Gilbert oli ihastuksissaan tästäkin odottamattomasta onnesta,
jollainen näytti ilmestyvän aina toivottomilla hetkillä hänen
turvakseen. Ja hän meni, kuten äsken olemme sanoneet, tuon
tuntemattoman miehen edellä, joka oli muutamilla sanoilla pystynyt
tekemään hänet niin taipuisaksi ja kesyksi.
Tällä tavoin vei hän vanhuksen sammaleiden luo, jotka tosiaan olivat
oikein kauniita _capillariksia_. Ja kun vanhus oli niistä ottanut
tarvittavat kappaleensa, lähtivät he etsimään toisia kasveja.
Gilbert oli paljon perehtyneempi kasvitieteeseen kuin hän oli itse
luullutkaan. Hän oli syntynyt metsäseuduilla, ja hän tunsi kaikki
metsäkasvit niinkuin lapsuudentuttavansa, vaikka hän tunsi ne
ainoastaan kansanomaisilla nimillä. Mutta sikäli kuin hän mainitsi
niitä näillä nimillä, sanoi hänen uusi tuttavansa nyt niiden
tieteelliset nimet. Ja kun Gilbert sitten näki jonkun samaan sukuun
kuuluvan toisen kasvin, niin koetti hän muistella ja toistaa tuon
tieteellisen nimityksen. Pari kolme kertaa hän typisteli ja väänsi
noita kreikkalaisia tai latinalaisia nimiä; silloin tuntematon vanhus
eritteli hänelle oudot sanat ja selvitti hänelle, millä tavoin
nimen eri osat vastasivat niiden kuvaamaa esinettä. Ja sillä tavoin
Gilbert oppi paitsi kasvien nimet, myöskin mitä ne kreikkalaiset tahi
latinalaiset sanat merkitsivät, jotka Plinius, Linné tai Jussieu
olivat määritelmiksi antaneet.
Joskus hän valitti:
"Kuinka ikävää, monsieur, etten saata ansaita noita kuutta souta
päivässä harjoittamalla teidän kanssanne kasvitiedettä koko päivän.
Voin vannoa, etten lepäisi hetkeäkään; enkä tarvitsisi kuuttakaan
souta: leivän kannikka, sellainen kuin teillä oli aamulla, ravitsisi
minut kyllä koko päiväksi. Äsken join tuolta lähteestä vettä, joka
oli aivan yhtä hyvää kuin Taverneyssäkin, ja viime yönä nukuin erään
puun juurella, jossa sain paremmat unet kuin parhaassa linnassa."
Tuntematon vanhus hymyili.
"Ystäväni", vastasi hän, "talvi tulee, kasvit kuihtuvat, lähteen
peittää jää, tuuli vinkuu lehdettömissä puissa eikä henkäile
suloisesti niinkuin nyt lehviä liikutellessaan. Silloin te
tarvitsette asuntoa, vaatteita, puita takkaan, ja noista kuudesta
sousta, jotka kesäpäivinä ansaitsette, ette voisi säästää sitä, mitä
kuluu huoneen, puitten ja vaatteiden maksuun."
Gilbert huokasi, kokosi uusia kasveja ja teki uusia kysymyksiä.
Sillä tavoin kuljeksivat he hyvän osan päivää d'Aulnayn,
Plessis-Piquetin ja Meudonin metsissä.
Tapansa mukaisesti oli Gilbert jo päässyt uuden kumppaninsa kanssa
sangen tuttavallisiin väleihin. Vanhuskin puolestaan kyseli
häneltä monenlaisia asioita ja erittäin älykkäästi; mutta Gilbert
vastasi niin vähän kuin mahdollista, sillä hän oli aina kuitenkin
epäluuloinen, varovainen ja arka.
Châtillonissa vanhus osti leipää ja maitoa ja sai toverinsa paljoa
houkuttelematta nauttimaan niistä puolet. Sitten läksivät he menemään
Pariisia kohti, että Gilbert pääsisi kaupunkiin vielä päiväiseen
aikaan.
Nuorukaisen sydän alkoi sykkiä innosta pelkästään Pariisia
ajatellessaankin. Eikä hän salannut liikutustaan, kun hän näki
Vanvesin kukkuloilta Sainte-Genèvieven, Invaliidi-kirkon ja
Notre-Damen ja valtavan meren taloja, jonka yksinäiset aallot
kohoavat ja lyövät kuin vuoksivesi Montmartren, Bellevillen ja
Menilmontantin mäkien kupeita vastaan.
-- Ah, Pariisi --, mutisi Gilbert itsekseen.
"Niin, Pariisi, rykelmä kivimuureja, kurjuuden kita", sanoi vanhus.
"Jokainoasta kivestä, jonka siellä kohtaatte, saisitte nähdä vuotavan
kyyneleitä tai verivirran, jos kaikki, mitä nuo kivimuurit sisäänsä
kätkevät, näkyisi päältä päin."
Gilbert hillitsi ihastuksensa. Muuten pian se katosi itsestäänkin.
He tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen
ja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla
hospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain,
lehmäin ja sikojen kanssa.
Gilbertin otsa jo synkkeni.
"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin"? kysyi vanhus. "No, kohta
ette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas
silloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona.
Mutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!"
Gilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä
puolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.
Viimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen
runsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi,
mikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin
huolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha
oli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt
kuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli
Pont-Neuf.
Mutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen
huoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi
Gilbert virkkaa:
"Asutteko vielä etäälläkin, monsieur?"
"Tullaan jo perille", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti
tekevän yhä synkemmäksi.
Four-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin
ohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun
taas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin
asti.
Gilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis.
Hän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.
"Siinä on kaunis rakennus", sanoi hän.
"Se on Saint-Eustache", vastasi vanhus.
Sitten hän kohotti päätään ja huudahti:
"Kello on jo kahdeksan! Oh, hyvä Jumala, joutukaa nyt, nuori mies,
tulkaa nopeasti!"
Vanhus huippasi entistä kovemmin, ja Gilbert seurasi häntä.
"Kuulkaahan", virkkoi vanhus vaiettuaan hetkiseksi niin kiusallisella
tavalla, että Gilbert alkoi tulla rauhattomaksi; "kuulkaahan, minä
unohdin teille sanoa, että minä olen naimisissa".
"Ahaa!" äännähti Gilbert.
"Ja että minun vaimoni, kuten oikea pariisitar ainakin, nurisee, kun
tulen näin myöhään kotiin. Muuten täytyy minun sanoa teille, että hän
yleensä epäilee kaikkia vieraita."
"Tahdotteko, niin lähden nyt omia teitäni"? kysyi Gilbert, jonka
välittömyyden nämä sanat yhtäkkiä hyytivät.
"Ei, ei, ystäväni; minähän pyysin teitä luokseni, tulkaa vain."
"No, tulenhan minä", sanoi Gilbert.
"Tästä oikealle, tänne näin, täällä asun."
Gilbert katsoi ylöspäin ja näki laskevan auringon viimeisten
säteiden valossa torin kulmassa ja erään ryytipuodin oven päällä
osoitekilvessä sanat:
Rue Plâtrière.
Tuntematon käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän
tuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen
kiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei
tahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin
jalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen
pyöriin tai rattaiden aisoihin.
Hänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein
askelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.
Viimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty
rautasäleistä.
Nuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi
nuorasta ja ovi aukeni.
Silloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden
ovella sanoi hän:
"Tulkaa nopeasti."
Ja hän sulki oven.
Jonkun askeleen pimeässä hamuttuaan komahti Gilbertin jalka pimeitten
portaiden ensimmäiseen askelmaan. Vanhus oli täällä tuttu ja oli jo
ennättänyt nousta kymmenkunnan askelmaa.
Gilbert kiiruhti hänen perässään ja nousi portaita sikäli kuin vanhus
nousi ja pysähtyi, kun hän pysähtyi.
Ja hän pysähtyi kuluneelle olkimatolle eräällä portaiden
kääntöpaikalla, josta vei sisään kaksi ovea.
Tuntematon vetäisi vuohensorkasta, joka oli kiinnitetty
rullakaihdinnuoraan, ja kimeä-ääninen kello soi silloin sisällä
jossakin Sitten kuului puukenkäin laahustavaa käyntiä ja ovi aukesi.
Kynnyksellä seisoi noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden
ikäinen nainen.
Kahden henkilön äänet sekautuivat nopeaan puheluun: toinen niistä oli
Gilbertin seuralaisen ja toinen naisen, joka oven oli avannut.
Ensinmainittu sanoi arasti:
"Tulenko liian myöhään, hyvä Teresia?"
Toinen motkotti:
"Onpa tämäkin illallisaika, Jacques."
"No niin, no niin, kyllähän siitä selvitään", vastasi vanhus
lauhkeasti ja sulki oven ja otti kasvikotelonsa Gilbertiltä.
"Ahaa, oikein kantaja!" huudahti eukko. "Se tässä vielä puuttuu!
Sinä et siis enää voi itse kantaa noita kasvikasojasikaan! Monsieur
Jacques pestaa itselleen kantajan! Pyydän anteeksi, monsieur Jacques
Monsieur Jacquesista tulee oikein suuri herra."
"No, älähän, älähän", vastasi vanhus, jota oli näin tylysti kutsutti
nimellä Jacques, ja asetteli kärsivällisesti kasvejaan uunin
reunakkeelle; "no niin, rauhoituhan vähän, Teresia".
"Maksakin edes hänelle ja anna hänen mennä, niin ettei täällä ole
urkkijoita."
Gilbert tuli kalman kalpeaksi ja ryntäsi ovelle. Monsieur Jacques
esti häntä menemästä.
"Monsieur", vastasi isäntä tavallaan jyrkästikin, "ei ole kantaja,
sen vähemmin mikään urkkija. Hän on vieraani, jonka toin mukanani."
"Vieras! Se tässä vielä puuttuu!"
"Kuulehan, Teresia", vastasi vanhus yhä lauhkealla äänellä, vaikka
siitä jo huomasi selvästi kasvavan jyrkkyyden vivahduksen; "otahan
tulta kynttilään, minulla on kuuma ja meillä on jano."
Muorilta tuli vastaukseksi murina, ensin melkoisen äänekäs, mutta
sitten laimeneva. Sitten otti hän tulukset ja iski niitä rasian
päällä, joka oli täytetty taulalla; säkenet alkoivat räiskyä ja
sytyttivät heti taulan rasiassa.
Kaiken tämän kohtauksen ajan, jolloin ensin nuristiin ja viimein
oltiin vaiti, oli Gilbert seissyt liikkumattomana ja mykkänä ja aivan
kuin kiinni naulattuna kahden askeleen päässä ovelta. Ja häntä alkoi
suorastaan kaduttaa tulonsa tänne sisään.
Jacques huomasi, miten nuorukainen kärsi.
"Tulkaa peremmäksi, monsieur Gilbert", pyysi hän, "olkaa hyvä".
Muori käänsi keltaista ja jöröä naamaansa nähdäkseen, kenelle hänen
puolisonsa puhui näin harkitun kohteliaasti, ja silloin Gilbert
näki tarkemmin tuon naisen, ohueen kuparijalkaan pistetyn kynttilän
ensimmäisessä hohteessa.
Gilbertistä olivat jo ensi silmäyksellä nuo näkemänsä kasvot ylen
vastenmieliset. Sillä ne olivat ryppyiset ja punaisen pöhöiset ja
paikoittain ikäänkuin sapella kyllästetyt. Silmät olivat paremminkin
terävät kuin vilkkaat ja enemmän kevytmieliset kuin terävät, ja koko
typerähkö naama oli nyt lattean alistuvainen, alistuvaisuutta, jonka
laadun eukon ääni ja äskeinen vastaanotto osoitti.
Mutta eukkokaan ei puolestaan ollut suinkaan tyytyväinen nuorukaisen
kalpeihin kasvoihin ja hänen varovaisuuteensa ja jäykkyyteensä.
"Sen minä uskon, että teillä on kuuma ja että teillä on jano,
herraset", murisi Teresia. "Kyllähän siinä tosiaan väsyy, kävellä
kaiket päivää metsän siimeksessä, ja kyllähän se on työtä, kumartua
silloin tällöin ottamaan maasta jotakin ruohoa! Sillä tietysti
vieraskin kerää rohtoja: se on aina virattomien virkaa."
"Vieraamme on rehellinen ja kunnon nuorukainen", vastasi Jacques yhä
jyrkemmäksi lujenevalla äänellä; "ja hän on suonut minulle kunnian
olla seurassani koko päivän, ja olen varma, että minun hyvä Teresiani
ottaa hänet ystävänä vastaan".
"Kahdelle täällä jotakin lienee, mutta ei kolmelle", mutisi Teresia.
"Minä olen vaatimaton ja samoin hänkin", vastasi Jacques.
"Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen!
Sanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle
vaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja
hakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan
kiinni."
"No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan", vastasi Jacques rypistäen
kulmakarvojaan. "Avaahan ovi, Teresia."
"Mutta..."
"Avaa, minä lähden."
"Hyvä, hyvä", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin
kuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut
vastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. "Enkö nyt ole tässä
tottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?... Kas niin, täytyy tyytyä
siihen, mitä on. Tulkaa syömään!"
"Istuutukaa tänne minun viereeni", virkkoi Jacques Gilbertille
vietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen,
jolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen
oli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis
isännän ja emännän paikkoja.
Tuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut
vaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä
karttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla
varustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka
kansi oli täynnä parsittuja sukkia.
Gilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja
melkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti
puhdistetun tinapikarin.
"Etkö sinä menekään alas?" kysyi Jacques vaimoltaan.
"Se on tarpeetonta", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi
hänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. "Se on
tarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne
puolentoista naulaa, se saa riittää."
Niin sanoen kantoi hän keiton pöytään.
Jacquesille annettiin ensin ja sitten Gilbertille, ja muori itse söi
liemimaljasta.
Kaikilla heillä kolmella oli hyvä ruokahalu. Gilbert koetti masentaa
omaansa kaiken voitavansa mukaan, sillä hän oli tullut aivan noloksi
perheriidasta, johon hän oli joutunut syypääksi. Mutta kuitenkin hän
ennätti syödä keittonsa ensimmäiseksi.
Muori loi vihaisen silmäyksen hänen liian aikaisin tyhjentyneeseen
lautaseensa.
"Keitä täällä on käynyt tänään?" kysyi Jacques, kääntääkseen vaimonsa
ajatuksia muualle.
"Tietysti kaiken maailman ihmiset, kuten aina", vastasi Teresia.
"Sinä olit luvannut rouva de Bufflersille tänään valmiiksi hänen
neljä vihkoaan, rouva d'Escarsille hänen kaksi aariaansa ja rouva
Ponthièvrelle kvartetin säestyksineen. Toiset tulivat itse ja toiset
lähettivät noutamaan, mutta monsieur Jacques oli keräämässä kasveja,
ja kun ei voi huvitella ja tehdä työtä samalla aikaa, niin saivat
rouvat soittaa ilman nuottejaan."
Jacques ei virkkanut sanaakaan, Gilbertin suureksi kummaksi hän ei
pahoitellut. Mutta kun asia koski nyt yksistään isäntää, ei hän ollut
tuonaankaan.
Keiton jälkeen tuli mukare keitettyä naudanlihaa, pienellä
porsliinivadilla, joka oli täynnä veitsen naarmuja.
Jacques leikkasi Gilbertille melkoisen vähän, sillä Teresia piti
häntä silmällä; sitten otti hän itselleen saman kokoisen palan kuin
oli antanut vieraalle, ja ojensi lopuksi vadin emännälle. Emäntä
tarttui leipään ja leikkasi siitä Gilbertille viipaleen.
Se viipale oli niin pieni, että Jacques punastui. Hän odotti, kunnes
Teresia oli leikannut palan hänellekin ja itselleen. Mutta sitten
otti hän leivän vaimonsa kädestä ja sanoi:
"Leikatkaa te itse leipää itsellenne, nuori ystäväni, ja ottakaa niin
paljon kuin nälkänne vaatii, olkaa niin hyvä; leipää ei saa antaa
mittamäärällä muille kuin niille, jotka sitä tuhlaavat."
Hetken kuluttua tuli voissa käristettyjä vihreitä herneitä.
"Katsokaa, miten ne ovat vihreitä", virkkoi Jacques; "ne ovat meidän
omia suolaamiamme ja ne ovat erittäin maukkaita".
Ja hän ojensi vadin Gilbertille.
"Kiitos, monsieur", vastasi tämä; "minä olen jo syönyt niin paljon,
minulla ei ole enää nälkä".
"Vieras ei ole samaa mieltä kuin sinä näistä säilykkeistämme",
virkkoi Teresia happamana. "Hänestä olisivat tuoreet herneet
varmaankin parempia, mutta niin kalliita herkkuja ei meillä ole
varoja hankkia."
"Ei suinkaan, madame", vastasi Gilbert, "minusta ne ovat päinvastoin
sangen maukkaita ja pitäisin niistä paljonkin, mutta minun ei ole
tapana syödä kuin yksi ruokalaji".
"Ja juotte pelkkää vettä"? kysyi Jacques ja ojensi Gilbertille leilin.
"Aina vettä, monsieur."
Jacques kaatoi lasiinsa tilkan viiniä.
"Nyt, vaimoseni", virkkoi hän asettaen pullon takaisin pöydälle,
"olepas hyvä ja mieti tälle nuorelle miehelle jotakin makuupaikkaa;
hän on tiettävästikin hyvin väsynyt".
Teresia pudotti haarukan kädestään ja katseli miestään suorastaan
kauhuissaan.
"Makuupaikkaa, oletko sinä hullu? Sinä raahaat tänne ihmisiä
nukkumaan! Sinä siis aiot panna hänet omaan sänkyysi? Sinulta alkaa
tosiaan mennä pää sekaisin! Sinä aiot siis ruveta pitämään huoneita
matkustavaisille? Älä siinä tapauksessa luulekaan saavasi minusta
apua; ota keittäjätär ja sisäkkö; riittää sekin, että saan sinuakin
passata, muita lisäksi tarvitsematta."
"Teresia", vastasi Jacques vakavalla ja lujalla tavallaan, "Teresia,
hyvä ystäväni, kuulehan nyt minua; kysymyshän on ainoastaan yhdestä
yöstä. Tämä nuori ihminen ei ole koskaan vielä ollut Pariisissa; ja
minä olen hänet tänne tuonut. Minä en tahdo hänen menevän majataloon.
Siihen en suostu, vaikkapa hän nukkuisi minun vuoteessani, kuten
sanoit."
Ja ilmaistuaan toisen kerran tahtonsa vanhus odotti vaimonsa
vastausta.
Teresia oli katsellut tarkkaavasti häntä ja näytti hänen puhuessaan
tutkivan hänen kasvojensa jokaisen lihaksen liikettä; ja nyt hän
näytti ymmärtävän, että kaikki vastustus tällä kertaa oli turhaa. Ja
niin ollen muutti hän menettelytapaa.
Hänen taistelunsa Gilbertiä vastaan ei ollut onnistunut; sentähden
hän ryhtyi nyt taistelemaan hänen puolestaan, joskin hänestä, totta
puhuen, tuli sangen petollinen liittolainen.
"No hyvä", sanoi Teresia, "koska nuori herra on tullut tänne sinun
kanssasi, niin tietysti tunnet hänet hyvin, ja siinä tapauksessa on
parempi, että hän jää meille. Minä varustan vuoteen niin hyvin kuin
taidan sinun työhuoneeseesi, niiden suurten paperipinkkaisi viereen."
"Ei", vastasi Jacques hätääntyen; "kirjoitushuone ei sovi
makuuhuoneeksi. Tuli voisi helposti päästä papereihin."
"Mokomakin vahinko!" mutisi Teresia.
Sitten lisäsi hän ääneen:
"Eteiseen siis, kaapin eteen?"
"Ei sinnekään."
"Niinpä näen, että se hyvästä tahdostamme huolimattakin käy
mahdottomaksi; sillä jollei häntä oteta sinun tai minun kamariini..."
"Minusta näyttää, Teresia, kuin sinulla olisi huono muisti."
"Minullako?"
"Niin. Eikös meillä ole ullakkokamari?"
"Ullakko, aioit kai sanoa?"
"Ei se suinkaan ole ullakko, vaan ullakkokamari, jossa on tosin vain
luukku ikkunana. Mutta se on puhdas huone, ja siitä on kaunis näköala
puutarhoihin, seikka, joka on Pariisissa harvinaista."
"Oh, vaikkapa olisikin pelkkä ullakko, monsieur", sanoi Gilbert,
"olisin siitä sangen hyvilläni, sen vakuutan".
"Ei millään muotoa", virkkoi Theresia. "Siellähän minulla on
liinavaatteet kuivamassa."
"Tämä nuori mies ei niitä sotke, Teresia. Eikö niin, ystäväni, te
varotte, ettei kunnon emäntänne liinavaatteille tule mitään vahinkoa?
Me olemme köyhiä, ja pienikin vahinko on meille tuntuva."
"Oi, siitä saatte olla huoletta, monsieur."
Jacques nousi ylös ja meni lähemmäksi Teresiaa.
"Katsoppas, rakas ystäväni, minä en tahdo, että tämä nuori mies
joutuu turmiolle. Pariisi on vaarallinen paikka; täällä voimme häntä
pitää silmällä."
"Aiotko sinä sitten ruveta häntä kasvattamaan? Maksaako hän sitten
mitään, tuo oppilaasi?"
"Ei, mutta minä vastaan, ettei meidän tarvitse hänestä maksaa.
Huomisesta alkaen elättää hän itse itsensä. Ja mitä hänen asuntoonsa
tulee, emmehän ollenkaan tarvitse ullakkokamaria, joten voimme tehdä
hyvän työn ja antaa sen hänelle."
"Kummallista, miten kaikki laiskat tulevat keskenään hyvin toimeen",
mutisi Teresia olkapäitään kohauttaen.
"Monsieur", sanoi Gilbert kyllästyneenä vielä enemmän kuin itse
isäntä tähän taisteluun, jota monsieur Jacques kävi askel kerrallaan
hankkiakseen vieraalle vieraanvaraisuutta, joka Gilbertiä nöyryytti;
"monsieur, en ole koskaan ketään häirinnyt enkä tosiaan aio sitä
tehdä juuri teitä kohtaan, joka olette ollut minulle niin hyvä.
Sallikaa siis minun lähteä pois. Näin tuolla sillan vieressä, jonka
yli tulimme, puita ja penkkejä. Vakuutan, että minun on oikein hyvä
nukkua jollakin penkillä siellä."
"Kyllä kai", vastasi Jacques, "kaupunginvartio vangitsee teidät
irtolaisena".
"Niinkuin hän onkin", jatkoi Teresia.
"Tulkaahan nyt vaan, nuori mies", sanoi Jacques, "muistaakseni siellä
ylhäällä on hyvä olkipatjakin. Se on toki aina parempi kuin kova
penkki; ja jos kerran penkkiin tyydytte..."
"Oh, monsieur, minä en ole koskaan nukkunut muuta kuin olkipatjalla",
vastasi Gilbert.
Mutta sitten hän tahtoi salata tätä totuutta ja lisäsi pienen valheen:
"Karvapatja on minusta aina liian kuuma."
Jacques hymyili.
"Oljilla on tosiaan raikasta nukkua", sanoi hän. "Ottakaa tuosta
pöydältä kynttilänpätkä ja tulkaa kanssani."
Teresia ei katsonutkaan Jacquesin puoleen. Hän huokasi raskaasti, hän
oli voitettu.
Gilbert nousi totisena ylös ja lähti suojelijansa perästä.
Mennessään eteisen läpi näki hän siellä vesikannun.
"Monsieur, onko vesi Pariisissa kallista?" kysyi hän.
"Ei, ystäväni; mutta jos olisikin, vesi ja leipä ovat aineita, joita
ei ole oikeus kieltää ihmiseltä, joka niitä pyytää."
"Oh, tarkoitan sitä, että Taverneyssä ei vesi maksanut mitään, ja
puhtaus on köyhän ylellisyys."
"Ottakaa vain, ystäväni", virkkoi Jacques osoittaen suurta
porsliinikannua.
Ja hän läksi nousemaan portaita Gilbertin edellä, ihmetellen, että
oli noin nuoressa ihmisessä nähnyt rahvaan koko voiman yhdistyneenä
ylimystön hienoihin vaistoihin.