Portaat olivat ahtaat ja jyrkät jo alhaalla eteisen päässä, sillä
kohtaa, jossa Gilbert oli tullessaan kompastua niiden ensimmäisiin
askelmiin, mutta tulivat yhä jyrkemmiksi ja ahtaammiksi talon
kolmannessa kerroksessa, jossa Jacques asui. Hän ja hänen suojattinsa
nousivat suurella vaivalla ylös todelliselle ullakolle. Ainakin
tällä kertaa oli Teresia ollut oikeassa: asumus olikin varsin
yksinkertaisesti ullakko, jaettu neljään osastoon, joista kolme oli
käyttämätöntä.
Täytyy myöntää, että Gilbertille määrätty osastokin oli asuttavaksi
kelpaamaton.
Katto suistui niin jyrkästi harjahirrestä, että se ja permanto
muodostivat terävän kulman. Keskellä tuota viettoa kattoa oli luukku,
jossa oli kehnot ja ruuduttomat ikkunakehykset ja joka päästi sisään
valoa niukalti, mutta ilmaa yllin kyllin, varsinkin talvimyrskyillä.
Onneksi oli nyt melkeinpä kesä, ja kuitenkin, vaikka oli lämmin
vuodenaika, oli kynttilä vähällä sammua Jacquesin kädessä, kun he
astuivat kamariin.
Olkipatja, josta Jacques oli niin kehuskellen puhunut, oli tosiaan
siellä lattialla, ja se veti huomion puoleensa kamarin tärkeimpänä
huonekaluna. Nurkissa oli kasoissa vanhoja painettuja kirjanarkkeja,
jotka olivat reunoilta kellastuneita, keskellä rottain nakertamia
kirjarykelmiä.
Kahdella nuoralla, jotka oli viritetty huoneen seinästä toiseen ja
joista ensimmäiseen Gilbert oli tullessaan kuristaa itsensä, rapisi
ja heilui yötuulessa paperipusseja, joissa oli palkoineen kuivattuja
herneitä, ryytikasveja sekä liinavaatteita ja vanhoja naisten pukimia.
"Tämä ei ole kaunista", virkkoi Jacques, "mutta uni ja pimeys
muuttavat köyhimmätkin majat komeimpien palatsien vertaisiksi.
Nukkukaa niinkuin teidän iällänne nukutaan, eikä teitä mikään estä
huomisaamuna luulemasta nukkuneenne Louvren linnassa. Mutta ennen
kaikkea, varokaa tulta!"
"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert hieman päästä pyörällä kaikesta
tänään näkemästään ja kuulemastaan.
Jacques läksi jo ulos hymyillen vieraalleen, mutta pyörsi vielä
takaisin.
"Huomenna puhutaan asioista. -- Oletan, ettei teistä ole
vastenmielistä tehdä työtä, vai mitä?"
"Tiedättehän, monsieur", vastasi Gilbert, "että päinvastoin suurin
toivoni on saada työtä".
"No, siispä on kaikki hyvin."
Jacques astui jälleen askeleen ovea kohti.
"Ihmisarvolle sopivaa työtä nimittäin", lisäsi Gilbert saivarrellen.
"Minä en tunne muunlaista työtä, nuori ystäväni. Me siis tapaamme
huomenna."
"Hyvää yötä ja kiitoksia paljon, monsieur", lopetti Gilbert.
Jacques meni sulkien oven ulkoa ja Gilbert jäi kojuunsa yksin.
Ensin hän oli ollut kummastunut ja sitten ymmällään Pariisiin
pääsystään. Mutta nyt hän kysyi itseltään, oliko tämä tosiaan
Pariisi, tämä kaupunki, jossa saattoi olla moisia asumuksia kuin
hänen nykyinen kamarinsa.
Sitten päätteli hän, että monsieur Jacques joka tapauksessa
antoi kuin antoikin hänelle almun. Mutta kun hän muisti, mitenkä
Taverneyssä almut annettiin, niin ei hän tätä seikkaa enää
ihmetellyt, vaan ihmettely alkoi muuttua kiitollisuudeksi.
Kynttilä kädessä hän tarkasteli sitten kojunsa joka kulman, ollen
kuitenkin varovainen, niinkuin Jacques oli vaatinut. Teresian
vaatteita hän tuskin huomasikaan eikä tahtonut niistä ottaa edes
vanhinta hametta yöksi peitteekseen.
Hän pysähtyi tarkastamaan painettuja kirjanlehtiä, jotka olivat
tehneet hänet ylen uteliaaksi.
Ne olivat sidotut kiinni nippuihin; hän ei niihin koskenutkaan.
Kaula pitkällä ja ahmivin silmin alkoi hän sitten paperinippujen
jälkeen tarkastella hernepusseja.
Hernepussit olivat tehdyt sangen valkeasta paperista, joka sekin oli
painettuna kiinnitetty pusseiksi nuppineuloilla. Liikauttaessaan
hiukan rajusti päätään sattui Gilbert nykäisemään nuoraa: yksi
pusseista putosi permannolle.
Gilbert kalpeni ja pelästyi pahemmin kuin olisi murtanut auki jonkun
raha-arkun ja kiiruhti kokoamaan maasta sinne tänne kierineitä
herneitä ja panemaan niitä takaisin pussiin.
Tähän työhön ryhtyessään hän vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi
paperiin ja yhtä vaistomaisesti lukeneeksi pari niihin painettua
riviä; rivit tekivät hänet tarkkaavaksi. Hän työnsi herneet
kauemmaksi, istahti olkipatjansa reunalle ja alkoi lukea. Sillä nuo
sanat olivat niin sopusoinnussa hänen ajatustensa ja varsinkin hänen
luonteensa kanssa, että tuntui kuin ne olisivat olleet kirjoitetut
paitsi häntä varten, suorastaan hänen omana käsialanaan.
Paperissa oli seuraavaa:
'Muuten eivät minua kiehtoneet erikoisesti ompelijattaret,
kamarineitsyet tai puotineidit; minulle piti olla herrasnaisia;
kullakin ovat omat oikkunsa, ja tämä on aina ollut minun
omituisuuteni. Minä en tässä asiassa ajattele samalla tavoin
kuin Horatius. Kuitenkaan ei minuun vaikuta syntyperän taikka
säädyn turhamaisuus, vaan paremmin hoidettu iho, kauniimmat
kädet, aistikkaammat vaatteet, koko heidän olentonsa suurempi
hienous ja siisteys, heidän suurempi makunsa käyttäytyessään ja
puhuessaan, hienompi ja paremmin ommeltu puku, sievempi, kenkä,
nauhat ja pitsit ja paremmin järjestetty tukka. Minusta olisi
kaikkein vähimmin kaunis mieluisin, jos hänellä olisivat nämä
ominaisuudet. Minusta on itsestänikin tämä taipumus naurettava,
mutta sydämeni määrää sen minulle vasten tahtoanikin.' [Rousseau,
"Tunnustuksia". Suom.]
Gilbert hätkähti ja hänelle tuli hiki otsalle. Oli mahdotonta
paremmin tulkita hänen ajatuksiaan, paremmin määritellä hänen
luonnollisia vaistojaan, paremmin eroitella hänen makuaan. Siinä
vain ero, ettei Andrée ollut suinkaan _vähimmin kaunis kaikki nämä
luetellut avut omistava_. Andréella oli kaikki nuo hyvät puolet,
mutta hän oli samalla kaikkein kaunein.
Gilbert jatkoi siis ahnaasti lukemistaan.
Lainaamiemme rivien jälkeen tuli jännittävä seikkailu, joka
eräällä nuorukaisella oli kahden nuoren tytön seurassa. Kertomus
ratsastusmatkasta pienine ihastuttavine kirkaisuineen, jollaiset
tekevät naisen yhä entistäänkin hurmaavammaksi, sillä ne ilmaisevat,
että hän on heikko. Kertomus retkestä erään tyttösen ratsun selässä
hänen takanaan ja öisestä kotiin paluusta, oli kaikkea muuta
viehättävämpi ja jännittävämpi.
Gilbertin uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Hän oli avannut levälleen
paperipussin ja luki jo sykkivin sydämin kaiken, mitä siihen oli
painettu. Hän katsoi nyt lehtien sivunumeroa ja alkoi haeskella
löytääkseen toisia, seuraavia sivuja. Sivunumeroissa oli aukko, mutta
hän löysi seitsemän, kahdeksan muuta pussia, joiden lehdet näyttivät
seuraavan toisiaan. Hän otti pois niistä nuppineulat, tyhjensi liskot
pusseista permannolle, järjesti arkit ja alkoi lukea.
Nyt oli luettava aivan toisenlaista. Nämä uudet sivut kertoivat
erään köyhän ja tuntemattoman nuoren miehen seikkailuista ylhäisen
naisen kanssa. Ylhäinen nainen oli laskeutunut hänen tasolleen,
tai paremminkin oli hän ylennyt naisen tasolle; ylhäinen nainen
oli ottanut hänet vastaan aivan vertaisenaan ja huolinut hänen
rakastajakseen ja vihkinyt hänet kaikkiin sydämen salaisuuksiin,
noihin nuoruuden unelmiin, jotka ovat niin lyhytikäisiä, että ne
näyttävät meistä elämän toiseen laitaan päästyämme aivan kuin
kauneilta, mutta nopeasti katoavilta lentotähdiltä, jotka liitävät
kevään tähtitaivaalla.
Nuorukaisen nimeä ei missään mainittu. Vallasnainen oli nimeltään
rouva de Warens, viehkeä ja suloinen nimi lausua!
Gilbert uneksi jo onnea saada viettää koko yön tällä tavoin lueksien,
ja hänen iloaan lisäsi vielä varmuus, että hänellä oli koko rivi
pusseja vielä avattavana yksi toisensa jälkeen. Mutta silloin kuului
yhtäkkiä hiljaista ritinää: kynttilän pätkä oli vaskisen jalkansa
kuumentamana sulanut ja vaipui nestemäiseen rasvaansa, ullakkokamarin
täytti kirpeä haju, ydin sammui ja Gilbert jäi pilkkopimeään.
Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei ollut neuvoa sitä estää.
Gilbertiä, jonka lukeminen keskeytettiin tällä tavoin, melkein
itketti raivosta. Hän antoi pinkan vaipua vuoteen viereen kokoamiensa
herneiden päälle ja heittäytyi olkipatjalleen, ja vaikka hän olikin
harmissaan, nukahti hän piankin sikeään uneen.
Nuorukainen nukkui kuten yhdeksäntoistavuotiaana ainakin nukutaan.
Niinpä ei hän herännytkään ennenkuin munalukko, jonka Jacques
edellisenä iltana oli pannut ullakkokamarin oveen, alkoi kalista.
Oli jo kirkas päivä, kun Gilbert avasi silmänsä, näki hän vieraan
isäntänsä tulevan kamariin. Hänen silmänsä kääntyivät heti
permannolle levitettyihin liskoihin ja paperipusseihin, jotka hän oli
palauttanut muinaiseen arkinmuotoon.
Myöskin Jacquesin silmät suuntautuivat samoihin esineihin.
Gilbert tunsi häpeän punan nousevan poskilleen, ja tietämättä, mitä
sanoa, hän mutisi:
"Hyvää huomenta, monsieur."
"Hyvää huomenta, ystäväni", vastasi Jacques; "nukuitteko hyvin?"
"Kyllä, monsieur."
"Ettehän vaan liene _somnambuli_?" [unissakulkija. Suom.]
Gilbert ei tiennyt, mitä somnambuli merkitsi, mutta hän ymmärsi, että
kysymyksen tarkoitus oli vaatia häneltä selitystä, miksi nuo herneet
eivät olleet enää pusseissaan ja miksi pussit oli eroitettu herneistä.
"Oi, monsieur", sanoi hän, "minä arvaan kyllä, miksi niin sanoitte.
Minä olen syypää tähän pahaan työhön ja syytän siitä ankarasti
itseäni, mutta luulen, että vahinko voidaan vielä korjata."
"Tiettävästikin. Mutta miksi on kynttilänne palanut aivan loppuun?"
"Minä valvoin liian kauan."
"Miksi te valvoitte"? kysyi Jacques epäluuloisena.
"Minä luin."
Jacques katseli yhä epäluuloisempana levitettyjä papereita.
"Tuo ensimmäinen arkki", virkkoi Gilbert näyttäen pussia, jonka
hän oli ensimmäiseksi ottanut nuoralta ja lukenut, "ensimmäinen
arkki, jota katselin sattumalta, teki minut niin uteliaaksi... Mutta
kuulkaahan, monsieur, te, joka tiedätte niin paljon, te varmaan
tiedätte, mistä kirjasta se on?"
Jacques katsoi välinpitämättömästi arkkia ja vastasi:
"En tiedä."
"Se on nähtävästikin romaani", sanoi Gilbert; "kovin kaunis romaani".
"Vai romaani, niinkö luulette?"
"Niin, sillä siinä puhutaan rakkaudesta niinkuin romaaneissa, sillä
erolla vaan, että sitä kuvataan paljoa paremmin."
"Mutta", väitti Jacques, "kun tuossa arkin alareunassa näkyy sana
_Tunnustuksia_, niin luulisin..."
"Luulisitte...?"
"Että se voi olla tosi kertomus."
"Oi, ei, ei; ihminen, joka puhuu näin, ei voi puhua itsestään.
Hänen tunnustuksensa ovat liian suoria, hänen arvostelunsa liian
puolueeton."
"Ja minä puolestani luulen, että te olette erehtynyt", vastasi
vanhus vilkkaasti. "Tekijä on ainoastaan tahtonut näyttää maailmalle
esimerkin miehestä, joka paljastaa itsensä lähimmäisilleen
sellaisena, miksi Jumala on hänet luonut."
"Tunnetteko te sitten tekijän?"
"Hän on Jean Jacques Rousseau."
"Rousseau!" huudahti nuori mies kiihkeästi.
"Niin. Täällä on muutamia arkkeja hänen viimeistä kirjaansa,
hajallaan ja kappaleina."
"Siis se nuori mies, joka köyhänä ja tuntemattomana melkein
kerjäämällä elätti henkeänsä, samoten jalkaisin pitkin maanteitä, hän
oli siis Rousseau, sama mies, jonka kädestä lähtivät sitten _Émile_
ja _Yhteiskuntasopimus_?"
"Se oli hän, tai paremminkin: se ei ollut hän", vastasi
vanhus kuvaamattoman surumielisenä. "Ei, se ei ollut hän,
_Yhteiskuntasopimuksen_ ja _Émilen_ tekijä on mies, joka on
kadottanut kuvitelmansa maailmasta, elämästä, maineesta, jopa melkein
Jumalastakin; tuo toinen... Rousseau... madame Warensin nuorukainen
nimittäin, on lapsi, joka astuu elämään samankaltaisesta ovesta kuin
aamurusko maailmaan. Hän on lapsi, iloineen, toiveineen. Näiden
kahden Rousseaun välillä on kuilu, joka estää iäksi heidät yhtymästä,
nimittäin... kolmikymmenvuotiset onnettomuudet."
Vanhus pudisti päätänsä, hänen kätensä hervahtivat surullisesti alas
ja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.
Gilbertin sielua häikäisi.
"Siis tuo seikkailu neiti Galleyn ja neiti de Graffenriedin kanssa
on aivan totta"? kysyi hän. "Rousseau on siis tosiaan kokenut tuon
kiihkeän rakkauden rouva de Warensia kohtaan? Siis tuon naisen
omistaminen, joka teki hänet synkäksi eikä suinkaan kohottanut häntä
taivaisiin, kuten hän oli odottanut, se ei siis ole pelkkää hurmaavaa
valhetta?"
"Nuori mies", vastasi vanhus, "Rousseau ei ole valehdellut koskaan.
Muistakaa hänen tunnuslauseensa: _Vitam impendere vero_."
"Sen tunnen", virkkoi Gilbert; "mutta kun en ymmärrä latinaa, en
tiedä, mitä se merkitsee".
"Se merkitsee: Antaa henkensäkin totuuden puolesta."
"Siis on mahdollista, että syntyperältään sellaista miestä kuin
Rousseau voi rakastaa vallasnainen, ylhäinen vallasnainen? Oi, jos te
tietäisitte, että tällainen saattaa tehdä hulluksi olentoja, jotka
ovat yhtä halpaa syntyperää kuin Rousseau ja ovat tohtineet luoda
silmänsä itseään ylempään."
"Te rakastatte", sanoi Jacques, "ja huomaatte Rousseaun ja oman
asemanne samanlaiseksi".
Gilbert punastui; mutta kysymykseen hän ei vastannut.
"Mutta eiväthän kaikki naiset ole sellaisia kuin rouva Warens", sanoi
hän. "On ylpeitä, halveksuvia ja saavuttamattomiakin, ja sellaisia
rakastaa on mielipuolisuutta."
"Ja kuitenkin, nuori mies, sellaisia tilaisuuksia on useinkin
Rousseaulle tarjoutunut", vastasi vanhus.
"Ah, uskon sen", huudahti Gilbert, "mutta hän olikin Rousseau. Jos
tuntisin, että minussa olisi kipinäkin tulta, joka hehkui hänen
sydämessään ja sytytti hänen neroaan..."
"Niin?"
"Niin, silloin sanoisin, ettei löydy naista, olipa hän syntyperältään
miten ylhäinen tahansa, joka olisi vertaiseni; mutta nyt minua, koska
en ole mitään enkä voi millään tavoin uskoa tulevaisuuteeni, nyt
minua häikäisee katsellessani johonkin itseäni ylempään. Oi, miten
mielelläni puhuisin nyt Rousseaun kanssa."
"Minkätähden?"
"Tahtoisin kysyä häneltä, eikö hän itse olisi noussut rouva de
Warensin tasolle, ellei tämä olisi laskeutunut hänen luokseen;
sanoakseni hänelle: 'Ettekö olisi valloittanut häntä omaksenne, jos
hän olisi kieltänyt teiltä tuon omistamisen, joka lopulta teitä
synkensi, valloittanut, vaikkapa...?'"
Nuorukainen keskeytti lauseensa.
"Valloittanut vaikkapa...?" toisti vanhus.
"Vaikkapa rikoksella!"
Jacques säpsähti.
"Vaimoni on kai jo noussut ylös", virkkoi hän ja keskeytti pakinan.
"Mennään alas. Muuten, työmies ei saa aloittaa koskaan liian varhain
päiväänsä: tulkaa, nuori mies, tulkaa!"
"Se on totta", virkkoi Gilbert; "anteeksi, monsieur, mutta eräät
asiat aivan huumaavat aina aivoni, eräät kirjat saavat minut aivan
haltioihini, ja eräät ajatukset melkeinpä hulluksi".
"Niin, niin, te olette rakastunut", virkkoi vanhus.
Gilbert ei vastannut mitään, vaan alkoi koota herneitä lattialta,
ja laatia arkeista nuppineulain avulla pusseja. Jacques antoi hänen
tehdä sen työn.
"Teillä ei ole täällä ylellistä", sanoi hän; "mutta joka tapauksessa
teillä on kaikki tarvittava, ja jos olisitte ollut virkumpi aamulla,
olisitte saanut tuosta ikkunasta hengittää kasvien suloista tuoksua,
jolla kyllä on arvonsa suurkaupunkia saastuttavien ja tympeyttävien
hajujen keskellä. Tässä alhaalla ovat Rue de la Jussiennen puutarhat.
Lehmukset ja kultavihmat kukkivat nyt siellä parhaillaan, ja
nauttimalla niiden tuoksua aamulla kokoaa vanki-parka itselleen onnea
koko päiväksi, eikö niin?"
"Kyllähän minä siitä pidän paljon", vastasi Gilbert; "mutta olen
siihen liian tottunut huomatakseni sitä erikoisesti".
"Sanokaa paremminkin, ettette ole vielä ollut tarpeeksi kauan
maaseutuilmaa vailla kaivataksenne sitä. Mutta nythän teiltä tuo
hommanne loppui: mennään työskentelemään."
Ja Jacques viittasi Gilbertille ovea, antoi hänen mennä edellään ja
pani sitten oven jälleen lukkoon.
Tällä kertaa Jacques vei toverinsa suoraan siihen kamariin, jota
Teresia eilis-iltana oli sanonut hänen työhuoneekseen.
Perhosia lasien alla, kasveja ja kivennäisaineita mustissa
puupuitteissa, kirjoja pähkinäpuisessa kaapissa, kapea pöytä, joka
oli peitetty pienellä vihreän ja mustan kirjavalla villaliinalla.
mikä taas oli melkoisen kulunut pitkäaikaisesta käytöstä; pöydällä
käsikirjoituksia Järjestyksessä; neljä koivuista nojatuolia, tummia
väriltään ja päällystettyjä mustalla jouhikankaalla, -- näin oli
huone sisustettu. Kaikki siellä oli hohtavaa ja kiilloitettua,
moitteettomassa järjestyksessä ja puhdasta. Mutta samalla oli
kamari silmälle ja sydämelle kylmä, sillä valo, joka kuulsi
siihen pumpuliuudinten lävitse, oli harmaa ja heikko, ja kaikki
ylellisyys, jopa vaatimaton hyvinvointikin näytti olevan kaukana sen
lämmittämättömän ja mustan lieden äärestä.
Ainoastaan ruusupuinen klaveeri, joka seisoi neljällä
yksinkertaisella jalalla, ja kamiinin reunalle asetettu kupukello
kirjoituksineen: "Dolt, Arsenaali", muistuttivat tässä hautamaisessa
asumuksessa, että jotakin täälläkin eli, sillä ensinmainitun
teräskielet värisivät kaduilla vieriväin ajoneuvojen herättäminä ja
viimemainitun heiluri tiksutti hopeisin äänin.
Gilbert astui kuvailemaamme työhuoneeseen kunnioittavin tuntein.
Hänestä oli huonekalusto melkeinpä ylellinen, sillä se oli
suunnilleen samanlainen kuin Taverneyn linnassa. Varsinkin vaikutti
häneen suuresti vahattu lattia.
"Istukaahan", sanoi Jacques hänelle, osoittaen erästä toista pöytää,
joka oli asetettu toiseen ikkunasyvennykseen. "Sanon teille heti,
mitä työtä olen teille aikonut."
Gilbert totteli kiireesti kehoitusta.
"Ymmärrättekö tällaisia asioita"? kysyi vanhus.
Ja hän näytti Gilbertille paperia, johon oli vedetty määrättyjen
välimatkojen päähän viivoja.
"Kyllä", vastasi Gilbert, "se on nuottipaperia".
"No niin, kun minä olen saanut sopivalla tavalla mustatuksi arkin
tällaista paperia, nimittäin kun olen kopioinut siihen nuotteja
niin paljon kuin siihen mahtuu, niin ansaitsen kymmenen soun-rahan;
sen hinnan minä itse vaadin tästä työstäni. Luulisitteko oppivanne
kopioimaan nuotteja?"
"Kyllä, monsieur, luulen varmasti."
"Mutta eivätkö nuo pienet mustat pistetahrat, joita yksinkertaiset,
kaksinkertaiset ja kolminkertaiset vartaat lävistävät, ala aivan
vilistä silmissänne?"
"Se on kyllä totta, monsieur. Ensi silmäyksellä minä en niistä
paljoakaan ymmärrä; mutta hartaammin katsellen minä eroitan nuotin
toisesta; tuossa esimerkiksi on F."
"Missä?"
"Tuossa, ylimmäisen viivan päällä."
"Entä tuo tuossa, kahden alemman viivan välissä?"
"Sekin on F."
"Entä sen yläpuolella oleva nuotti, joka ratsastaa toisella viivalla?"
"Se on G."
"Mutta osaatteko te lukea nuotteja, vai mitä?"
"Tunnen nuottien nimet, mutta en niiden merkitystä."
"Ja tiedättekö, mitä ne ovat, kun ne ovat valkeita tahi mustia tai
kun niiden kaulassa on viiva, kaksi viivaa tai kolme viivaa?"
"Oh, sen minä kyllä tiedän."
"Entä nuo merkit?"
"Ne ovat taukomerkkejä."
"Entä tuo?"
"Se on ylennysmerkki."
"Ja tämä?"
"Se on B."
"Erinomaista. Mutta tehän puhutte kaikessa tietämättömyydessänne
musiikista aivan yhtä taitavasti kuin botaniikasta ja kuten olitte
vähällä puhua minulle rakkaudestakin", virkkoi Jacques ja hänen
silmiään alkoi sumentaa, mikä usein tuntui olevan hänellä tapana.
"Oi, monsieur", vastasi Gilbert punastuen; "älkää pilkatko minua."
"Päinvastoin, minä hämmästyn teitä. Musiikki on taidetta, joka
tavallisesti opitaan vasta toisten opintojen jälkeen, ja tehän
sanoitte, että ette ole käynyt mitään kouluja ettekä saanut mitään
oppia."
"Ja se on totta, monsieur."
"Mutta ette suinkaan omasta päästänne ole voinut keksiä, että tuo
musta piste ensimmäisellä viivalla on F?"
"Monsieur", lausui Gilbert matalammalla äänellä ja painaen päänsä
alas, "siinä talossa, jossa asuin, oli eräs... nuori henkilö, joka
soitti klaveeria".
"Ahaa, se sama, joka tutki kasveja?" kysyi Jacques.
"Aivan niin, monsieur; ja hän soitti oikein hyvinkin."
"Todellako?"
"Niin, ja minä jumaloin musiikkia."
"Mutta se ei ole mikään syy tuntea nuotteja."
"Monsieur, Rousseau sanoo, että se ihminen on epätäydellinen, joka
nauttii seurauksista ottamatta selvää syistä."
"Kyllä; mutta hän on sanonut myöskin, että jos ihminen lisää
tällaisella tutkimisella tietojaan, niin hän menettää ilonsa ja
yksinkertaisuutensa ja luonnonvaistonsa."
"Mitäpä sillä väliä", vastasi Gilbert, "jos sellainen tutkiminen
tuottaa hänelle yhtä suuren nautinnon kuin sekin on, jonka hän siten
kadottaa?"
Jacques käännähti hämmästyneenä.
"Älkäähän", virkkoi hän, "ette ole pelkästään botanisti ja
musiikkimies, vaan myöskin loogikko".
"Voi, monsieur, minä en paha kyllä ole en botanisti, en musiikkimies
enkä loogikko; minä ymmärrän ainoastaan eroittaa nuotin toisesta ja
merkin toisesta, en mitään muuta."
"Te osaatte siis laulaa nuotista?"
"Minä? En toki."
"No, ei väliä, haluatteko nyt koettaa kopioida? Tässä on nyt
valmiiksi viivattua paperia; mutta varokaa sitä turmelemasta, sillä
se on sangen kallista. Tai parempi on, että annan aivan tavallista
paperia: viivatkaa se ja kokeilkaa siihen."
"Kyllä, monsieur, minä teen niinkuin neuvotte. Mutta suokaa minun
teille sanoa, etten aio tätä elinkautiseksi ammatikseni. Sillä
parempi on ruveta julkiseksi kirjuriksi kuin kopioida nuotteja, joita
ei itse ymmärrä."
"Oi kuulkaa, nuori mies, nyt te puhutte asiaa ajattelematta,
muistakaa se!"
"Kuinka niin?"
"Voiko yleisölle kirjoittaa kirjeitä yöllä ja ansaita siihen aikaan
leipänsä?"
"Ei, se on totta."
"No niin, kuulkaahan nyt, mitä teille sanon: tottunut mies voi
parissa kolmessa tunnissa yöllä kopioida viisi, kuusi tällaista
sivua, kun hänen kätensä on harjaantunut varmaksi ja keveäksi ja
taitavaksi vetämään viivoja ja hän itse lukemaan nuotteja, mikä
seikka päästää hänet alinomaa tähystämästä kopioitavaan. Kuudesta
sivusta saa hän kolme frangia. Sillä rahalla ihminen jo elää.
Ainakaan te ette väittäne sitä vastaan, te, joka ette vaadi muuta
kuin kuusi souta? Tekemällä pari tuntia yötyötä voi siis mies käydä
kirurgian, lääketieteellisen ja kasvitieteellisen opiston luennoilla."
"Ahaa, nyt minä teitä ymmärrän, monsieur, ja kiitän koko
sydämestäni!" huudahti Gilbert.
Ja hän kävi kiihkeästi käsiksi puhtaaseen paperiarkkiin, jonka vanhus
hänelle ojensi.