-- Äiti, Haijelelta tuli kirje!
Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja
vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin
oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä
likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut
halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä.
Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta
virkkoi sentään jokseenkin tylysti:
-- Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen.
Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän
olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton
pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame
vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.
Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:
-- Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne...
Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän
heitti sen ostajalle.
-- No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.
Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän
oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin
kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän
antoi sen takaisin.
-- En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!
Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.
-- En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa
rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.
Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton
ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain
muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista
kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli
ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän
kasvatti... Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti
hän melkein pelkäsi.
Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko
hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?
-- Koska hän tulee? -- kysyi Rebekka viimein.
-- En minä tiedä, -- vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin
huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti
uudestaan paperin esille.
-- Telegramm... Telegramm... Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai
suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee
meitä sähköttämään...
-- Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei -- annappas
tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla
sill'aikaa. --
Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun
kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut,
tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet
tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen
hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun
Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.
-- Tuossa akka meni, -- hän sanoi. -- Hyvä lykky! Joudutaan nyt,
ennenkuin hän palaa.
-- Mutta kuule, Pentti, -- virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen,
-- miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun
hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.
Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.
-- Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies
on viidettä vuotta ylioppilaana!
-- Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin
oivan otuksen, -- virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa.
-- Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se
kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä
minulla on parempia.
Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota
seurasta, kun Pentti samassa sanoi:
-- No tuossa heidän puotinsa on.
-- Mitä me nyt sitte keksimme asiaa?
-- Kysykää paidannappeja, -- ehdotteli Toimi virnistellen.
-- Tai kravattineuloja...
Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli
niin matala, että Pentin täytyi kumartua.
Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön,
Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna,
minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei
huomannut kohta ryhtyä puheisiin -- tyttö oli liian kaunis.
Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä
murtaen kysyi: -- Mitä saisi luvan olla?
-- No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? -- kysyi Pentti suomeksi,
hämmästystä teeskennellen.
Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.
-- Kyllä --
-- Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas
Kaisla, ylioppilas Marjamaa... Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä
paremmin?
Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu,
joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät
juuri hauskoja muistoja herättäneet.
-- Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, -- sanoi Esko
hämillään. -- Me tulimme ostokselle... Mutta samassa hän punehtui,
sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti
niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi
Mirjamille:
-- Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin
ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää...
-- Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, -- vastasi tyttö
yksinkertaisesti.
-- Vai niin -- tulkaa, pojat, me lähdemme siis, -- sanoi Toimi
päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla
katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.
Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka
hengästyksissään palasi kirje kädessä.
-- Mitä he tahtoivat? -- kysyi hän levottomana Mirjamilta.
-- Kravattineuloista he puhuivat... En minä oikein ymmärtänyt. He
olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti,
minä ihan pelkäsin heitä.
-- Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä,
sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä
hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi...
Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat
suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö
he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata...
Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin
tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.
-- No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? -- kysyi Pentti,
koettaen karistaa pois nolouttansa.
-- Meidän ei olisi pitänyt mennä, -- vastasi Esko.
-- Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa
edes keikailla, -- sanoi Toimi.
-- Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?
-- Kaunis juutalainen -- soma kissanpoika -- yhdentekevää! -- Toimi
napsahutti sormiansa. -- Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin
parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. --
Hyvästi! Minä menen talolle nyt.
Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle
päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin.
Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen
syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton
hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli
sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu
hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään
nähnyt -- ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan
toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli...
Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin... Mitä se
ihana tyttö olikaan ajatellut heistä?
Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla
jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran
oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut... Se nyt ei ainakaan voinut
tyttöä loukata.
Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka
nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään
ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu
sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa.
Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen
sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä:
-- Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä
ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut!
Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin
Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon
lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden
silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen
huomiota pääkaupunginkin kaduilla.
-- Mielelläni autan, -- vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa
kuin lapsukaisen. -- Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan
tiennäyttäjää?
-- Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa,
kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein
ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta
äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin.
-- Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? -- naurahti Esko.
-- Onko se joku ylioppilas?
He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.
-- Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti
Poll.
Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: -- Mitä...
mitä sinä sanot? -- Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: -- Tule pois,
Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.
-- Niin, -- virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, --
neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti
Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa
varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa.
Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo
laulaa duettoja.
-- Nimittäin neiti Pollin kanssa -- niinkö? Sen minä kyllä arvaan...
-- Mitä sinä tarkoitat? -- Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?
-- Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen
Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko
vielä? Mutta sinähän olit niin pieni...
-- Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?
-- Ei, vaan hänen sisarensa.
-- Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on
näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä
vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet
jo ennakolta.
Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi
seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.
-- Mene yksin, Sointu, -- pyysi Esko. -- Minä odotan sinua. Katso,
onhan se sentään sopivampaa...
Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää
sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin
vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan
nähdä sisälläolijoista... Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes
Sointu vihdoinkin palasi.
-- Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, -- kertoi hän
iloisesti, -- ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein
hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko,
hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin
pahoillansa. Mitähän varten?
-- Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, -- sanoi
Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen
sydämeen.
-- Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole
hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä,
kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?
Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman
sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin
hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden
puutteeseen... Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.
-- Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat
vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän
kanssansa.
-- Voinhan ainakin rakastaa heitä, -- vastasi Sointu, valoisin hymy
huulillansa.
Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin
rauhaton ja onneton -- siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli
saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään
ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän
täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut
kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis
ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. --
Voi voi, jospa olisi edes isä elossa -- olow hascholom [= "levätköön
rauhassa!"] -- tai kun saisi tytön pian naimisiin!
Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi,
jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he
lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella
kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin
oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa.
Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.
Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella
ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta
eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä
luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt
hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin
kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili;
ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt
-- olow hascholom -- eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä
edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää
vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.
Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo
lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva
Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet,
jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet
juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi
lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui...
Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan...
Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla.
Slimanillakin saisi näytellä häntä... Entäpä, jos Slimanin Hesekiel...
Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä
Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin
kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa
he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori
sanottiin siitä pojasta tulevan...
Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana -- no
voi toki! Mutta tämä toinen?
Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni,
jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia
silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä
kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja
pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin
hakisivat...
Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi
vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja
odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.
-- Käy kamariin, -- hän kehoitti, -- on siellä Mirjam. -- Vaan
rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi
merkitsevästi: -- Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio.
Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä
näyttämässä...
Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli
kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana
iltana saapuvan. -- Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa
myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. -- Entä mihin Haijele pantaisiin
maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen
sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli...
Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin
aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas
olivat... Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin
kaunis?
Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi
tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa.
Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin
että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa
ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin
paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen.
Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan...
Mutta... mutta... oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan
olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin
takia... Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi...
Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis!
Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa,
oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin
oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi
esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi
jotakin Jeschu-laulua... Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki
levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä
äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa...
Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni.
Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta
kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin
ystävällinen ja kiltti -- ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä
katsomaan.
Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. -- Mene sinä vaan päivällistä
toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia.
-- Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, -- nyökkäsi rouva
Sliman Mirjamille.
Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti
Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten
äiti toruu. -- Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän
kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan.
Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat
äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa,
kun oikein koetti.
Hesekiel naimamatkalla... kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja
rikas... tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään
itseänsä... Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos
kaupoista sovittiin...
Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi
siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti
ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti
näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta
pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö
tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen
ymmärsi...
Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä
häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi
väistymään.
Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi
sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi
tahtoi selkoa uutisista... Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan
hänenkin kohtaloansa.
Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan
herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli
vähällä hyrähtää itkemään.
-- Kuulehan, nuppuseni, -- puheli rouva, -- minä olen
hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut
valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt
minä tulin pyytämään sinua.
Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka
kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita.
-- Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me
hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja
oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia.
-- Äiti, saanko minä? -- kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen.
Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta
olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia,
joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi.
-- No tietysti hän saa, -- nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan
tuumailut. -- Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni!
Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia
oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän
sitte Mirjam olisi nähtävänä -- jos onnistuisi...
Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin
äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin,
kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla
kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli
päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia
iltamassa ylinnä muita -- olihan se vielä paljon erinomaisempaa!
Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla
voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli
riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka
epätoivoisena huudahti:
-- Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan,
ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut.
Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia
tyttöhattaroita!...