Vanhus

Gilbert [kts. johdanto. Suom.] ei ole uskaltanut paeta teitä pitkin,

sillä hän pelkäsi itseään ajettavan takaa. Nyt hän oli metsiköstä

toiseen samoten saapunut suurempaan metsään, jossa hän viimein

pysähtyi. Hän arveli juosseensa paljon yli puolen penikulman kolmessa

neljännestunnissa.

Karkulainen katseli kaikkialle ympärilleen: hän oli aivan yksin. Se

yksinäisyys sai hänet rauhoittumaan. Hän koetti nyt päästä sille

tielle, joka hänen arvionsa mukaan veisi Pariisiin.

Mutta vaunut ja hevoset, joiden hän näki tulevan Roquencourtin

kylästä ja joita ohjasivat oranssinkeltaisiin livreoihin puetut

kuskit, saivat hänet pelästymään niin, että häneltä meni heti halu

yrittääkään valtatielle, ja hän heittäytyi jälleen samoamaan metsää.

-- Pysynpä näiden kastanjapuiden kätkössä, -- tuumi Gilbert; -- jos

minua haetaan, niin haetaan minua valtatieltä. Tänä iltana minä

hiivin puulta puulle ja polulta polulle Pariisiin päin. Väittävät,

että Pariisi on suuri; minä olen pieni, ja häviän sinne.

Tämä tuuma tuntui hänestä sitäkin viisaammalta, kun ilma oli kaunis,

metsä siimeinen ja maa sammaleesta pehmeä. Polttava ja silloin

tällöin puiden välistä kiiluva aurinko, joka alkoi jo aleta Marlyn

harjanteitten taakse, oli säteillään kuivannut ruohon ja nosti nyt

maasta suloista kevääntuoksua, joka lähtee sekä itse kasveista että

niiden kukista.

Oli tullut se hetki päivästä, jolloin hiljaisuus vaipuu yhä

hellempänä ja syvempänä alas maan päälle tummentuvasta taivaasta, se

hetki, jolloin kukat sulkevat kupunsa, kätkien niihin nukahtaneen

hyönteisen. Kullankiiluvat ja pörähtelevät kärpäset menevät tammien

kupeisiin koloihinsa, joissa ne asustavat, linnut lentelevät vaieten

lehvistöissä, joista korva eroittaa nyt enää ainoastaan niiden

siipien nopsaa räpinää. Ja ainoa linnunlaulu, mitä enää kuulee, on

kottaraisen ilmeikkään terävä viheltely ja punarinta-satakielen arka

visertely.

Gilbert oli tottunut metsissä samoiluun; hän tunsi niiden äänet

ja niiden hiljaisuuden. Niinpä hän ei liioin aprikoinutkaan, vaan

heittäytyi nyt, olematta enää milläänkään lapsellisista pelon syistä,

kanervikkoon, jossa oli siellä täällä vielä ruskean kellertäviä,

talvellisia lehtiä.

Eikä Gilbert ollut ainoastaan rauhallinen, hän oli suorastaan

suunnattoman iloinenkin. Hän veti halukkaasti sisäänsä raitista,

puhdasta ilmaa. Hän tunsi, että hän oli taas tälläkin kerralla

stoalaisella uljuudella voittanut ihmisen heikkoudelle viritetyt

ansat. Välipä sillä, ettei hänellä ollut leipää, ei rahaa eikä

asumusta! Eikö hänellä ollut oma, kallis vapautensa? Eikö hän saanut

nauttia siitä mielin määrin?

Hän asettui siis maahan, loikomaan jättiläissuuren kastanjan alle,

joka tarjosi hänelle pehmeää vuodetta kahden paksun, sammaleisen

juurensa välissä. Ja katsellen hänelle hymyilevää taivasta kohti hän

nukahti.

Lintujen laulu herätti hänet. Ei ollut vielä täysi päivä. Nousten

kovaa puun juurta vasten puutuneen kyynärpäänsä varaan näki Gilbert

sinertävässä aamuhämärässä metsässä heikosti kolmen tien haaran.

Siellä täällä kiiteli pitkin kasteen kostuttamia polkuja kaniineja

korvat riipuksissa, ja utelias naaraspeura pysähtyi kapsutellen

teräskovilla sorkillaan metsän aukeamaan katselemaan tuota outoa

olentoa, joka loikoi puun alla ja joka sai ihmettelijän kiireen

kaupalla jälleen pakenemaan.

Jalkeille noustuaan Gilbert tunsi olevansa nälissään; olihan

hän pakonsa edellä viimeksi kieltäytynyt tarjotusta ateriasta.

Huomatessaan olevansa metsän lehväkaton alla luuli hän, tuo Lotringin

ja Champagnen suurten metsäin innokas samoilija, ensin olevansa yhä

vielä Taverneyn metsiköissä ja Pierrefitten viidakoissa, kuvitteli

aamuruskon herättäneen itsensä jossakin väijytyspaikassa, johon

hän oli asettunut muka pyytämään Andréelle riistaa. Mutta siellä

herätessään oli hän nähnyt aina vieressään jonkun ansalla saadun pyyn

tai oksalta ammutun fasaanin. Nyt huomasi hän lähellään ainoastaan

hattunsa, jonka jo eilinen samoilu oli saanut pahaan kuntoon ja jota

aamukaste oli nyt vielä lisäksi turmellut.

Siis hän ei nähnytkään unta, kuten oli ensin herätessään luullut,

vaan Versailles ja Luciennes olivat selvää totta samoin kuin kaikki

muu siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli riemukulussa tullut

ensinmainittuun niistä, aina hetkeen asti, jolloin hän oli toisesta

niistä kurjasti paennut.

Ja kaiken muun lisäksi palautti hänet täydellisesti todellisuuteen

yhä lisääntyvä ja siis hetki hetkeltä yhä kiukkuisempi nälkä.

Niinpä katseli hän nyt vaistomaisesti ympärilleen löytääkseen

täältäkin kotoisten metsäinsä makeita muuramia, oratuomen marjoja

taikka vain joitakin mureita metsän juuria, jotka ovat peltonaurista

kitkerämmästä mausta huolimatta mieluisia halonhakkaajista, kun he

työkalut olalla lähtevät aamuisin kävelemään työpaikkaansa. Mutta nyt

ei ollut noiden syötävien aikakaan, eikä Gilbert nähnyt ympärillään

muuta kuin saarneja, jalavia, kastanjapuita ja tiheätä tammenvesaa,

jota versoo kaikkialla hietikkomailla.

-- No olkoon, -- päätteli Gilbert itsekseen, -- menenpä tästä suoraa

päätä Pariisiin. Sinne saattaa olla vielä matkaa puolitoista, kaksi

penikulmaa tai vähän ylitse; sen kulkee kahdessa tunnissa Väliäpä

sillä, kärsiikö vielä pari tuntia, kun tietää, että sitten ei enää

tarvitse kärsiä. Pariisissa on joka ihmisellä leipää, ja ensimmäinen

käsityöläinen, jonka tapaan, ei ole antamatta kunnialliselle ja

työhön pystyvälle miehelle leipää työtä vastaan. Pariisissa voi

päivässä hankkia ruokaa seuraavaksikin päiväksi; mitä minä tarvitsen

muuta? En mitään, kunhan vain jokainen tuleva päivä tekee minut yhä

suuremmaksi, kohottaa ja lähentää minua... siihen päämaaliin, jonka

tahdon saavuttaa.

Gilbert kulki kiireemmin; hän pyrki valtatielle, mutta oli

sekaantunut niin, ettei tiennyt, mihin päin mennä. Taverneyssä, sen

ympäristön metsissä, hän tiesi hyvin, missä oli itä, missä länsi;

jokainen auringon säde osoitti hänelle, mikä tunti päivästä oli ja

minne päin oli mentävä. Öisin oli jokainen tähti hänelle oppaana,

vaikkei hän tuntenutkaan niitä nimillä Venus, Saturnus tai Lucifer.

Mutta tässä uudessa maailmassa hän tunsi yhtä vähän yleisiä asioita

kuin ihmisiäkään, ja näiden molempien joukossa täytyi nyt löytää

uransa sattumalta haparoiden.

-- Onneksi näen tuolla tienviittoja, -- tuumi Gilbert.

Ja hän meni kylätielle, jossa hän oli näkevinään ne viitat.

Niitä oli siellä todellakin kolme: yhdessä luki Marais-Jaune,

toisessa Champ de l'Alouette, kolmannessa Trou-Salé.

Gilbert ei tullut tästä entistään viisaammaksi. Hän samosi kolme

tuntia pääsemättä pois metsästä, harhaten suurta kierrosta ja tullen

aina samaan paikkaan.

Hiki valui hänen otsaltaan; parikymmentä kertaa oli hän riisunut

takkinsa ja liivinsä ja kiivennyt kastanjapuuhun; mutta kun hän oli

päässyt sen latvaan, ei hän nähnyt sieltä muuta kuin Versaillesin,

joskus oikealla puolella, joskus vasemmalla, Versaillesin, jonne

jokin kovanonnen voima näytti tahtovan lykätä hänet väkisinkin

takaisin.

Puolihulluna raivosta ja tohtimatta lähteä enää valtatielle, sillä

hän uskoi, että koko Luciennes ajoi häntä takaa, Gilbert pysyttelihe

yhä edelleen metsissä, ja pääsi viimein ohi Viroflayn, sitten

Chavillen ja lopuksi Sèvresin.

Kello löi viisi Meudonin linnassa, kun hän saapui kapusiiniluostarin

luo, joka on Bellevuen ja tehtaan välillä. Siellä kiipesi hän

erään ristin poikkipuulle pelkäämättä joutua, jos sen rikkoisi,

kuten Sirven [protestantti, jonka Toulousen parlamentti tuomitsi

v. 1764 kerettlläisenä kuolemaan. Suom.] parlamentin tuomitsemana

teilattavaksi. Ja siitä hän nyt viimein näki Seine-joen, kauppalan ja

lähimmistä taloista kohoavat sauhut.

Mutta Seinen rantaa pitkin ja halki kauppalan ja sen talojen editse

vei Versaillesin valtamaantie, josta hänellä oli täysi syy pysyä

loitolla.

Hetkiseksi unohti Gilbert sekä väsymyksensä että nälkänsä. Hän näki

kauempana ilmanrannalla valtavan joukon korkeita taloja aamuisen

usvan verhoamina; hän ajatteli, että se oli Pariisi. Hän läksi siis

samoamaan sinne päin eikä pysähtynyt ennenkuin oli juoksustaan

tikahtua.

Hän seisoi nyt keskellä Meudonin metsää, Fleuryn ja Plessis-Piquetin

välillä.

-- Kas niin, -- tuumi hän katsellen ympärilleen, -- nyt ei turhaa

kursailua. Nyt tapaan varmaan jonkun työmiehen, joka näin aamulla

menee työhönsä aika leipä kainalossa. Minä sanon miehelle: 'Kaikki

ihmiset ovat veljiä ja heidän täytyy siis toisiaan auttaa; teillä

on leipää enemmän kuin itse tarvitsette, paitsi aamiaiseksi koko

päiväksikin, kun taas minä kuolen nälkään.' Ja silloin antaa hän

minulle toiset puolet leipäänsä.

Nälkä teki Gilbertin entistään enemmän filosofiksi, ja hän jatkoi

järkeviä mietteitään:

-- Oikeastaan, -- tuumi hän -- pitäisi ihmisillä täällä maailmassa

olla kaikki yhteistä. Vai onko Jumala, kaiken olevaisen alkulähde,

antanut jollekulle erikoisesti sen ilman, joka hedelmöittää maan,

tai maan, joka kasvattaa hedelmät? Ei, muutamat harvat ovat

vain anastaneet ne itselleen; mutta Herramme silmissä, niinkuin

filosoofinkin, ei ole kenelläkään mitään; ihminen, jolla on jotakin,

on sen ainoastaan saanut lahjaksi Jumalalta.

Luontaisella hyvällä älyllään Gilbert ainoastaan yhdisteli

aikakautensa epämääräisiä ja hämäriä aatteita, noita, joiden ihmiset

siihen aikaan tunsivat häilyvän ilmassa ja liitävän päittensä päällä

aivan kuin pilvet, joita ajetaan yhtä määrättyä suuntaa kohti ja

jotka kokoontuvat kasaan ja purkautuvat viimein rajuilmaksi.

-- Jotkut harvat, -- jatkoi Gilbert samoten edelleen, -- jotkut

harvat pitävät väkisten omanaan sellaista, joka on kaikkien omaa.

No, noilta harvoilta voidaan myöskin väkisin ottaa pois moinen

omaisuus, johon heillä ei ole muuta oikeutta kuin jakaa sitä muille.

Jos joku veljeni, jolla on liiaksi leipää itseään varten, ei tahdo

minulle antaa osaa leivästään, kah!... silloin otan sen häneltä

väkisin, noudattaen eläinten lakia, kaiken kohtuuden ja selvän järjen

ojennusnuoraa, sillä sen on laatinut luonnollinen tarve. Sen teen,

paitsi silloin, kun veljeni minulle sanoo: 'Osa, jota sinä vaadit,

on minun vaimoni ja lasteni'; tai jos hän sanoo: 'Minä olen sinua

väkevämpi ja syön itse leipäni enkä vaatimuksistasi välitä.'

Tällaisessa nälkäisen suden mielentilassa joutui Gilbert metsässä

eräälle aukeamalle, jonka keskellä oli lammikko; sen vesi oli

punertavaa ja sen reunoilla kasvoi kaislaa ja lumpeita.

Lammikon kaltevilla rinteillä kasvoi nurmea aina veden äyräille

saakka, veden, jonka kalvolla risteili kaikkiin suuntiin

pitkäjalkaisia hyönteisiä; ja nurmessa kiilui sakeasti orvokkeja,

niinkuin se olisi ollut siroiteltu täyteen turkooseja.

Taulun taustan tai aukeaman ympäryspiirin muodosti kehä suuria

haapoja. Lepät rehevine lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto

oli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.

Kuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan.

Kaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi

paraillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat

ympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.

Tämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin

ainoakaan muu paikka koko metsässä.

Gilbert oli tullut siihen erästä varjoisaa, hakattua väylää pitkin.

Hän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman,

jonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa

ja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa, kaatuneen

puun rungolla istumassa miehen, jolla oli päässä harmaa peruukki,

yllään karkeasta kankaasta tehty ruskea takki ja samanlaiset housut

ja harmaat pikee-liivit. Hänen kasvonsa olivat lempeän ja älykkään

näköiset. Varsin kaunismuotoisissa ja jäntevissä jaloissa oli

hänellä harmaat pumpulisukat; aamukaste oli jo kirkastanut hänen

solkikenkäinsä kärjet, vaikka ne vielä olivat muuten paikoin tomuiset.

Vanhuksen vieressä, kaatuneen puun rungolla, oli vihreä kasvikotelo,

apo auki ja täynnä äskettäin poimittuja kasveja. Polviensa välissä

piti hän tammipuusta tehtyä keppiä, jonka pyöreä nuppi kiilsi

varjossa ja jonka kärjessä oli pieni, kaksi tuumaa leveä ja kolme

tuumaa pitkä lapio.

Kaikki nämä kuvaamamme pikkuseikat huomasi Gilbert yhdellä

silmäyksellä; mutta ennen kaikkea huomasi hän leipäkannikan, jota

ukko mursi kappaleiksi syöden sitä itse ja jaellen sitä veljellisesti

peipposille ja keltasirkuille, jotka tähystelivät hiukan kauempaa

moista haluttua saalista ja lensivät murujen kimppuun heti kun niitä

niille heitettiin ja pakenivat sitten jälleen iloisesti tirskuen

metsän turviin minkä ennättivät. Silloin tällöin pisti vanhus, joka

katseli lintujen lentoa lempein ja samalla vilkkain silmin, kätensä

ruudukkaaseen nenäliinaan, otti siitä kirsikan ja söi sen halukkaasti

leipäpalansa särpimenä.

-- Kas tuossa mies, jolla on sitä, mitä tarvitsen, -- tuumi Gilbert,

väisti syrjään oksan ja tuli yksinäistä vanhusta kohti, joka silloin

heräsi mietteistään.

Mutta Gilbert ei ehtinyt astella kuin kolmanneksen aukeamasta ukkoon

päin, kun hän otti vanhuksen tyynet ja lempeät kasvot nähdessään pois

hatun päästään.

Kun ukko huomasi, ettei hän enää ollut paikalla yksin, vilkaisi hän

tarkastavasti pukuaan ja koteloaan.

Hän pani kiinni takkinsa napit ja sulki kotelon luukun.