Tiedätkö, minusta tuntuu kuin näkisin sinut eräässä toisessa sievässä
kamarissa, ympärilläsi riemusta loistavia katseita, vienoa, heleätä
naurua, ilohuutoja. Minä istun sohvalla ja katselen sinua puhumatta
mitään. Ja minun on niin hyvä olla. Silloin minä nousen, otan tuon
piparkakun esiin ja kutsun sinut viereeni. Me emme puhu mitään,
katsomme vain sitä ja toisiamme, me muistamme erään toisen jouluaaton
kauan sitten — näemme saman joulukuusen kuin nyt. Sinä painat pääsi
rinnalleni niinkuin nytkin — sinä itket ja hymyilet kyyneleet silmissä,
— (Kohottaa Annin päätä) — sillä hymyilethän sinä nyt, Anni?
(Suutelee liikuteltuna Annia.)
ANNI yhtaikaa itkien ja hymyillen, kuiskaa värähtäen.
Oi Kaarlo... kun se vaan toteutuisi. Kun ei vaan tapahtuisi mitään...
jotain ikävää.