Gilbert rohkaisi luontonsa ja meni aivan ukon eteen. Mutta hän avasi
suunsa ja sulki sen jälleen virkkamatta sanaakaan. Hänen päätöksensä
alkoi horjua; hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt almua eikä
vaatinut luonnollista oikeuttaan.
Vanhus huomasi hänen arkuutensa; se näytti vaivaavan häntä itseään
enemmän kuin Gilbertiä.
"Haluatteko sanoa minulle jotakin, ystävä?" kysyi hän hymyillen ja
jätti leipänsä puunrungolle.
"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert.
"Mitä sitten tahdotte?"
"Te näytitte heittävän leipäänne linnuille, ikäänkuin ei olisi
kirjoitettu, että Jumala ruokkii heidät."
"Hän ruokkii ne kyllä, nuori mies", vastasi tuntematon vanhus;
"mutta ihmisen käsi on eräs välikappaleista, joita hän käyttää
heitä ruokkiakseen. Jos tällä olette tahtonut minua moittia, niin
olette väärässä, sillä leipä ei joudu hukkaan, heittipä sen autioon
metsään tai asutulle kadulle. Toisessa paikassa noukkivat sen linnut,
toisessa korjaavat sen köyhät."
"No niin, monsieur", sanoi Gilbert omituisen liikutuksen vallassa
kuullessaan vanhuksen terävän ja samalla lempeän äänen; "vaikka
olemmekin autiossa metsässä, niin tiedänpä ihmisen, joka mielellään
kilpailisi leivästänne pikkulintujen kanssa".
"Tekö se olisitte, ystäväni?" huudahti vanhus; "ehkäpä teillä on
nälkä?"
"Niin, nälkä juuri, monsieur, sen voin teille vakuuttaa, ja jos
suvaitsisitte..."
Vanhus tarttui kohta kiireesti ja lähimmäistään säälien leipäänsä.
Mutta sitten hän epäröi hetkisen ja katseli Gilbertiä vilkkain ja
samalla syvin silmin.
Gilbert ei tosiaankaan näyttänyt niin nälkäiseltä, ettei moinen
epäröiminen olisi ollut oikeutettua. Hänen vaatteensa olivat siistit,
joskin niissä oli tahroja maassa loikomisesta. Hänellä oli aivan
valkea paita, sillä eilen oli hän Versaillesissa ottanut nyytistään
puhtaan paidan, jota nyt kosteus oli kuitenkin aika tavalla
turmellut; näki siis selvästi, että Gilbert oli viettänyt yönsä
metsässä.
Sitäpaitsi hänen kätensä olivat valkeat, joten hänet voi paremminkin
arvata toimettomaksi uneksijaksi kuin ruumiillisen työn tekijäksi.
Gilbert oli hienotunteinen nuorukainen, hän ymmärsi, miksi vanhus
näytti häntä epäilevän ja miksi hän epäröi, ja kiiruhti siis
auttamaan häntä hänen johtopäätöksissään, joiden hän ajatteli muuten
voivan koitua itselleen vahingoksi.
"Ihmisellä on nälkä aina joka kahdentoista tunnin päästä, monsieur",
sanoi Gilbert, "ja minä en ole syönyt muruakaan kahteenkymmeneen
neljään tuntiin".
Nuorukaisen kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, ja hänen
vapisevasta äänestään ja kalpeista kasvoistaan saattoi huomata, että
hän puhui totta.
Vanhukselta katosi epäröinti tai paremminkin sanoen pelko. Hän ojensi
Gilbertille yhtaikaa sekä leipänsä että nenäliinan, jossa hän piti
kirsikoitaan.
"Kiitoksia, monsieur", sanoi Gilbert ja työnsi hiljaa nenäliinan
takaisin; kiitoksia, "ei muuta kuin leipää, se riittää".
Hän mursi kannikan kahtia ja antoi siitä puolet takaisin. Sitten
istahti hän ruohikkoon parin kolmen askeleen päähän vanhuksesta, joka
katseli häntä yhä enemmän kummastuksissaan.
Hänen ateriansa ei vienyt pitkää aikaa. Leipää oli vähän, ja
Gilbertillä oli hyvä ruokahalu. Ukko ei häirinnyt häntä ainoallakaan
sanalla; hän jatkoi vain mykkää tutkimustaan, joskin syrjäsilmällä:
tarkastellen päältäkatsoen muka vain toimessaan kotelossa olevia
kasvejaan ja kukkiaan, jotka kohottivat tinatusta peltiluukusta
esille päitään aivan kuin saadakseen raitista ilmaa.
Mutta sitten hän näki Gilbertin lähtevän lammikolle ja huudahti
silloin vilkkaasti:
"Älkää juoko siitä, nuori mies; se on viimevuotisten kuolleitten
kasvien saastuttamaa ja kelluu täynnä sammakon kutua. Ottakaa nyt
täältä muutamia kirsikoita, ne virkistävät yhtä paljon kuin vesikin.
Ottakaa vain, olkaa hyvä, sillä näen, että te ette ole mikään
tungetteleva vieras."
"Se on totta, monsieur, tungettelu ei ole luontooni käypää, enkä minä
pelkää mitään niinkuin olevani haitaksi. Sen todistin minä juuri
äsken Versaillesissa."
"Ahaa, te tulette Versaillesista?" kysyi tuo outo vanhus katsellen
Gilbertiä.
"Sieltä, monsieur", vastasi nuorukainen.
"Se on rikas kaupunki; täytyypä olla kovin köyhä tai ylpeä
kuollakseen siellä nälkään."
"Minä olen molempia, monsieur."
"Jouduitteko johonkin kiistaan isäntänne kanssa?" kysyi tuntematon
arastellen ja katseli yhä tarkkaavasti Gilbertiä, järjestellen
kasveja koteloon.
"Minulla ei ole isäntää, monsieur."
"Sepä oli itsetietoinen vastaus", virkkoi vanhus pistäen hatun
päähänsä.
"Mutta se on kuitenkin totta."
"Ei, nuori mies, sillä jokaisella täällä maailmassa on isäntänsä,
ja sillä on väärä käsitys elämästä, joka sanoo, että hänellä ei ole
isäntää."
"Kuinka niin?"
"Niin, hyvä Jumala, olimmepa vanhoja tahi nuoria, kaikkien meidän
täytyy taipua jonkin hallitsevan voiman alaisiksi. Toisia meistä
hallitsevat ihmiset, toisia periaatteet, ja ne isännistämme, jotka
käskevät ihmisäänellä tai lyövät ihmisen kädellä, eivät aina suinkaan
ole ankarimpia!"
"No, vaikka niinkin", virkkoi Gilbert; "myönnän siis, että minua
hallitsevat periaatteet. Ja periaatteet ovat ainoa isäntävalta, jota
ajatteleva ihminen voi häpeämättä tunnustaa."
"Ja mitkä ovat periaatteenne, sanokaahan? Minusta te näytätte liian
nuorelta, että teillä voisi olla vakaita periaatteita."
"Monsieur, minä tiedän, että ihmiset ovat veljiä, että jokainen
ihminen sitoutuu syntyessään täyttämään suuren joukon velvollisuuksia
näitä veljiään kohtaan. Tiedän, että Jumala on antanut minulle
jonkinlaisen arvon, olipa se vaikka pienikin, ja että jos tunnustan
toisten arvon, minulla on oikeus vaatia heitä tunnustamaan omani,
siinä määrin nimittäin, etten liioittele arvoani. Jos en niin ollen
tee mitään vääryyttä tai häpeällisiä töitä, on minulla oikeus saada
muilta kunnioitusta, ja pelkästään siitä syystä, että olen ihminen."
"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette opiskelija?"
"En, monsieur, ikävä kyllä; minä olen vain lukenut _Elämänolojen
epätasaisuuden_ ja _Yhteiskuntasopimuksen_. Näistä kahdesta kirjasta
olen saanut kaiken, mitä tiedän, ja ehkä kaikki unelmatkin, mitä
minulla on."
Kun nuorukainen vastasi näin, välkähti tuntemattoman silmissä
kirkas tuli. Hän liikahti niin rajusti, että oli rusentaa
loistavalehdykkäisen kissankäpälän, joka ei näyttänyt tahtovan
mielellään taipua menemään hänen kotelonsa sisään.
"Ja näitä periaatteita te siis tunnustatte?"
"Te ehkä ette niitä tunnusta", vastasi nuorukainen, "mutta ne ovat
Jean Jacques Rousseaun".
"Mutta", huomautti tuntematon vanhus niin epäluuloisella äänellä,
että se nöyryytti Gilbertin itserakkautta, "mutta oletteko te
ymmärtänyt oikein nuo asiat?"
"Kyllä", vastasi Gilbert, "ymmärtänen toki äidinkieltäni; varsinkin
silloin, kun se on puhdasta ja runollista..."
"Ettepä näy sitä oikein ymmärtävän", vastasi vanhus hymyillen,
"sillä se, mitä nyt teiltä kysyin, oli varsin selvää, joskaan ei
juuri runollista. Minä kysyin teiltä, ovatko filosofiset opintonne
saattaneet teidät ymmärtämään pääkohdat järjestelmästä, jota esittää
tuo... tuo..."
Vanhus keskeytti ja melkeinpä punastui.
"Rousseau", lopetti nuorukainen. "Oi, monsieur, minä en ole
opiskellut filosofiaa missään opistossa, mutta kaikista niistä
kirjoista, mitä olen lukenut, on _Yhteiskuntasopimus_ kaikkein
parhain ja hyödyllisin."
"Kuivaa opiskelua nuorelle miehelle; hedelmätöntä mietiskelyä
kaksikymmenvuotiaan unelmille; katkera eikä liioin hyvältä tuoksuva
kukka keväiselle mielikuvitukselle", sanoi vanhus surumielisen
lempeästi.
"Kova onni kypsyttää ihmisen ennenaikaisesti, monsieur", vastasi
Gilbert, "ja mitä unelmiin tulee, ne johtavat usein pahaan, jos antaa
niiden kulkea luonnollista uomaansa".
Tuntematon avasi jälleen silmänsä, sillä hänen oli tapana sulkea ne
puoliumpeen mietteisiin vaipuessaan tyyninä hetkinään, tapa, joka
teki hänen kasvonsa jossakin määrin viehättäviksikin.
"Ketä te noilla sanoilla tarkoitatte?" kysyi vanhus punastuen.
"En ketään kuin itseäni, monsieur", vastasi Gilbert.
"Tarkoitattepas..."
"En tosiaan, sen vakuutan."
"Te näytätte tutkineen Geneven filosofia. Vihjailetteko hänen
elämäänsä?"
"Enhän häntä tunnekaan", vastasi Gilbert viattomasti. "Ettekö tunne?"
Outo vanhus huokasi raskaasti. "Oi, nuorukainen, hän on onneton
ihminen."
"Mahdotonta! Että Jean Jacques Rousseau olisi onneton! Silloinpa ei
olisi oikeutta taivaassa eikä maan päällä! Onneton, tuo mies, joka on
omistanut koko elämänsä ihmisyyden hyväksi."
"No niin, näen nyt, että ette häntä tunne. Mutta puhutaanpas teistä
itsestänne, ystäväni."
"Tahtoisin mieluummin saada tietoja näistä asioista, joista nyt
puhumme; sillä mitä minulla olisi teille sanomista, minulla, joka en
ole mitään?"
"Ja sitäpaitsi ette minua tunne, ja te pelkäätte olla oudolle suora."
"Oh, monsieur, miksi minä pelkäisin ketään, olipa hän kuka tahansa,
ja kuka voisi tehdä minut onnettomammaksi kuin jo olen? Muistakaa
vain, millaisena ilmestyin eteenne, yksinäni, nälkäisenä."
"Minnekä te olitte matkalla?"
"Pariisiin. Oletteko pariisilaisia, monsieur?"
"Olen... taikka: en."
"Kumpi sitten?" kysyi Gilbert hymyillen.
"En juuri mielelläni valehtele, ja tiedän, että ihmisen täytyy
ajatella ennenkuin puhuu. Olen pariisilainen, jos pariisilaisella
ymmärretään ihmistä, joka on asunut Pariisissa kauan ja joka elää
pariisilaisen elämää. Mutta siinä kaupungissa minä en ole syntynyt.
Mutta miksi kysytte tätä?"
"Se liittyi ajatuksiini jollakin tavoin asiaan, josta tässä
olemme puhelleet. Aioin sanoa, että jos asutte Pariisissa, olette
tiettävästi nähnyt saman Rousseaun, josta tässä keskustelimme."
"Kyllä, olen hänet nähnyt, välistä."
"Aina, kun hän kulkee ohitse, pysähdytään tietysti katsomaan?
Häntä ihaillaan ja osoitetaan sormella kuten ainakin ihmiskunnan
hyväntekijää?"
"Ei; lapset juoksevat hänen perässään ja kivittävät häntä
vanhempiensa yllyttäminä."
"Kuinka, hyvä Jumala!" huudahti Gilbert tuskallisin pettymyksen
tuntein. "Mutta rikas hän nyt ainakin lienee?"
"Hän kysyy usein itseltään, niinkuin tekin tänä aamuna: -- Mistä nyt
saan aamiaista? --"
"Mutta vaikka hän olisikin köyhä, häntä kuitenkin pidetään arvossa,
ja hän on mahtava ja kunnioitettu?"
"Joka ilta, kun hän asettuu levolle, ei hän nukahtaessaan tiedä
vaikka heräisi seuraavana aamuna Bastiljissa."
"Oh, niinkö! Kyllä mahtaa hän siis ihmisiä vihata?"
"Hän ei heitä rakasta eikä vihaa; ne äitelöivät häntä, ei muuta."
"Etteikö vihata ihmisiä, jotka kiduttavat meitä; sellaista minä en
ymmärrä."
"Rousseau on aina ollut vapaa, monsieur. Rousseau on aina ollut
kyllin vahva turvatakseen ainoastaan itsensä, ja juuri voima ja
vapaus tekevät ihmisistä hurskaita ja hyviä; ainoastaan orjuus ja
heikkous tekevät heidät pahoiksi."
"Senpätähden minä olenkin tahtonut olla vapaa", vastasi Gilbert
ylpeästi. "Minä olen jo vaistomaisesti aavistanut totuuden, jonka te
nyt minulle selititte."
"Saattaa olla vapaa vankilassakin, ystäväni", jatkoi tuntematon
vanhus. "Jos Rousseau joutuisi huomenna Bastiljiin, niinkuin hänelle
kerran kuitenkin käy, niin kirjoittelisi ja ajattelisi hän kuitenkin
yhtä vapaasti kuin Sveitsin vuorilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt
ihmisen vapautta niin, että hän saisi tehdä mitä tahtoo, vaan siten,
ettei mikään maailman voima voi pakottaa häntä tekemään sellaista,
mitä hän ei tahdo."
"Onko siis Rousseau kirjoittanut nuokin sanat, monsieur?"
"Luulenpa", vastasi tuntematon vanhus.
"Eihän _Yhteiskuntasopimuksessa_?"
"Ei, ne ovat eräässä uudessa julkaisussa nimeltä _Yksinäisen
vaeltajan mietelmiä_."
"Monsieur", sanoi Gilbert, "uskonpa, että olemme yhtä mieltä eräästä
asiasta".
"Mistä?"
"Että me molemmat rakastamme ja ihailemme Rousseauta."
"Puhukaa omasta puolestanne, nuori mies, te olette vielä kuvitelmien
iässä."
"Saattaa erehtyä ihmisten ajatuksista, mutta ei heidän luonteestaan."
"Ah, te olette aikananne kyllä näkevä, että juuri heidän luonteestaan
saattaakin erehtyä. Rousseau on ehkä hiukan oikeuttarakastavampi kuin
muut, mutta, uskokaa minua, hänellä on omat vikansa ja sangen suuret."
Gilbert pudisti päätänsä, näyttäen varsin vähän uskovan tätä
vakuutusta; mutta näin epäkohteliaasta vastaväitteestä huolimatta oli
vanhus hänelle yhtä suopea kuin ennenkin.
"Palatkaamme jälleen puheemme lähtökohtaan", virkkoi hän. "Sanoin,
että olitte poistunut isäntänne luota Versaillesista."
"Ja minä vastasin", sanoi Gilbert hiukan lauhkeampana, "minä vastasin
teille, ettei minulla ollut isäntää. Mutta minun olisi tullut
lisätä siihen, että vain itse estin itseni saamasta siellä oikein
korkea-arvoisenkin isännän ja että minä kieltäydyin huolimasta
tointa, jota monet olisivat halunneet."
"Mitä tointa?"
"Hm, siellä olisi pitänyt palvella joutilaita suuria herroja heidän
ajanrattonaan. Mutta minä ajattelin, että kun olen nuori, pitäisi
minun opiskella ja päästä eteenpäin maailmassa eikä hukata kallista
nuoruuteni aikaa ja häväistä itsessäni ihmisarvoa."
"Tuo on hyvä", vastasi tuntematon vakavana. "Mutta päästäksenne
maailmassa eteenpäin, onko teillä suunnitelmanne jo selvillä?"
"Kyllä, monsieur, minun suurin haluni on tulla lääkäriksi."
"Jalo ja kaunis elämänura, jolla voi valita joko vaatimattoman ja
uhrautuvan todellisen tieteen taikka pöyhkeän, kullatun ja kerskuvan
puoskaroimisen. Jos rakastatte totuutta, tulkaa lääkäriksi; jos
rakastatte komeutta, ruvetkaa lääkäriksi."
"Mutta opiskelemiseen menee paljon rahaa, niinhän, monsieur?"
"Kyllähän sitä menee; mutta paljon: sitä ei juuri voi väittää."
"Niin, tottakin, myöskin Jean-Jacques Rousseau, joka tietää kaikki,
opiskeli aivan tyhjällä", virkkoi Gilbert.
"Tyhjälläkö? -- Oi, nuori mies", virkkoi vanhus alakuloisesti
hymyillen, "kutsutteko tyhjäksi parasta Jumalan ihmisille antamaa
lahjaa: lapsenmieltä, terveyttä, hyvää unta; kas ne täytyi
genèveläisen filosoofin uhrata siitä vähästä, mitä hänellä oli
tilaisuus oppia".
"Vai vähästä!" huudahti Gilbert melkein närkästyneenä.
"Aivan varmaan; tiedustelkaa asiaa ihmisiltä, niin saatte kuulla,
mitä siitä sanotaan."
"Ensinnäkin hän on suuri musiikkimies."
"Oh, vaikka kuningas Ludvig XV on haltioissaan laulanut: _On
palvelija multa ja onni mennyt pois_, se ei silti merkitse, että
_Kyläennustaja_ on hyvä ooppera."
"Hän on suuri kasvientutkija. Lukekaa vain hänen kirjeitään, joista
minä en ole kylläkään saanut käsiini muuta kuin joitakuita lehtiä;
sen asian te nyt tuntenette, te, joka itse kokoatte metsistä kasveja."
"Oh, usein luulee olevansa botanisti eikä olekaan kuin..."
"Sanokaa vain."
"Kuin rohtoheinäin kerääjä... ja kuitenkin..."
"Ja kumpi te olette... botanisti vai heinäin kerääjä?"
"Oi, kerääjä vain, sangen vähäpätöinen ja tietämätön mies näitten
Jumalan ihmetöiden rinnalla, joita sanotaan kasveiksi ja kukiksi."
"Hän osaa latinaa?"
"Hyvin huonosti."
"Mutta minä olen lukenut, että hän on kääntänyt muinaista kirjailijaa
nimeltä Tacitus."
"Kyllä, siksi että hän ylpeydessään, -- oh, jokainen ihminen saa
joskus ylpeydenpuuskansa, -- siksi, että hän ylpeydessään tahtoi
tehdä kaikkea. Mutta hän tunnustaa itse tuon ensimmäisen kirjan
esipuheessa, ainoan minkä hän käänsi, että hän ymmärtää latinaa
melkoisen huonosti. Ja Tacitukseen, joka on aika visaa, hän väsyi
pian. Ei, ei, nuori ystäväni, vaikka miten näyttäisitte häntä
ihailevan, yleisneroja ei ole, ja, uskokaa minua, ihminen menettää
aina syvyydessä sen, minkä laajuus voittaa. Ei ole niin pientä
jokea, joka ei rankkasateella tulvisi yli äyräittensä ja näyttäisi
suorastaan järveltä. Mutta koettakaapa soutaa sitä venheellä, niin
tapaatte pian pohjan."
"Ja teidän mielestänne Rousseau on siis tuollainen matalatekoinen
sielu?"
"Kyllä; ehkäpä hänen edustamansa matala pinta on hiukan laajempaa
kuin toisten, mutta ei muuta", vastasi vanhus.
"Monet saisivat mielestäni olla sangen onnellisia, jos pääsisivät
niin korkealle kuin se pinta on."
"Minustako tuota sanotte?" kysyi vanhus niin leppoisasti, että
Gilbert menetti heti aseensa.
"Ah, en, Jumala paratkoon!" huudahti hän; "minusta on liian mieleistä
puhella kanssanne, loukatakseni teitä".
"Ja mistä syystä on se puhelu kanssani mieleistä? Sanokaapas, sillä
enpä usko teidän tahtovan minua imarrella saadaksenne vain murun
leipää ja muutamia kirsikoita?"
"Arvasitte oikein. Minä en tahdo imarrella ketään mistään hinnasta
maailmassa. Mutta tietäkääs, te olette ensimmäinen, joka puhuu
minulle korskeilematta ja suopeasti, kuten puhutaan nuorelle miehelle
eikä niinkuin lapselle. Vaikka me olemmekin eri mieltä Rousseausta,
on teidän lauhkeudessanne jotakin ylevää, joka vetää minun mieltäni
teidän puoleenne. Teidän kanssanne puhuessani tuntuu minusta kuin
olisin jossakin kalliisti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunaluukut
ovat kiinni, mutta jonka komeudet minä pimeässäkin aavistan. Teidän
tarvitsisi ainoastaan antaa langeta jonkun valonsäteen huoneeseen, ja
minua aivan häikäisisi!"
"Mutta noudatattehan itsekin puheissanne eräänlaista makua, josta
voisi edellyttää teidän saaneen paremman kasvatuksen kuin tunnustatte
saaneenne?"
"Teen sen ensi kertaa elämässäni, ja minä ihmettelen itsekin
lausumiani sanoja. Niissä on sellaisia, joiden merkitystä minä en
täydesti ymmärrä ja joita minä käytän kuultuani niitä ainoastaan
yhden kerran. Minä olen tavannut niitä lukemistani kirjoista, mutta
en ole ennen niitä käsittänyt."
"Te olette lukenut paljon?"
"Liikaa; mutta minä luen uudestaan."
Vanhus katseli Gilbertiä kummastuneena.
"Niin, minä olen lukenut kaikki, mitä käsiini sain, tai paremminkin,
olen ahminut kaikki, niin huonot kuin hyvätkin kirjat. Ah, jos joku
olisi ollut opastamassa minua luvuissani ja sanomassa minulle,
mitä minun tulee muistaa ja mitä minun piti unohtaa!... Mutta
anteeksi, monsieur, nyt unohdan, että joskin teidän sananne ovat
minulle arvokkaat, eivät silti minun teille. Te olette lääkekasveja
kokoamassa, ja ehkä häiritsen teitä?"
Gilbert liikahti jo lähteäkseen pois, mutta toivoi hartaasti, ettei
häntä päästettäisi. Vanhus katseli nuorukaista tarkasti pienin
harmain silmin, ja näytti arvaavan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
"Ette häiritse", vastasi hän, "minun koteloni on jo melkein täynnä,
ja tarvitsen enää vain eräitä sammallajeja; kuulin, että täällä päin
kasvaa kauniita _Capillaris_-sammaleita" [Eräs lääkekasvi. Suom.].
"Kuulkaapas", sanoi Gilbert, "minä taisin nähdä noita kasveja, joita
te etsitte, äsken tuolla kalliolla".
"Pitkän matkan päässä?"
"Ei; sinne lie tuskin viittäkymmentä askelta."
"Mutta mistä te tiedätte, että nuo näkemänne kasvit ovat sitä lajia?"
"Minä olen kotoisin metsämailta, monsieur; ja sen henkilön tytär,
jonka kodissa olen kasvanut, harrasti myöskin botaniikkaa; hänellä
oli kasvisto, ja jokaisen kasvin alle oli hän omin käsin kirjoittanut
sen nimen. Minä katselin usein niitä kasseja ja nimilippuja, ja
muistan nyt nähneeni niissä erään kasvin nimeltä _Capillaris_, vaikka
minä sitä ennen tunsin sen ainoastaan nimellä kalliosammal."
"Ja teillä on halua botaniikkaan?"
"Ah, monsieur, kun minä kuulin Nicolen, -- Nicole oli neiti Andréen
kamarineitsyt, -- kun minä kuulin Nicolen sanovan, ettei hänen
emäntänsä ollut löytänyt jotakin kasvia Taverneyn ympäristöltä,
pyysin minä Nicolea ottamaan selvää, minkälainen se kasvi oli.
Silloin neiti Andrée piirsi usein sen kasvin muutamalla kynänvedolla
paperille, tietämättä, että minä se sitä olin alunpitäen pyytänyt.
Nicole otti ja toi tuon piirretyn kuvan minulle. Silloin minä samosin
pellot ja niityt ja metsät, kunnes löysin mainitun kasvin. Ja
löydettyäni kaivoin sen lapiolla maasta ja yöllä istutin sen sitten
keskelle nurmipengertä. Ja kun neiti Andrée sitten jonakin kauniina
aamuna läksi kävelemään, niin yhtäkkiä hän huudahti ilosta ja sanoi:
'Ah, sepä merkillistä, tuossahan se kasvaa, se kukka, jota minä olen
etsinyt joka paikasta.'"
Vanhus katseli Gilbertiä entistäkin tarkkaavammin. Ja ellei Gilbert
olisi näitä sanojaan ajatellen luonut silmiään punastuen maahan,
olisi hän huomannut, että vanhuksen tarkkaavaisuuteen yhtyi
sydämellinen hellyys.
"No niin", sanoi ukko, "tutkikaa te vain botaniikkaa, nuori mies;
botaniikka johtaa teidät suorinta tietä lääketieteeseen. Jumala
ei ole tehnyt mitään tarpeettomasti, uskokaa se, ja joka kasvilla
on merkityksensä tieteen kirjassa. Oppikaa tuntemaan ensin näöltä
kaikki yksinkertaiset lääkekasvit. Sitten opitte tuntemaan niiden
ominaisuudet."
"Pariisissahan on kouluja, eikö niin?"
"On, jopa ilmaisiakin kouluja; välskärikoulu on esimerkiksi nykyisen
hallituksen suuri hyvätyö."
"Minä lähden siihen kouluun."
"Mikään ei ole helpompaa; sillä oletan, että teidän vanhempanne,
tuntien taipumuksenne, antavat teille tarpeellisen ylläpidon."
"Minulla ei ole vanhempia; mutta siitä ei huolta, minä elän omalla
työlläni."
"Kyllä, tiettävästi; ja koska olette lukenut Rousseaun teoksia,
olette varmaan nähnyt, että jokaisen ihmisen, olipa hän vaikka
kuninkaan poika, täytyy osata tehdä jotakin käsityötä."
"En ole lukenut _Èmile_-kirjaa, sillä luullakseni se kehoitus on
lausuttu siinä, eikö niin?"
"Kyllä."
"Mutta minä kuulin parooni de Taverneyn laskevan pilaa tuosta
periaatteesta, valitellen, ettei hän ollut tehnyt pojastaan
puuseppää."
"Minkä hän hänestä sitten teki?" kysyi tuntematon.
"Upseerin", vastasi Gilbert.
Vanhus hymyili.
"Niin, sellaisia he ovat kaikki, nuo aateliset: sen sijaan, että
opettaisivat lapsilleen ammatin, joka elättää, opettavat he heille
taidon, joka tuottaa kuolemaa. Sattuu vallankumous ja tulee eteen
maanpako. Silloin on heidän vieraassa maassa pakko joko kerjätä tai
myydä miekkansa, joka on vielä pahempaa. Mutta te, joka ette ole
aatelispoika, te olette kai perehtynyt johonkin käsityöhön?"
"Monsieur, kuten olen jo teille sanonut, minä en ole perehtynyt
mihinkään; sitäpaitsi tunnustan teille suoraan, että minulla on
voittamaton kauhu kaikkia töitä vastaan, jotka vaativat kovia ja
rajuja ruumiillisia ponnistuksia."
"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette siis laiska?"
"Enpä niinkään, laiska minä en ole; sillä antakaa minulle,
pakottamatta minua ruumiilliseen työhön, kirjoja ja pankaa minut
puolipimeään työhuoneeseen, niin saatte nähdä, että kulutan kaiket
päiväni ja yöni sellaiseen työhön, joka on minusta mieleistä."
Vanhus katseli nuoren miehen pehmeitä ja valkeita käsiä.
"Se johtuu luontaisesta taipumuksesta", sanoi hän, "vaistosta.
Sellaisesta vastenmielisyydestä kasvaa usein hyviä hedelmiä, mutta se
täytyy ohjata silloin oikeaan suuntaan." Sitten hän jatkoi: "Mutta
vaikka ette ole opiskellut missään korkeammassa oppilaitoksessa, niin
olette kai kuitenkin käynyt jotakin koulua?"
Gilbert pudisti päätänsä.
"Osaatte lukea ja kirjoittaa?"
"Ennen kuolemaansa ennätti äitini opettaa minut lukemaan. Äiti rukka;
sillä kun hän näki minut niin heikoksi ruumiiltani, oli hänellä
tapana sanoa: 'Hyvää työmiestä ei hänestä tule koskaan; siksi hänestä
täytyy tehdä pappi tahi oppinut.' Ja jos minä joskus olin haluton
kuuntelemaan opetusta, sanoi hän minulle: 'Opi lukemaan, Gilbert,
niin ei tarvitse hakata halkoja, kyntää eikä louhia kiviä.' Ja
silloin minä opin lukemaan. Ikävä kyllä, osasin tuskin vasta lukea,
kun äitini kuoli."
"Ja kuka teidät kirjoittamaan opetti?"
"Itse."
"Itse?"
"Niin; minä teroitin kepin ja harjoittelin sillä hiekkaan, jonka
seuloin hienoksi. Kahden vuoden ajan minä kirjoitin painokirjaimilla,
kopioiden niitä kirjoista, enkä tiennyt olevankaan muunlaisia
kirjaimia kuin ne, joita jäljentelin jo mukiinmenevästi. Mutta
noin kolme vuotta sitten läksi neiti Andrée luostariin. Häneltä
ei tullut uutisia muutamaan päivään, kunnes kirjeentuoja eräänä
päivänä antoi käteeni kirjeen neiti Andréelta hänen isälleen. Silloin
näin, että oli olemassa toisenlaisiakin kirjaimia kuin painetut.
Hra de Taverney avasi kirjeen ja heitti kuoren pois, ja sen kuoren
minä otin ja vein talteen. Kun kirjeenkantaja tuli toisen kerran,
luetin hänellä päällekirjoituksen; se sisälsi sanat: '_Parooni de
Taverney-Maison-Rouge, osoite: Taverneyn linna, Pierrefitte_.'
Jokaisen alle näistä kirjaimista kirjoitin vastaavan painokirjaimen,
ja silloin huomasin, että näihin pariin riviin sisältyivät
melkeinpä kaikki aakkosten kirjaimet. Sitten koettelin kirjoittaa
samanlaisia kirjaimia kuin neiti Andréekin. Noin viikon ajassa olin
kopioinut tuon osoitteen varmaankin kymmenen tuhatta kertaa, ja
minä osasin kirjoittaa. Minä siis kirjoitan välttävästi ja ehkäpä
hyvänpuoleisestikin. Näette, monsieur, ettei toiveeni ole liioiteltu,
koska osaan kirjoittaa, koska olen lukenut kaikki, mitä olen käsiini
saanut ja koettanut ajatella kaikkea lukemaani. Miksikä en löytäisi
miestä, joka tarvitsee kynääni, sokeaa, joka tarvitsee silmiäni, tai
mykkää, jolle on apua kielestäni."
"Unohdattepa, että silloin saatte isännän, te, joka ette moista
tahdo. Sihteeri tai esilukija ovat ainoastaan toisen luokan
palvelijoita, eivät sen arvokkaampia olentoja."
"Se on totta", mutisi Gilbert ja kalpeni. "Mutta ei väliä, minun
täytyy päästä eteenpäin. Minä ravaan Pariisin katuja, kannan vettä,
jos ei muu auta, mutta minun täytyy päästä päämaaliini taikka kuolen
tielle, ja silloinhan päämäärä kuitenkin on saavutettu!"
"Oh", virkkoi tuntematon vanhus, "teillä näkyy tosiaan olevan sekä
tarmoa että rohkeutta".
"Mutta kuulkaas te, joka olette ollut minulle nyt niin hyvä, eikö
teillä itsellänne ole mitään ammattia?" kysyi Gilbert. "Puvustanne
päättäen luulisi teidän olevan kauppasäätyä."
Vanhus hymyili lempeää ja surumielistä hymyään.
"Kyllähän minulla on ammatti", sanoi hän; "tietysti, sillä kaikilla
ihmisillä täytyy olla työnsä, mutta kauppahommille se on aivan
vieras. Liikemies ei keräisi lääkeruohoja."
"Elinkeinoksenneko te niitä keräätte?"
"Melkeinpä."
"Oletteko niin ollen köyhä?"
"Olen."
"Köyhätpä ne juuri auttavatkin toisiaan, sillä köyhyys on tehnyt
heidät hyviksi, ja hyvä neuvo on kultaakin kalliimpi. Antakaa siis
nyt minulle hyvä neuvo."
"Ehkäpä voin tehdä parempaakin."
Gilbert hymyili.
"Niin minä jo ajattelinkin", ihastui hän.
"Kuinka paljon luulette kuluvan elantoonne?"
"Oh, sangen vähän."
"Ette taidakaan vielä tuntea Pariisia?"
"Näin sen eilen ensi kertaa Luciennesin kukkuloilta."
"Siispä ette tiedä, kuinka kallista tuossa suuressa kaupungissa on
elää?"
"No miten kallista? Suunnilleen?... Sanokaa vertauksen vuoksi jokin
pikkuseikka."
"Kyllä. Se esimerkiksi, mikä maksaa maaseudulla soun, maksaa
Pariisissa kolme."
"No niin", sanoi Gilbert; "jos oletetaan, että saan jostakin suojaa
pääni päälle, levätäkseni siellä työni jälkeen, tarvitsen elantooni
noin kuusi sou'ta päivässä".
"Hyvä, hyvä, ystäväni!" huudahti vanhus. "Tuollaisen pitäisi minun
mielestäni ihmisen olla. Tulkaa kanssani Pariisiin, ja minä hankin
teille jotakin itsenäistä työtä, jolla voitte elää."
"Oi, monsieur!" huudahti Gilbert ilon hurmauksessa.
Sitten hän kuitenkin lisäsi:
"Sillä ehdolla tietysti, että minä tosiaan saan tehdä työtä ja
ettette minulle tarjoa vain almua?"
"Oi, en. Olkaa siitä huoletta, poikaparka, en ole tarpeeksi rikas
jakaakseni almuja, enkä ainakaan niin mieletön, että niitä antaisin
umpimähkään."
"No se on hyvä", vastasi Gilbert. Häntä ei tämä ihmisvihainen sutkaus
suinkaan loukannut, vaan hän oli siitä päinvastoin hyvillään.
"Tuollainen puhe on minusta mieleen. Minä myönnyn tarjoukseenne ja
kiitän teitä siitä."
"On siis sovittu, että tulette kanssani Pariisiin?"
"On, monsieur, jos otatte."
"Tietysti otan, koska itse olen tarjoutunut ottamaan."
"Mihinkä minun on sitouduttava teitä kohtaan?"
"Ei muuhun kuin tekemään työtä. Ja sitäpaitsi te saatte määrätä
työpaikkanne; saatte oikeuden olla nuori, oikeuden olla vapaa, niin,
jopa oikeuden olla joutilaanakin... silloin, kun itse ansaitsette
joutenolonne", vastasi vanhus väkisinkin hymyillen. Ja hän kohotti
silmänsä taivasta kohti:
"Oi nuoruus, oi sen voima, oi vapaus!" lisäsi hän ja huokaisi.
Kun hän lausui nämä sanat, tuli hänen hienoihin ja puhtaisiin
piirteisiinsä ihmeellisen runollinen surumielisyyden hohde.
Sitten nousi hän ylös nojaten sauvaansa.
"Ja nyt", sanoi hän iloisemmin, "nyt, kun teillä on ammatti,
haluatteko, niin kootaan vielä toinen kotelollinen kasveja? Minulla
on täällä mukanani harmaata paperia, johon ensimmäinen sato
järjestellään. Mutta kuulkaas, eikö teillä ole yhä nälkä? Minulla on
vielä leipää."
"Säästetään se iltapuoleksi, pyydän, monsieur..."
"Mutta syökää edes kirsikoita, niistä on meille vain haittaa."
"Hyvin halusta. Mutta antakaa minun kantaa koteloanne; siten on
teidän helpompi kulkea, ja luullakseni kestävät minun jalkani
kauemmin väsymättä kuin teidän, sillä ne ovat tottuneet juoksuun."
"Mutta kah, tehän tuotte minulle suorastaan onnea; tuolla näet taitaa
jo olla _Picris hieracioides_, jota olen aamusta saakka etsinyt
sitä löytämättä; ja tuossa juuri jaloissanne, varokaa, ettette sitä
tallaa, on _Cerastium aquaticum_. Malttakaas, älkää kaivako sitä
maasta, -- ah, ettepä ole vielä lääkeheinäin tuntija, ystäväni;
toinen näistä on vielä liian märkä tällä kertaa poimittavaksi ja
toinen ei ole tarpeeksi kehittynyt. Kun tänään kello kolme tulemme
takaisin tätä samaa tietä, niin otetaan tuo _Picris hieracioides_,
ja _Cerastium_ jälleen otetaan vasta viikon päästä. Muuten haluan
näyttää sitä kasvupaikallaan eräälle oppineelle ystävälleni, jolta
aion pyytää teille suojelusta. Ja nyt, tulkaa näyttämään minulle
se paikka, josta äsken puhuitte ja jossa sanoitte nähneenne niin
kaunista _capillarista_."
Gilbert läksi menemään uuden tuttavansa edellä, vanhus seurasi häntä,
ja he painuivat molemmat metsään.