Mutta me emme enää aio vapaaehtoisesti nälkään kuolla! — (Katsahtaen
itkevään Anniin ja jatkaa yhä kasvavalla katkeruudella ja tuskalla.)
— Ja sinä, sinä... mitä sinä olet tehnyt tyttärelleni? Vieläkö sinä
hänetkin tahdot uhriksesi! Eivätkö entiset riitä...? Ei siitä vielä ole
viikkoakaan kun viimeinen haudattiin — siellä se makasi meidän aitassa
jäätyneenä...
MESTARI on muuttunut kamalan näköiseksi kuullessaan nuo murhaavat
syytökset; mutta äkkiä hän keskeyttää syyttäjänsä, karjaisten
raivoisasti.
Mitä? Mitä? Mitä tämä oikein on? — Mitä sinä tarkoitat? Te olette minun
konttorissani! Ulos! Ulos! Ulos!
EMIL hurjasti.
Vieläkö sinä karjut! Ellet nyt ole hiljemmin, niin — niin piakkoin
tulee toiset odottamattomat hautajaiset...
KAARLO hiljaa, hammasta purren.
Tietäkää nyt, että teidän täytyy lopettaa mustat tekonne! Ymmärrättekö
te?
KORPI hilliten itsensä.
Älkää viitsikö sanoa enää mitään hänelle — puheet eivät tässä auta!
Eikä väkivaltaisuudet! Niistä olisi vain heille hyötyä. — (Lujasti.) —
Loppu tästä on kyllä tehtävä — mutta toisella tavalla!
(Menevät ulos, paitsi Kaarlo, ja ovi jää raolleen. Joukon sorina
lakkaa, syntyy miltei kuolemanhiljaisuus. Sitten kuuluu Korven
mielenliikutuksesta väräjävä ääni.)