Saat kyllä, mutta täällä on sinulle toinen... Ajattelin antaa sen vasta
myöhemmin, mutta en sentään kehtaa, saat sen nyt...
(Ottaa piirongin laatikosta kahden yhteenkiinnitetyn sydämen näköisen
piparkakun ja antaa sen punastuen Kaarlolle.)
KAARLO katsoo piparkakkua ja sitten Annia omituisen, äänettömän
liikutuksen vallassa; kuiskaa värähtäen:
Anni... Anni, kaksi sydäntä... Tämän minä säilytän... Ja joskus, joskus
kaukana tulevaisuudessa minä jonakin jouluna otan sen esiin... Silloin
kun...
ANNI liikutettuna.
Koska Kaarlo... mitä tarkoitat, sano.
KAARLO syleilee häntä, sitten pitäen käsistä puhuu matalalla,
värisevällä äänellä.
Voi Anni! Minä en ymmärrä, en osaa sanoa miten onnellinen olen... En
ole koskaan tuntenut tällaista ihmeellistä riemua kuin nyt.
ANNI keskeyttää ihmetellen.
Sinäkin! Tiedätkö Kaarlo... juuri sellaista outoa iloa minäkin
tunnen... Ja minä olen...
(Hän ottaa taskustaan esiin käärön, aukaisee sen ja ojentaa Kaarlolle
rautaisen sormuksen.)
Se on rautainen... sanoit kerran pitäväsi mustasta...
KAARLO seisoo, katsoo Aunia voimakkaan liikutuksen valtaamana; sitten
värisevällä, katkonaisella äänellä.
Mitä tämä on Anni... Katsos, minäkin olen ostanut sinulle. Tuntuu
niin omituiselta, niinkuin jokin tuntematon, sama salainen ääni olisi
kuiskannut samaa kummankin korvaan.
ANNI hiljaa, liikutettuna.
Niin Kaarlo, sellainen voima onkin — rakkaus.