En ole tahtonut enää lisätä huoliasi... Ethän sinäkään olisi mitään
voinut — kun ei ole mitään...
KORPI nousee seisomaan, hänen huulensa vapisevat ja katse harhailee
hätäisenä ympäri huonetta kuin etsien; vihdoin änkyttää tuskallisesti.
Liisa, sinä olet... olet... Voi Liisa parka, tämä on... tämähän on
kamalaa. Mitä olisi tehtävä...?
LIISA tarttuu äkkiä Korven käteen, puhuu hätäisesti, rukoilevasti.
Vilho, koeta lopettaa lakko! Se on ainoa keino... koeta toimittaa niin,
että huomenaamuna mennään työhön! Silloin saadaan heti lääkkeitä,
maitoa ja meidän pikku Aunemme parantuu vielä, saa elää... Voi Vilho,
teethän sen?
KORPI hiljaa, epätoivoisesti.
Liisa parka — minä en voi... en voi! Me olemme itse hukassa, jos
häviämme. Ja mehän taistelemme samalla kaikkien köyhien ja sorrettujen
puolesta... Emmehän voi heitä pettää...
LIISA nyyhkyttää tuskallisesti, syyttävästi.
Voitko ennen pettää lapsesi! Vilho, sinä et saa! Se on _sinun syysi_
jos Aune kuolee! Sinä voit vielä pelastaa hänet — älä anna hänen
kuolla! Hän on sinun oma lapsesi...
(Menee itkien kyökkiin.)
KORPI tarttuu päähänsä, ja seisoessaan siinä vääristynein kasvoin,
raskaasti hengittävänä muistuttaa hän takaa-ajettua pahantekijää.
Vihdoin kiertyy hänen silmiinsä kyyneleitä ja hänen äänensä särkyneenä,
tukehtuneena.
Ei, ei, hän ei saa kuolla. Minun täytyy saada jostakin maitoa, eikö
olisi jotain... — (Katselee tuskallisesti etsien ympärilleen.)
LIISA alakuloisesti.
Eihän meillä enää mitään ole, Vilho parka. Kaikki on myyty...
KORPI kuin havahtuen.
Liisa, tuo tänne työpuseroni.