Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut
Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa.
Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta.
Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin
kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä
sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut
Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; --
niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja
puuhkalakit...
Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa
kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa
astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden
avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar
taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona
heräsi...
Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen,
kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.
Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän
surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei
kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.
Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä.
Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet,
ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin
Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch =
hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen
järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli
sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta,
hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. -- Kun hän sitte oli
jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt,
joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä
sanoja Naftalinsa puolesta...
Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin
repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele
lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni?
Hebreankielinen raamattu? -- Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia
syvässä kunnioituksessansa.
Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli
hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka
kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista
yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! -- Entä mikä tuo?
Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! -- Ja kun Mirjam kuuli,
että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän
jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein
puolijumalaksi.
Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet
esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He
tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta
sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä
paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai
kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä --
ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, -- hän
pyysi. -- Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! --
Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. -- Sinäkö
sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan
muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää
niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.
He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala,
yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä
omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen
yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt
pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt
ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita,
käsittämättömiä... Sulhaset, vaatteet ja raha -- siinä kaikki.
Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin,
silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel,
kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! -- Sinä hetkenä hän
ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua -- Ruubenista, joka
verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria
muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin
parempaa -- mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi
Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata:
oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein
vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan...
Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä
kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa,
panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja
ponnistella Israelin kohottamiseksi. -- Ja jälleen ajatukset lensivät
Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?
Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi
ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin
paikallensa takaisin.
Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin
sormuksen hylännyt -- viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä.
He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan.
Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan...
Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa
haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille:
"Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi,
Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" -- Ruuben oli tullut
junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin.
Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: -- Anna anteeksi!
Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen
kuin sinä...
Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut
eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja
kyllin Ruubenille...
Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti.
Vai niin -- hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä
ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä
ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei
hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker
tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin
läheinen...
Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä.
Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi
sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei
sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja
epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä
juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen
kielen hän oli unohtanut -- jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä
kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä
oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen
rääsykasojen keskellä. -- Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli
mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt
aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi
kävelyilma kuin eilen.
Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja
leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista
ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä
kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi
ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään
sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele
ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti,
ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti
toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen
pimeään yöhön...
Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin
katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei
ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He
pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa,
että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä.
-- Kas, Haijele! -- huudahti hän hämmästyneenä. -- Kuinka sinä tänne
osasit? -- Saanko esitellä: Fräulein Kaisla...
Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla
kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille
jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut
myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta.
-- Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, -- virkkoi hän lyhyeen.
-- En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän
sitte pääsee ulos.
Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen
suomalaistytön kanssa.
-- Menen siis yksin, -- hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja
nyökäten päätään siskollensa.
-- Älä suotta mene! -- huusi Mirjam hänen jälkeensä. -- Sinne on vaikea
löytää.
-- Ole huoletta, en minä eksy, -- vastasi Haijele levollisesti, jatkaen
matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar.
Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat
kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat.
Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin
toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla.
Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit.
Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa
harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä
laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa,
kun ei tarvinnut yksin olla.
-- Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, -- virkkoi Sointu
Haijelen kadottua näkyvistä. -- En koskaan ole voinut unohtaa hänen
silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä?
Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan
kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä.
-- Sinä soitit ja lauloit silloin...
-- Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua.
-- Ei, kyllä minä muistan.
-- Mitä sitte?
Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi:
-- Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois...
Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat
silmänsä Mirjamiin, lausuen:
-- Lauloinko Jeesuksesta?
Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa.
-- Vihaatko sinäkin häntä? -- kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti.
Ei vastausta.
-- Ja vihaatko minua myös?
-- En, en, -- pääsi Mirjamin huulilta. -- Kuinka minä sinua vihaisin?
-- Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö
ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä.
-- Kyllä minä tiedän! -- Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. --
Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa.
-- Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua,
ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. -- Soinnun silmät
säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: -- En minä tiedä
ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä
enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani.
Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: -- Missä hän
on? Eikö hän kuollut?
-- Hän nousi haudasta ja elää jälleen.
-- Eipä!
-- Minä tiedän, että hän elää.
-- Oletko nähnyt hänet?
Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: -- Olen, Mirjam.
Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että
Mirjam tuskin rohkeni kysyä:
-- Missä?
-- En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme.
Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään
näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli
juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin
Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut.
-- Älä puhu mitään hänestä! -- huudahti hän viimein. -- Mene pois,
Sointu, minä en tahdo!
Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: -- Minä
rukoilen puolestasi. --
Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli
unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis
voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten
ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan
lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän
perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat.
Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle.
No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän
liikettä kuin muualla.
Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin
hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin
askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa
nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: -- Finns
dä gamla kläder? -- Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että
herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan
uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän
luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon.
Se oli Haijelen äiti.
Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli
taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat
nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama
iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta
takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka.
Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä,
tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa
alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin
kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille,
kun ei muitakaan ollut.
-- Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi!
Kun kissaa silittää, niin se raapii.
Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri
hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon
lukenut.
-- Elääkö hän vielä -- se Jeschu? -- kysyi hän muitta selityksittä,
levottomuus kasvoillansa.
-- Mitä? -- Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti
tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: --
Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen
nimensä!"] Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä
toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa...
Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta
hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään.
-- Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata
laulamasta.
-- Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja
sydämesi! -- virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. -- Otho haisch
["Tuo mies" -- tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli
ajatustesi viipyä hänessä. --
Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä
hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan
ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin
erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä
kansallensa.
Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja
ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä
vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan.
Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä
hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne
ollut tullut vanhoja lautasia pesemään... Hänen täytyi nyt saada
lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa
tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut
puutetta olla...
Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä... mitä
tämä oli?
"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen
iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa
juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta
ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen
pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista."
Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti?
Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta
hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän
pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille
antanut.
Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat
hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi
toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä
äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden
sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen
oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan
käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä,
toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta.
Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle.
Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään.
Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi
kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin
kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa
lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa
tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat
keskenänsä Haijelesta:
-- Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee?
-- Niin, niin, ei hän meistä huoli, -- huokasi Rebekka. -- Ylpeä hän on
ja liian ylhäinen.
Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä
auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan;
ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen
lapsena...
Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle
ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne
laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti
oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista,
ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut
vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin
odottavina.
Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän
otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. -- Joudu, -- hän
kehoitti, -- vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä.
Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista
juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa
valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa,
jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta
kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne
siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin,
lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka
valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä
iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen
ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella
kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut
jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä
tuntui aivan kuin Israel -- olow hascholom -- vielä olisi elänyt ja
siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä
niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut
oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma
valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli
onnellisempi kuin vuosikymmeneen.
Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan
ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä
viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä
iltana hän tahtoi puhua heille.
-- Soisin että kuuntelisitte, -- hän lausui hellemmin ja
sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, -- minä haluaisin kertoa
jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa...
-- Hesekiel! -- huudahti Rebekka, -- onko hän kirjoittanut sinulle?
-- Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda
nuori rouvansa kotiin, -- lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään.
Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut
kärsimättömäksi -- joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän
vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä.
-- En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko
milloinkaan kuulleet hänestä?
Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää.
-- No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle
itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä
talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä
kuolleita, kuivettuneita luita.
-- Huh, -- sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat
harrasta, jännitettyä mielenkiintoa.
-- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan
eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi:
"Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen,
hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet
ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä
ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai,
Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki,
tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he
tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja
henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja
heitä oli sangen suuri joukko.
Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle
sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista
tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan
kiihkeästi odottivat jatkoa.
-- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat
koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet,
meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan
teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan
teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te
virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen
Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai."
Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta
oikein käsittää, mistä oli kysymys.
-- Katsokaa, se on nyt tekeillä, -- alkoi Haijele selittää. -- Juuri
siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi,
suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman
ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin
maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee
edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin
profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä.
-- Ja mistä tulee henki? -- kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut
ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin.
-- Henki -- niin...
Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän
lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa
käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista
hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen
luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa.
-- Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on
koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni
uhrata. Ja nyt -- rukoilkaamme yhdessä...
Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä
hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista
todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin
pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut
aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä.
Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi
vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä...
-- Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat
etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa
kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin
tapahtukoon!"]
Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä,
jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle
itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä -- niin,
mitä oli tuo henki?
-- Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, -- vastasivat
monet sionistit. -- Ei, se on kuuliaisuuden henki, -- väittivät
toiset. -- Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin
pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. -- Jumalan Henki se on, --
sanoivat taas toiset, -- uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies.
Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se
on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti.
-- Ei se ole oppi, vaan persoona, -- vakuuttivat vihdoin muutamat. --
Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin
maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri...
-- Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, -- jatkoi
Haijele ajatuksiansa.
Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea?
Uusi lainkuuliaisuus -- se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa.
Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä,
verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä
järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili...
Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta
tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin
joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen
seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että
heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky.
Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut -- petturi
hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin
ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa.
Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. -- Niin, jääköön kaikki hänen
haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta
ja Baabelin vankeudesta... Adonai, Adonai, muista kansaasi...
Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse.
Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä.
Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi
hartaan halunsa toteuttaa.
Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän
sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota
vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen,
hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän
vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä
hymyllänsä.
Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli
Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli
nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla
ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin
ystävällistä... Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun
kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin
hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa
nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat.
Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin
se Nasarealainen -- Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli
niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele
niin sanoi -- mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki
kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä...
Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon
oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he
tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin
epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi
isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi
puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä
nuorallinen paitoja riippui sivullapäin.
Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään?
Kuin vastaukseksi tämä lausui: -- Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian
varhain.
-- Mi... missä? Ethän tarkoita --?
Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä
olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain
senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti
vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään.
-- Niin, kyllä se on synagooga.
Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat
ylös.
-- Tänne meidän tulee mennä, -- opasti Mirjam. Ja hänen sanansa
vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti
päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran"
portaita kohti.
-- Eikö tämä ole erehdys? -- kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään
ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin.
-- Ei -- katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä --
kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen.
Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he
astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi
silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli
makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan
kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä -- tai lienevätkö olleet
niin vanhat, että maali oli kulunut pois -- sekä kaikenlaista
järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni
lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden
luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät
päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois
penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.
Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä
oli osa juutalaisten synagoogasta!
Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa
katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen
käsiliina oven suussa... Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti
kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat
seisoivat hartaina paikoillansa.
Oi heitä raukkoja... Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet,
mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa...
Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen
miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan.
Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan
täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva
Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä.
-- Täällä on niin huonoa, -- sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi
pyytäen. -- Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä
kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi.
Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten -- mutta tiesi koska se
saadaan...
Haijele vaan huokasi vastaukseksi.
Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa... Ja niin heikosti ääni kuului
tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi
Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa.
Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin.
Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta
ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti
haikeaan, hillittömään itkuun.
Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi
rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty:
--"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian,
kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin
olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu,
Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!"
"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä
hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu,
Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!"
Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: -- Tule, me lähdemme kotiin.
Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli
rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja
päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä,
miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava,
herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen
suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli
ensimmäinen askel ylös alennuksesta.
Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin
valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä
juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin...
Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle
kirjeen.
-- Se on varmaan sedältäsi, -- arveli Mirjam. -- Eikös ollut harmi, kun
se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.
-- Viedään talonmiehelle, -- ehdotteli Rebekka. -- Hän on Goi, kyllä
hän avaa.
Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi
kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.
Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa.
Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän
avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.
Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki
ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:
-- "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että
rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!
"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se
yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt
toivon hohdetta taivaalleni. Haijele -- saanko vielä nähdä aurinkoni
täydessä kirkkaudessansa?
"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun
turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin
epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun
täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa,
jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon
sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.
"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee...
"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia
en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät
minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään -- muuta en voi sanoa, sillä
tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut
sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille
tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni --
mistä syystä, en tiedä.
"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että
sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita -- päätä itse, minun
arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään -- mutta anna minulle
lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!"
Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta
samassa kirkas kyynel vierähti poskelle.
-- Ei niin, ei niin, rakkaani, -- hän kuiskasi. -- Meidän täytyy vielä
odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta
silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me
käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme.