Kuinka sinä menet tuollaista tekemään? Tuovat tänne vielä poliisilauman
— sinun tähtesi.
EMIL tulisesti.
Tuokoot vaikka kaksi laumaa, mutta tuollaista minä en kärsi!
Kehtaa lasketella vielä tuollaisia syytöksiä, saadakseen lopunkin
yksimielisyyden rikki. Se on _liian_ hävytöntä!
(Kaikki vaikenevat ja katsahtavat Haloseen. Tämä vaalenee kalman
kalpeaksi ja tuijottaa maahan.)
KORPI pitkän äänettömyyden jälkeen hiljaa.
Halonen... eihän se ollut totta? Sano, ettei se ollut totta.
HALONEN hengittää raskaasti ja kuuluvasti, katsahtaa kerran oveen,
aivankuin aikoisi paeta, mutta ei vastaa.
KORPI nousevalla vihalla.
Sano nyt, onko se totta?
KAARLO tulee juuri sisään neuvottomana, kiihtyneenä.
Mikä niin?
EMIL kuiskaa Kaarlolle muutaman sanan.
HALONEN kuiskaa käheästi.
On...
(Silmät välähtävät, Emil hypähtää seisaalleen, nyrkit puristettuina,
ja Korpi tartun kaulaansa, aivankuin sitä kuristaisi liian tiukka
kaulaliina, mutta kaikki ovat kauan äänettömiä.)
KORPI mutisee kuin raskaan surun valtaamana.
En minä Kettusta ihmettele, vaan että sinä Kalle — sinä... (Sitten
äkkiä hiljaa ja uhkaavasti.) — Miksi sen teit? Koska siellä kävit? —
(Äänettömyys. — Kaikki tuijottavat pahanenteisesti Halosta. Lopulta
tämä nousee ja aikoo lähteä ovea kohti.)
KAARLO astuu hänen tielleen, lausuu hiljaa raivoisasti.
Te ette hievahda tästä... Vastatkaa!
(Kaikkien suusta kuuluu epämääräinen, uhkaava murahdus.)
HALOSEN kasvoilla kuvastuu kiduttava tuska, kun hän vihdoin änkyttää.
Tä... tänään... kun...
(Silloin puhkeaa katkeruuden ja vihan myrsky hänen ylitseen. Kukaan
ei huuda, mutta nälkä ja epätoivo terästää heidän syyttävät sanansa
murhaaviksi, ne tunkeutuvat suoraan sydämeen kuin terävät puukot...)