En ehdi! Minun täytyy lähteä...
LIISA ilmestyy kamarin ovelle, hätäisenä, kalpeana.
Minä pelkään, että Aune rupeaa nyt kuolemaan... Hän on kamalan
näköinen... Älä vain lähde minnekkään, Vilho...
KORPI mutisee tolkuttomasti.
Mitä, mitä tämä on...? Minunhan pitäisi heti...
LIISA on aivan suunniltaan ja vaikeroi epätoivoisesti.
Voi minua! Aune kuolee — minun syntieni tähden... Minä ansaitsen vaikka
minkä rangaistuksen, mutta kun pikku Aunen täytyy kuolla minun syntieni
sovitukseksi, niin se on liian kamalaa. Vilho, minä en kestä sitä
yksin, ole minun kanssani, tule...
(Poistuu nyyhkyttäen.)
KORPI on raatelevan tuskan ja ristiriidan vallassa. Ähkyen puristaa hän
kaksin käsin päätään niinkuin luulisi sen halkeavan, kaikki entinen
päättäväisyys on kadonnut, hän aikoo juosta kyökkiin, mutta pysähtyy
epäröiden.
ANNI hätäisesti, tarjoo päällystakkia hänen ylleen.
Isä kulta... meidän täytyy mennä...
KORPI astuu askeleen Annia kohden, mutta pysähtyy vieläkin ja mutisee
hiljaa.
Mutta jos Aune?
ANNI rukoillen.
Isä... Aune voi parantua... mutta jollemme pian mene, niin kaikki on
myöhäistä...
KORPI nopeasti, päättävästi.
Niin, minun velvollisuuteni on mennä — meidän asiamme täytyy pelastaa.
(Anni auttaa parhaillaan takkia hänen ylleen, kun epäselvästi kuuluu)