Niin — et sinä voi mitään... ei hän sinusta välitä... Minun täytyy itse
mennä... Missä on takkini?
(Napittaa hermostuneesti takkiaan.)
ANNI käsiään väännellen.
Kiirehtikää... isä... juostaan hänen kortteeriinsa. Hän lupasi mennä
sinne... Minä pelkään... pelkään...
LIISAN ÄÄNI käheänä, kauhun valtaamana.
Isä... isä... tule... Jumalan tähden... Hänen kasvonsa vääntyvät...
muuttuvat sinisiksi... Pieni rinta korisee... korisee...
KORPI näyttää miltei mielettömältä, kun hän kohottaa vapisevat
nyrkkinsä ilmaan, hänen laihoilla, nääntyneillä kasvoillaan ja
koleassa, soinnuttomassa äänessään kuvastuu kiduttava neuvottomuus ja
epätoivo ja leuka vavisten huutaa oudolla, kolealla äänellä.
Mitä minä teen? Mitä teen...? En enää ymmärrä... Täytyykö minun tulla
hulluksi... hulluksi...?
Esirippu.
Kolmas näytös.
Sama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä. On ilta; seinäkello
näyttää olevan jo kahdeksan. Mestari istuu kirjoituspöytänsä ääressä
ja pikkupomo seisoo keskellä lattiaa, pidellen kädessään suurta
koneenavainta.
MESTARI hieman äreästi.
Menkää nyt ja koettakaa laittaa sitä konetta, niinkuin päivällä
neuvoin, ettei se pilaantuisi!
POMO raapaisten päätään.
En oikein ymmärrä, miten saan sen yksin toimeen, se on kovin vaikea
tehtävä... Sitäpaitsi menee tehtaassa paljon piloille, ellei jo pian
aleta töitä...
MESTARI äkäisesti.
En suinkaan minä niitä rupea korvista tänne raahaamaan — kun eivät
kerran tahdo työtä tehdä.
POMO arasti.
Mutta eiköhän mestari voisi vaikuttaa siihen, että lakko loppuisi, että
palkat tulisivat entiselleen...
MESTARI kiivaasti.
Ja antaisin niiden rauhassa järjestää uuden lakon, yllyttää koko
tehtaan työväenyhdistykseensä ja vaatia minua pois...