. Mutta hän myönsi, että
tämänpäiväinen jäljennös oli huomattava edistysaskel eilisestä. Ja
hän antoi Gilbertille viisikolmatta souta palkaksi.
Filosofina hän ihaili ihmistahdon voimaa, joka sai nuoren
kahdeksantoista-vuotiaan pojan istumaan selkä kumarassa työssä,
kaksitoista tuntia yhtä mittaa, nuorukaisen, jonka vartalo oli hento
ja notkea ja luonne intohimoinen. Sillä Rousseau oli helpostikin
nähnyt intohimon tulen, joka leimusi Gilbertin sydämessä. Hän ei
vielä vain varmaan tiennyt, oliko tuo intohimo kunnianhimoa vai
rakkautta.
Gilbert punnitsi kämmenellään saamiaan rahoja: siinä oli
neljänkolmatta soun hopearaha ja yksi soun kuparikolikko. Hän pisti
kuparikolikon liiviensä taskuun, luultavasti toisten, eilisestä
säästämiensä joukkoon, ja puristi kiihkeän tyytyväisenä oikeaan
kouraansa neljänkolmatta soun hopearahaa ja sanoi:
"Olette nyt isäntäni, koska olette antanut minulle työtä; ja teiltä
saan ilmaisen asunnonkin. Sentähden luulisin teidän ajattelevan
minusta pahaa, jos tekisin jotakin ilmoittamatta teille aikeitani."
Rousseau katseli häntä säikkynein silmin.
"Mitä jo sitten aiotte tehdä?" kysyi hän. "Onko teillä huomenna
joitakin muita suunnitelmia kuin työ?"
"Kyllä, monsieur, huomenna tahtoisin olla vapaa, jos sallitte."
"Mitä varten?" kysyi Rousseau; "voidaksenne kuljeskella joutilaana?"
"Monsieur, minä tahtoisin lähteä Saint-Denisiin", vastasi Gilbert.
"Miksi juuri sinne?"
"Madame la dauphine saapuu sinne huomenna."
"Ah, se on totta; huomenna ovat Saint-Denisissä dauphinen
vastaanottojuhlat."
"Ne juuri", virkkoi Gilbert.
"Minä luulin teitä vähemmän uteliaaksi", sanoi Rousseau, "ensin
minusta päinvastoin tuntui siltä kuin te olisitte halveksinut
yksinvallan komeuksia".
"Monsieur..."
"Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne.
Eilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua
hoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan
varpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan
ylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa
kivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin,
vaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni
prinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen,
hylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut."
Gilbert nyökäytti hyväksyen päätänsä.
"Ja miksikä ne hylkäsin?" jatkoi Rousseau kiivaasti. "Siksi, että
ihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on
kirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua
pyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä
tiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen
toimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa
kestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä
vastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan."
"Monsieur", sanoi Gilbert, "pyydän teitä uskomaan, että minä olen
ymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset".
"Varmaankin; -- mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette,
että sanon teille..."
"Monsieur", vastasi Gilbert, "minä en ole filosofi".
"Sanokaa edes, mitä te aiotte Saint-Denisissä tehdä?"
"Monsieur, minä olen yleensä omista asioistani vaiti", vastasi
Gilbert.
Nämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että
tuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja
hän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.
"No, olkoon", sanoi hän, "teillä lienevät syynne. Se on toista se".
"Kyllä, monsieur, minulla on omat syyni, eivätkä ne ole läheskään
sitä uteliaisuutta, joka vetää ihmisiä näkemään harvinaisia
näytöksiä, sen voin teille vakuuttaa."
"Sen parempi, tai ehkä sen pahempi, sillä teillä on syvä katse, nuori
mies, ja minä etsin turhaan siitä nuoruuden kirkkautta ja rauhaa."
"Olenhan teille sanonut", vastasi Gilbert surullisena, "että minä
olen ollut onneton, ja ettei onnettomilla ole nuoruutta. Onko siis
nyt sovittu, että saan teiltä huomiseksi lomaa?"
"Saatte, ystäväni."
"Kiitoksia, monsieur."
"Mutta kun te katselette maailman komeuden menoa ohitsenne minä avaan
täällä silloin kasviston ja ihailen niistä luonnon ihanuuksia",
jatkoi Rousseau.
"Monsieur", vastasi Gilbert, "ettekö te olisi hyljännyt kaiken
maailman kasvistot sinä päivänä, jolloin te toivoitte saada nähdä
jälleen neiti Galleyn, heitettyänne hänen helmaansa kirsikkatertun?"
"Se on aivan totta", virkkoi Rousseau; "nyt ymmärrän: te olette
nuori. Lähtekää vaan Saint-Denisiin, lapseni."
Kun Gilbert oli iloissaan poistunut ja sulkenut oven mennessään,
virkkoi Rousseau itsekseen:
"Se ei ole kunnianhimoa, se on rakkautta!"