Povessa? Tule katsomaan. Luultavasti hiiri! — (Poika tulee) — Ei täällä
näytä mitään olevan. Menemmekös äidin viereen istumaan. — (Siirtää
tuolinsa Liisan viereen, ottaa Eeron syliinsä ja asettaa kätensä Liisan
vyötäisille, kuiskaten hiljaa, hymyillen.)
No äiti, eikös nyt ole hauska olla?
LIISA katsahtaa häneen säteilevin silmin, ääni liikutuksesta värähtäen.
On tietysti!
KORPI kuin itsekseen.
Mutta kyllä niitä on ollut ikäviäkin jouluja. Ei ollut ensimmäinenkään
hauska, muistatko? — (Hetken vaitiolon jälkeen, Kaarloon käännähtäen.)
— Tuo Anni oli vasta viikon vanha, kun minut ihan jouluaattona
erotettiin työstä ja pakotettiin muuttamaan telttaan huoneesta. Moitin
mestaria, kun hän solvasi syyttömästi erästä vanhaa työmiestä. Me
pääsimme erään suutarin mökkiin, mutta Liisa oli vielä niin heikko,
että minun täytyi kantaa loppumatka. Hän ei sanonut, että tuli
sairaammaksi, vaan teeskenteli nukkuvansa. En minä koskaan unohda sitä
aattoiltaa; minä istuin pimeässä vuoteen vieressä, Anni nukkui korissa
ja sitten kuulin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sillä kerralla minäkin aloin
itkeä.
LIISA värisevin äänin.
En minäkään sitä unohda. — (Kumartuu pienokaisen puoleen peittääkseen
liikutustaan.)
KAARLO viittaa Annin viereensä sohvaan, lausuu hiljaa.
Kyllä se on kamalaa, kun tuollaisia kärsimyksiä täytyy kestää.
KORPI samoin kuin ennen.
Vaikka kyllä niitä on kestetty kovempiakin. Mutta tuskallisin joulu oli
meillä eräänä vuonna, kun minä olin ollut kaksi kuukautta työttömänä
ja kaikki huonekalut ja vaatteet oli jo pantattuna — me olimme silloin
Helsingissä. Neljä pientä lasta oli, eikä ollut jouluaattona enää muuta
kun vähän leipää; mutta sitten sinä sait sellaista mateenlihaa, josta
oli liemi keitetty, ja sinä paistoit sitä rasvassa...
LIISA tukehtuneella äänellä.
Silloin pieni Väinö-raukka kuoli... tapaninpäivä-Aamuna... Muistatko,
miten viisas hän...
(Ääni katkeaa nyyhkytyksiin.)
KORPI tarttuu Liisan käteen, puhuen lohduttavalla, värisevällä äänellä.
Älä... älä itke Liisa... Voi minua hölmöä, kun alan tuollaisia vanhoja
jutella! Eihän niitä enää toiseksi saa — ja onhan meillä ollut niin
monta onnellista joulua. Eikös totta Liisa? Entäs nyt sitten? —
(Vilkasee Kaarloon ja kun huomaa tämän kumartuneen käsiensä varaan,
suntelee Liisaa, kuiskaten hellästi.) — Emmekö nyt ole onnellisia,
Liisa?
LIISA hymyilee kyyneleet silmissä.
Tiedäthän sinä sen, Vilho?
KORPI reippaasti.
Nyt ei enää muistella surullisia! Onhan päästy vuosi eteenpäin
ja jos terveenä pysytään niin kai se taas menee ensi jouluun. —
(Leikillisesti.) — Näin vähän kerrallaan elämä menee sentään paremmin.
Ei sitä köyhän auta ottaa suurta kasaa kerrallaan. Eikö niin, Liisa?
(Anni havahtuu ja menee äänettömästi kyökkiin.)