-- Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, -- sanoi Ruuben, laskien
hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.
Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili.
-- Mitä oletkaan puuhaillut? -- hän kysyi.
-- Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis
valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä
kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen
verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi
askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista
leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien
rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?
Haijele katsoi kelloa.
-- Tunnin kuluttua.
-- Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?
-- Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.
-- Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina
sinä niistä pidät huolta.
-- Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben,
anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun
tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme
katoksen alla ja ijäksi yhdistymme...
Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin
päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.
-- Oletko antanut liian paljon? -- kuiskasi Haijele. -- Tuntuuko
sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?
-- Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen.
Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä
joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin -- mutta jo
aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa
Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"...
-- Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, -- lausui Haijele hellän
huolekkaana. -- Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään
sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua -- niin kerro siis, mikä
sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä
kastekyyneleen!
-- En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä,
-- vastasi Ruuben hiljaa. -- Mutta koska tahdot, niin... Olet
oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat -- vaan ei toverieni ivan,
ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua... Eikö
siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme,
koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja
olemmeko itse asiassa rehelliset?
-- Rehelliset? Mitä tarkoitat?
-- Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti
Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme
lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva
askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt
lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja
uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!
-- Me olemmekin kunnon israelilaisia! -- huudahti Haijele tulisesti.
-- Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi.
Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme
pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo
milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka
opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä
vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme
Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia
harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti
noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua -- eikö niin,
Ruuben?
-- Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen
sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se
kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa
"yksi suurimmista" -- vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin
tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se
tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.
Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky
sammui.
-- Niin, niin se lienee... Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut,
vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä
ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset,
rakastavat kristityt eivät hylkää.
-- Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä
kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?
Hän painoi alas päänsä.
-- Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja
mietin, -- virkkoi hän. -- Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin
eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen
tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman
kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän:
ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut...
-- Pelottaako se sinua? -- kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.
Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.
-- Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää
kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi
meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme,
hän ja hänen voideltunsa -- Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme
ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.
-- Intoisa, hehkuva Haijeleni, -- sanoi Ruuben hymyillen kuten usein
ennen. -- Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva
joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.
-- He saavat sen tietää vielä tänään! -- huudahti Haijele. -- Niin,
Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme _nyt_ se ratkaiseva askel,
niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja
panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat
ovat koossa --
-- Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, -- keskeytti
Ruuben oikein säikähtyneenä. -- Kyllä on paras, että kantamme jää
salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen
suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas,
kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden
pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten
keskellä!
Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen
kaulansa ympäri.
-- Israelin Jumalan nimeen! -- hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen
hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan
pohjaan asti.
Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta -- tai ehkä keväisen
auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja
ylhäistä valoako silmä heijasti?
Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän
riemuitsi:
-- Sinä olet minun, minun, minun!
-- Vaan en _yksin_ sinun, -- lisäsi Haijele hiljaa.
* * * * *
He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten
tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.
Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa
rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen
sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja
ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt --
sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä
tuhannen tuhanteen -- kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille
Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput,
joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele
vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen
istuimen eteen.
Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä
juhla-ateria vieraitten parissa -- ja sitte kotiin, omaan kotiin!
Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja
Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja
ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin
tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien
painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.
Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu
hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.
Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa
päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan
ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että
juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän
oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä
molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen
edessä.
-- Hän onkin ollut epikores, -- kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten
päätään Ruubenia kohti.
-- Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? -- supisi Knauf.
-- Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät,
jotka sitä rakentavat, -- jatkoi setä. -- Pysykää aina totisina,
hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja
sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja
jälkeentulevaisianne.
Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että
nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.
-- Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle!
Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja
ijankaikkiseen!
Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin
sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.
Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.
-- Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.
Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.
-- Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne!
Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu,
että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme,
te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein
onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me
tahdomme...
Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:
-- Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka
on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin...
Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun,
mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni
erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.
-- Lapsi, mitä sinä haastat?
-- Anteeksi, rakas setä! -- huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä
mielenkuohussa hänen syliinsä.
-- Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään
ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, -- hän
jatkoi kuiskaten, -- ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää
tietänyt, mitä sanoit.
Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.
-- Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!
Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina
kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.
Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.
-- Olen valmis selittämään, -- hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta
päättäväisenä ja vakaana. -- Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta
koska kantamme on sama -- jos yleensä mistään kannasta voimme puhua.
Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole
mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.
-- Ja se päämäärä? -- huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.
-- Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.
-- Selittäkää tarkemmin! -- huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi
parven läpi lähemmäksi.
-- Minä sanon sen teille, -- riensi Haijele vastaamaan. -- Kuulin
kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En
tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin,
että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen
etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä -- paitsi yhtäältä. Silloin tuli
nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri _siellä_ olikin kaivattuni.
Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään
hän, jonka korkein oppi on rakkaus -- Jeesus Kristus, jota minä olen
vihannut...
Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.
-- Ulos, ulos! -- kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.
-- Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? -- vaikeroi Saara.
Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin
suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt
tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.
Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti
olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli
partaansa tai riisti vaatteensa rikki.
Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi
voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.
-- Eksynyt, onneton lapsi parka, -- sanoi hän väräjävin äänin. -- Oi,
sinä josta toivoin vanhuutemme iloa...
Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän
kyennyt enempää puhumaan.
-- Setä, setä! -- huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä
hänen rinnalleen.
Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.
-- Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.
-- Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua!
Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä
_hän_ on Messias...
-- Hän häpäisee! -- kirkui Knauf.
-- Vaiti! -- pauhasi Goldreich.
-- Ulos, ulos! -- säestivät toiset äänet.
Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti
molemmat käsivartensa.
--"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä
odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan
kumminkin joka päivä hänen tuloansa."
Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen.
-- Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne
julkisesti kieltänyt.
-- Se on kuolemansynti! -- huusi Goldreich.
-- Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt --
Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta
varmana viittasi käsi ovea kohti.
Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli
tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä.
-- Niin jääkää hyvästi, -- sanoi nuorukainen. -- Me lähdemme ja käymme
omaa tietämme.
Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi.
Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea
kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle;
Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina.
Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe
pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne.
Sekasorto oli suunnaton.
Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki
katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka
vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.
-- Näin siis piti häittemme päättyä, -- hän lausui syvästi
liikutettuna. -- Voi meitä, voi minun kansaani!
Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.
Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: -- Kuinka se oikein
tapahtui? Untako se oli vai totta?
Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä,
kun hän kuiskasi:
-- Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.
-- Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.
-- Setäkin... Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine
äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme
kuitenkin hänestä huolta.
Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka
lapsen ääni:
-- Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.
-- Se on juutalainen, -- vastasi puhuteltu sanomattoman
ylenkatseellisesti.
Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat
vihlaisivat sydämeen asti.
-- Omani ovat tämän repineet -- ja noin puhuvat vieraat,-- hän sanoi
äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle.
-- Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin
häpeän tietä kulkea!
-- Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin
palvella kärsivää ihmiskuntaa -- mutta kukapa nyt tarvitsisi minua?
Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.
-- Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, -- jatkoi Haijele
unelmoiden. -- Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät
ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle
Jerusalemin porteista...
-- Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes
omista vielä.
-- Kadutko, Ruuben? -- kysyi Haijele äkkiä.
-- En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele --
kadutko sinä?
-- En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.
Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli
lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben
otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.
Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.
Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he
lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja
uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun
ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.
-- Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias
kanssamme, -- huudahti Haijele.
Ruuben näytti miettiväiseltä.
-- Johtuu mieleeni jotakin. _Hän_ on sanonut, että ken luopuu
omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa
tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme
hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.
-- Ja me voitamme uusia Kristukselle! -- sanoi Haijele loistavin
silmin. -- Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan,
vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden
tehtävä!
-- Kentiesi... Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen.
Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta...
Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben
hellästi lausui:
-- Minulla olisi ehkä kyllin... Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja
isien maan?
-- Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet...
Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan.
-- Ei, Haijele, se _ei_ korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin
erityistä kansallemme jo täällä.
-- He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. _Meistä_ vaan he eivät huoli,
me jäämme ulkopuolelle.
-- Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu?
-- Oh, Ruuben -- etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta
muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin..."
-- "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele?
He katsoivat toisiansa hämmästyneinä.
-- "_Hän_ lunastaa kansansa heidän synneistänsä", -- kuiskasi Haijele.
Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän
heittäytyi Ruubenin rinnoille.
-- Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän
olemme Herran lunastettuja!
-- Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?
Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili
korkeata innostusta.
-- He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren
liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi,
minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt
selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty
olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin
häälahja, minkä olisin saattanut saada.
-- Alan käsittää ajatustesi kulkua, -- sanoi Ruuben miettiväisenä. --
Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.
-- Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme,
lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte
ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.
-- Niinkuin tahdot, rakkaani.
-- Mutta harsoni otamme pois.
-- Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon
kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi
-- mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt
ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan
siihen valmis, Haijeleni?
-- Olen, -- hän vastasi säteilevin silmin. -- Muistatko kehoitusta,
joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa
väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja
Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen
taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä
tiedän, että voitto on meidän!
-- _Hänen_ totuutensa ja rakkautensa nimessä, -- sanoi Ruuben, laskien
kätensä Haijelen käteen.