SIONISTIT

Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana

katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt

asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja

teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen

suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka

oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon

todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa --

tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina

saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla

ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä.

Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen,

vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli

miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti

puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä

epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita.

Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät

häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa

yksi ainoa kansa koko maailmassa -- Israel, ikuinen kansa.

Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat

kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle

kuuluvaa -- jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa

pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut

vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli

toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri

kierteli kuumana, sydän eli -- vaikka tosin ainoastaan luonnollista,

kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän

alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema,

sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys.

-- Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? -- saattoi kysyä joku

ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut

kaupunkiin.

-- Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa.

-- Mitä ne sionistit ovat?

-- Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa

kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan.

-- Siitäkö he keskustelevat täällä?

-- Niin, siitä.

-- Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme

viitsii majoittaa tuota joukkoa?

Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan.

Esimerkiksi näin:

-- Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä

saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka

imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa,

mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän

toivon toteutumista.

Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy:

-- Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot

tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa!

Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus:

-- Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on

Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa.

Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes

kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra

pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne

toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he

myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat

kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa

heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä,

jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa.

"Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra

on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet."

Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin.

-- Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen.

-- Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään

merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia

siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa

niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa,

että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin

Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän

tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien

pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä,

se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme.

Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta

sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen

suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä

varten.

Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia

aikaisemmin sali on täyttynyt.

Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan

ihastuksesta.

-- Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat,

jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he

ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon

kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!...

Puhe käy salissa kosken kohinana.

Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa

kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa,

että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka

hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen.

-- Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! -- huudahtaa toinen

riemuiten vastaan. -- Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa,

Austraaliassa... Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää

maailmaa!

Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen

viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat

kuin kuumeessa.

"Voima, joka järkyttää maailmaa"... Mitä se häneen koskee? Hänelle on

olemassa yksi ainoa sana: -- Leipää! -- Oi, hän tietää hyvin, mitä

nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla

idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu

sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on

tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä.

Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman

näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun:

-- Mistä olette?

-- Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään.

-- Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain.

Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin -- kurjuuden

kurjuus...

Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa

mainittiin, kohotti hän päänsä.

-- Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun

vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni

myöskin.

-- Jumala armahtakoon!

-- Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa...

-- Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä

välin kuin he --

-- Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! -- huudahti

pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies,

hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. -- Te

pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon

ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos,

koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan

se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin

juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot

siihen ne käännytysmiljoonat!

-- Niin, niin, niin! -- melusivat toiset ympärillä.

-- Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, -- huomautti muuan länsimainen

sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. -- Paroni Hirsch

on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi

käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät

tahdo meille niitä varoja antaa.

-- Hävyttömät! -- Miksei? -- Me otamme ne! -- Huutoja sateli, kiihko

yhä yltyi.

-- Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia!

-- He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat

kuin korpivaellus Kanaaniin.

-- Tohtori Herzl antaa meille rahaa!

-- Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja

viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että

me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole.

Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi

paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei

ollut leivänkään toivoa.

-- Rohkaiskaa mielenne! -- kuiskattiin hänen korvaansa. -- Me teemme

minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. --

Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä

istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin

lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin

maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein,

mikä kokouksessa oli tuleva esille. -- Toiset taas kävelivät parvittain

pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat

vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan

voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. -- Kolmas joukko huolehti

kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia

jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn

kuului. -- Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät

päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. -- Pois lainakielet!

Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! -- Jotkut

erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he

tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen

taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin.

Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi

rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät.

-- Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, -- vakuutti

toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut.

-- Miksi veli siis tänne lähtikään? -- kysyi hänen toverinsa,

länsieurooppalainen.

-- Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi

jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä

joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen

elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää

uskonnon.

-- Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin.

Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä

aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona.

-- Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan

kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän,

ja tuo -- ja tiesi kuinka monta.

-- Niin, se on surkeata... Mutta puhun minä kuitenkin.

-- Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu!

Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla

istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla.

Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina

edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei

niin ollut laita?

-- Hm... niin... olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä.

-- Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta

niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora

kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit

hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia

aitauksia, jotka --

-- Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin,

-- keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät

leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. --

Pyydän teitä, -- hän jatkoi, -- lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja

sukupuolestani!

Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti

voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi

mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa

kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa,

se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan.

Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti

sanatulvaa:

-- Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne

on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te --

-- Vaietkaa jo toki! -- huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi

auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut

huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut -- niin voimakas,

raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta

kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan,

riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle

kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas,

tohtori Herzl.

Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus

loisti. Tervehdittyään hän alkoi:

-- "Arvoisat kongressin jäsenet! -- --"

Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat

kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen.

Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä

suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys.

Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin

vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin

kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa.

Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun

verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla

ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia

soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä

kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin.

Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei

tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se

oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta

ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut

aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun.

Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin

ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä.

Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat

puheen.

Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi!

-- "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi

siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen

lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää

lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa -- --"

Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli

paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä.

-- -- "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus

täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua -- --"

-- Hyvä, hyvä! -- huusi Galitsialainen tovereinensa.

-- -- "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian

lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen

kansallisuuden naamaria kantaa -- --"

Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut

hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt.

-- -- "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme -- --"

-- Kuuletko! -- kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista

kylkeen.

-- -- "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei?

Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on

raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa

ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen

aikaan!"

Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo

johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta

vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen

auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa

kohotettava.

Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin.

Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten

koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä,

hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista -- kaikesta,

mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain

vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan

omisti niille täyden huomion ja huolenpidon.

Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin

koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien

harrastus oli kääntynyt.

Puhuja ehti loppulauseeseensa:

-- "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä.

Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda

voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan -- jos se

tahtoo!"

Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei

vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää

puutkin juurinensa. -- Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan

kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin

käsiksi.

Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta

sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava

yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja

kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori

neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä

yhteisen aatteen hyväksi.

Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi

ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena,

jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja

sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa

edustajien kunnioituksen.

Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi

sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri

tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen

kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä

huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran

tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori,

lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla

Israelin tytär!

Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele

kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä

tunteina oli ympäröinnyt.

-- Muistatko, Ruuben, -- hän kuiskasi, -- sinä kehoitit minua pimeänä

yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin

sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin.

Kaikki, kaikki olen unohtanut -- jopa tuon inhottavan rabbiininkin,

joka sanoi sieluani saastaiseksi!

Ruuben hymyili hänelle.

-- Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni!

-- Entä sinä? -- kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä

ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada

toisenlaisia vaikutelmia kuin hän.

-- Olihan se -- jos ei muuta niin uutta... Kun hän näki Haijelen muodon

muuttuvan, jatkoi hän nopeasti:

-- Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin

puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui

kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa.

Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä.

-- Olinko minäkin villi?

-- Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta

mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet.

-- Kauniimpi, kauniimpi... Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin

raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja

hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen?

-- Olin kaiketi... Sitä se oli kuin odotinkin.

Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi

silmänsä läpitunkevina sulhaseensa.

-- Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa!

Ruuben hämmästyi.

-- Haijele, oletko tietäjä? Niin -- kenties...

* * * * *

Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut

Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa

seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä.

Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki.

Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän

ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin:

-- Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen.

-- Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele!

-- Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam...

-- Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa

ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi!

Sinä jäät luokseni --

Päivälliskello soi.

-- Hyvä on, -- kuiskasi Haijele. -- Pääsemme noista vieraista

ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En

varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa.

Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken.

Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi

poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta.

-- Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä

ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän

rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa!

Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian

käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui.

-- Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti

pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli

ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä

erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa.

Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari

viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se

teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään

ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista

illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas

matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua

ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan -- ja nyt oli helppo tekeytyä

tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. _Me_ voimme

sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti...

-- Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä

kuitenkaan ymmärrä... Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit

mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit

ajatuksesi?

-- Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää

kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä

tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs

nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi.

Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta --

Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli

Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman

ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin

kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt _hänen_ kosijaksensa.

No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä

itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele,

sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita.

Ruuben oli vaiti.

-- Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana,

että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat.

Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran

olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin.

-- Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei

huolisi tuosta Junkerista?

-- Silloin minä... silloin... Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En

voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut?

Kristitty ylioppilas! _Mirjam_ oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon

sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai

häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. _Minun_ sisareni

kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista

tapahtuisi -- toista tai toista. Ei, ei -- minä riennän estämään! Ja

jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön

häntä, kunnes hän taipuu... Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni!

"Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"...

Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa,

kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää.

Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua

hellästi ja tyynnyttävästi:

-- Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin

jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas

ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat

kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti,

eikö niin?

Haijele taisteli. Sitte hän vastasi:

-- Kiitos, että muistutit minua.

-- Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin?

-- Tee se, -- kuiskasi Haijele.

-- "Rakkaus on suurin niistä..."

-- Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä?

-- Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen

luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi.

Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti:

-- Oi Ruuben!

Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät

ripset painuivat silmiä varjostamaan.

Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin

pian hän ei voinut antautua.

-- Mutta minä olen Israelin tytär!

-- Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet

valistunut ja jalo Israelin tytär.

Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen

rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi

molemmat kätensä Ruubenille.

-- Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä!

-- Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä.

Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita,

kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä

asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja

kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön

jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu,

mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja

lähensi sydämiä valtavalla voimalla.

"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat -- niin,

olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme

asuinsijan puolesta!"

Se soi viimeisenä kehoitushuutona.

Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein

tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi.