Piha oli varsin hauska mättäisine nurmikkoineen ja tuuheine
vaahteroineen, jotka komeilivat kirjavassa syyspuvussaan, toiset
lehdet vihreinä, toiset jo punakellervinä. Melkein olisi luullut
maalla olevansa; ja missäpä sitä juuri muualla olikaan, talo kun
sijaitsi aivan pikkukaupungin laidassa. Kuitenkin näytti kadunpuolinen
puurakennus yhtä pulskalta kuin mikä tahansa keskikaupungin
asumuksista, eikä pihanperäinenkään huonoimpia ollut; mutta sivukujaan
kääntyvän hökkelin ei paljon sietänyt kerskailla edes kylämökkien
rinnalla.
Iltapäivän aurinko heitti vinoja säteitänsä kolmeen poikaan, jotka
seisoivat keskellä pihaa.
-- Tämä on mainiota! -- huudahti Toimi vilkkaasti. -- Joka päivä voimme
lyödä palloa tuossa nurmella.
-- Niin, kyllä meidän piha on tämän kaupungin parhaita, -- selitti
Pentti, talonomistajan poika, pistäen itsetietoisesti kädet housujensa
taskuihin.
-- Mutta teillä ei ole yhtään hevosta eikä koiraa,-- virkkoi huoahtaen
Esko, hentoisin joukosta. Hän muisti pappilan oivia juoksijoita, joiden
selässä hän monasti oli riemulla hakaan ratsastanut, ja suurta Hallia,
koko perheen suosikkia.
-- Onhan tädillä kissa, -- nauroi Toimi.
-- Sitä minä pitkin kesää huvikseni kivittelin, -- kehui Pentti.
Esko katsoi häntä pitkään, ja Toimi arveli, ettei se ollut hyvin tehty,
mutta Pentti vähän nolostuneena puolusti itseänsä sillä, ettei hänellä
ollut muutakaan ajanvietettä.
-- Koettakaahan vaan olla kaupungissa koko pitkä kesä! Sinä, Esko, saat
pappilassa huvitella elukkoinesi niin paljon kuin tahdot, ja sinunhan
isälläsi, -- lisäsi hän Toimeen päin kääntyen, -- taitaa olla oikein
hirmuisen iso kartano Helsingin puolessa. Orkamo vai mikä se onkaan
-- Itkosen piika siitä kertoi. Kyllä kelpaa! Minäkin niin mielelläni
joskus tahtoisin päästä maalle, sillä täällä on hirveän ikävää. Misse
on sittekin hupaisempi kuin vanha neiti Itkonen itse. Ja muitahan ei
koko kesänä ole katurakennuksessa asunut.
-- Eikö lähelläkään ole keitään poikia? -- kysyi Toimi oikein
sääliväisenä.
-- Eipä juuri, ei muita kuin katunalkkeja. Kaikki lähtevät kesäksi
pois. Tuolla naapuritalossa asuu kyllä Ruuben Rain, mutta Rainit ovat
juutalaisia ja pitävät kauppaa narinkassa.
Pentti sylkäisi ylenkatseellisesti, astui muutaman askeleen eteenpäin
ja asettui hajasäärin keinulaudalle istumaan. Esko heittäytyi
nurmikolle, ja Toimi keikkui piha-aidalla heidän takanansa.
-- Vai juutalaisia!
-- Ettekö nähneet Ruubenia aamupäivällä sisäänpääsytutkinnossa?
Sellainen iso musta lonkeri. Mutta hyvä pää hänellä on, sillä hän
luki kesällä yli toisen luokan. Haijele tuolla, -- Pentti nyökkäsi
päätään kujarakennukseen päin, -- sanoi hänen nyt todellakin päässeen
kolmannelle.
-- Niin, muistatkos Toimi, -- virkkoi Esko, -- se oli se poika, joka
osasi parhaiten kaikista. Hän näytti niin pitkältä ja uljaalta, että
minä ihmettelin, miten hän saattoi tulla samalle luokalle kuin me.
-- Onhan Pentti yhtä pitkä ja puolta paksumpi, vaikka on
toisluokkalainen, -- ivaili Toimi.
Pentin nyrkki kohosi, mutta hän hillitsi itsensä. Oli tosiaan
kiusallista, kun oli täytynyt istua kaksi vuotta ensi luokalla, ja
nyt taas ne ilkeät opettajat jättivät toisellekin. Paras oli vaihtaa
puheainetta asiain näin ollen.
-- Juutalaisväkeä tuossakin asuu, -- virkkoi hän sentähden hetken
kuluttua, nousten laudalta ja osottaen kujarakennusta. -- Äijä, ämmä
ja kaksi tyttöä. Isä ja äiti eivät ollenkaan kärsi juutalaisia, mutta
teurastaja Poll on rikas mies, eikä meikäläisistä kukaan viitsisi asua
tuossa vanhassa kopissa, ellei olisi köyhä kuin rotta. Köyhiä isä ja
äiti vielä vähemmän kärsivät. Niiltä ei saa koskaan vuokraa.
Toimi näytti vallattomalta kysäistessään: -- Sinun vanhempasi kai
ovatkin oikein pohatoita?
Niin, sitä olisi ehkä voinut uskotella tuolle pienelle sydänmaalta
tulleelle papinpojalle, mutta ei tälle toiselle veitikalle. Pentti
keikahti ympäri korollaan ja vastasi: -- No elleivät ole sellaisia kuin
sinun, niin osa vähemmässäkin.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitte Esko ehdotteli, että ruvettaisiin
jotakin leikkimään.
-- Haetaan Tuulikki ja Sointu mukaan, niin on useampia!
-- Kuinka monta teitä asuukaan siellä neiti Itkosella? Ovatko ne
tyttöjä vai mitä?
-- Ei meitä siellä oikeastaan asu enempää kuin kolme, me molemmat ja
Tuulikki siskoni, -- kertoi Toimi.
-- Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan
vuoden vanha, -- lisäsi Esko. -- Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa
minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän
kauvemmin luonansa.
Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti
heidät huudahtamalla: -- Kas tuossa nyt ovat ne juutit!
Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät
säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen
pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset.
Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät,
kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö.
-- Ne ovat Haijele ja Mirjam, -- selitti Pentti puoliääneen. -- Tuota
vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi.
-- Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, --
virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin.
-- Mutta... Esko epäröi eikä sanonut enempää. _Hänen_ isänsä oli niin
kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet
itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä
piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti
niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he
olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui
Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan
kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle.
Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla
ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut
tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti
kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän
kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen
kaihomielisine katseineen.
Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten
näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa.
-- Mitä te siinä töllistelette? -- huusi hän pihan toiselta puolelta.
Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee
metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka
vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: -- Me kuuntelemme
soittoa.
Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna
oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä.
-- Sointu soittaa kitaraa, -- kertoi Esko.
-- Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin
erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, --
virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan.
-- Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? --
kuiskasi Esko Pentille.
-- Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää!
Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä
noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään
voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam
seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis
kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon.
Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä
oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti
Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja
pyörähytti ympäri.
-- Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan!
Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan,
ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka
häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli
väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä.
Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka
nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa
oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa.
Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo
ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä.
-- Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! -- tiuskasi matami
vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti
oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo
Pollin kakarat!
Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein
reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja
kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut.
Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja
huudahti säihkyvin silmin:
-- Minä vihaan kristittyjä!
Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen
ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi
tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi
jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö
nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä
ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski
pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä
Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt,
mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti
juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle.
Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin
vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin.
Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset,
katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin
olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä
sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia,
hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet
pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia,
pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia
ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja
epäjärjestystä.
Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin
paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla
vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa
silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti
kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin
katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi.
-- Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele.
Tyttö kääntyi pois.
-- Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut
kannella.
Rebekka alkoi nyyhkyttää: -- Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi
parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei
sitä jaksa kestää.
Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän
heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti:
-- Minä kostan heille, kostan, kostan!
Mutta isä keskeytti hänet.
-- Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys,
jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne,
lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme.
-- Helpompi sanoa kuin tehdä, -- huoahti Rebekka.
-- Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, -- jatkoi isä Israel.
-- Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset.
Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä
oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet
milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt
tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän
koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä
naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet.
Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain
askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä
äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen.
-- Rebekka, -- hän sanoi, -- tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä
synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään.
Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä.
-- Niin, -- jatkoi Israel, -- meidän täytyy joutuisasti päättää ja
toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa
kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan.
Rebekka väänteli käsiään.
-- Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he
syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa
meidät mukaasi!
-- Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se
heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin
vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat.
Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa
tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi
liikenee sinulle ja tytöille.
-- Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja
lyövät, ja kuinka sitte käy?
-- Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta... Isä näytti
miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas
tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni
sydänkäpynen.
-- Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, -- sanoi hän hetken
ajateltuansa. -- Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan,
että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen
suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee
pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta
vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan
paikan.
-- Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa?
-- Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin
sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön
tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua
vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä
sen vertaa auta.
-- Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni...
-- Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua
rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni
lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen
huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain
odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen
luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun
on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata?
Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi.
-- Minä kuitenkin niin pelkään... Mutta enhän minä ymmärrä...
-- Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita.
Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti
harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta,
joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. --
Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä,
otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret
hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli
samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui
kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla
uhkaamassa.
Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että
lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli
valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä
lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona.
Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata
hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta
yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä
Ruubenin kanssa keskustellen.
-- Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas!
-- Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä --
hän joka tämän kultakellon lähetti minulle -- on siitä kirjoittanut
äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja.
Sellainen minustakin täytyy tulla!
-- Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi?
-- Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En
voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö
kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä
ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi
ylöspäin ja eteenpäin!
-- Kyllä minä ymmärrän! -- huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi
miettiväisenä: -- Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän
koskaan ole kutsunut minua luoksensa.
-- Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän
se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun.
Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla,
niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne,
Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi.
Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti.
-- Älä sano minua Haidiksi, -- hän pyysi hiljaa.
-- Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele.
-- Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta
sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta.
-- Aina sinä olet itsepäinen, -- nauroi Ruuben. -- Minä taas soisin
paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta
ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen.
-- Me olemme valittua kansaa! -- huudahti tyttö nousten seisomaan.
-- Voimme olla, -- vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä.
-- Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! -- huusi Haijele
kiihkosta vapisten.
-- Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi!
Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan
hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan
nähneensä Haijelen itkevän.
-- Haijele rakas, sinä et saa itkeä, -- hän lohdutteli hätääntyneenä.
-- En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden
poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa!
Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät
kuivuneet.
-- Sinä et tahtoisi olla juutalainen, -- hän nyyhkytti.
-- Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me
molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua.
Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä
jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä
lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä
vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän
asti ei ollut kenellekään uskonut.
-- En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon
sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin!
-- Sinne et voi koskaan päästä.
Tyttö huokasi syvään.
-- Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty
seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet,
että olisin voinut lentää sitä katsomaan.
-- Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana.
Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut.
-- Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty.
Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta.
Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus
salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon
tuli säihkyi:
-- Meidän täytyy taas kukistaa se moskea -- kaikkien juutalaisten koko
maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me
rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä
ihmetellään maan äärestä toiseen!
-- Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, -- arveli Ruuben hymyillen.
Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa
kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi
lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä
sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa.
Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä.
Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän
valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua
synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt
juoksivat käsikkäin ulos kadulle.
Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin
uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka
selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin!
Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä
oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä
olivat luoksensa houkutelleet.
Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin
vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui
porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt,
sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun.
Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja
hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse.
Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti
lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet
taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti:
"Karitsana Jeesuksen
lakkaamatta riemuitsen.
Rakas Paimeneni hellä
mua kaitsee hyvyydellä,
tuntee mun ja varjelee,
nimeltäni mainitsee.
Onnellinen karitsa,
eikö syytä riemuita?
Täällä aika ihanainen,
siellä koti taivahainen,
Paimeneni, luonasi:
Aamen, suur' on onneni!"
Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja
he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he
eivät itsekään ymmärtäneet.
Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle.
-- Menkää syömään, -- sanoi Israel. -- Minä paastoan tänä iltana.
-- Ei minullekaan ruoka maita, -- virkkoi Rebekka.
Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta
pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä
sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle
rupeamista.
Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana.
Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta
pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina
aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi
Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: -- Mitä
te Rainilla teitte?
-- Me leikimme nukilla, -- vastasi Mirjam.
-- Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta,
-- lisäsi Haijele.
Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa.
-- Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö?
-- Minä haluan kunniaa! -- vastasi Haijele totisesti.
-- Ole vaiti, -- sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka
hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi,
vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan
tuomittu Gojimin keskellä -- hän uneksi kunniasta! -- Ja Israelista
tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen
sydäntänsä.
Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa.
Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet
olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin.
-- Kuuleppas, Haijele, -- virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen
tytön molempiin käsiin, -- tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit
matkustaa pois Suomesta?
Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät
säteilivät tähtinä.
-- Isä kulta, isä kulta, saanko minä?
-- No, no, eihän sitä nyt tiedä. Mutta kerrohan, millä tavalla sinä
aikoisit kunniaan päästä?
Haijele mietti vähän aikaa. Sitte hän loi isään tummat, kirkkaat
silmänsä, lausuen:
-- Opettaja sanoi näin: Ole rehellinen ja tee oikein, sillä sellaiset
viimein menestyvät.
Isä heitti irti tytön kädet. Hän muisti kyllä itsekin kuulleensa tai
lukeneensa jotakin siihen tapaan, mutta kuitenkin hän melkein tunsi
sisäistä raivoa, kun hänen lapsensa nuo sanat lausui. Vaivoin hilliten
itsensä hän vastasi:
-- Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun
kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä
hän latelee.
Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan
olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti,
kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni
kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja
äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä,
ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista.
-- Eikö Talmudissakin sanota --, -- alkoi hän miettivästi, mutta
vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi,
kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä.
-- Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut
päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni.
Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle
kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm =
"nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata!
Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää,
miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja
menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin
iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli
pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka
hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän
saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat?
Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen
muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön
riisuutumaan. -- Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [=
Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi?
Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele
rukoili vakavasti ja juhlallisesti:
-- Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael,
vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni
puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.]
Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen.
Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli
nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut
enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen
mielessään.
-- Rebekka, -- virkkoi hän vaimollensa, -- mitä arvelisit, jos ottaisin
Haijelen mukaani?
-- Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia?
-- Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se
nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut;
kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää
ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää
saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä.
Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi
kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni
huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi,
jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita.
-- Ota hänet siis, -- lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei
muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli
heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi
kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa.
Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee
oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota...? Mitä sitte? Eihän hän, Israel
parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä
hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen
poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa
oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel
oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen
sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti
salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa
kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan
sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki]
lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom
Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä.
Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi?
Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä
polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen
mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta
puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä
näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui
sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta
mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat
kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi -- miten hän, _hän_ uskaltaisi sillä
tavalla lähestyä suurta Jehovaa?
Kuinka häntä kauhistutti...
Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin
ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita.
Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka
monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen
kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai
petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen
tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu
kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan,
kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka
ylennetään...
Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta
Jom Kippurina...
Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä
synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä
noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi...
Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista
huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista
riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta]
hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista
opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui
kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta
hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen
silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta
tykytystä. -- Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan
Schechina suojasi Haijelen unta.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja
pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli
kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa
pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä.
Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja
väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla
tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika
kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä
huomattiin turhaksi.
Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli
suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit
tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut
pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona
saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo
osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli
ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa",
eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja
keittiöissä.
"Polle äijä se juutalainen,
se musta Israeli,
härkiä tappoi, herroja petti
ja muhkeasti eli..."
Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja
tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla,
tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin,
"Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä
Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet
osattomiksi.
Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut
juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan
hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi?
Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin
toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin
hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli
kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn
niille, jotka juutalaisia alensivat! -- Väliin hänet valtasi halu
musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen,
että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän
kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva,
jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin
monia muita. -- Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se
tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli:
"Pollen Haijele, poikain likka,
juutin koria lapsi --"
Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli
hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti
antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. --
Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä
rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut.
Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll
oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan
se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä -- juutalaiset vaan
uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan!
Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin
itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen
puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä
tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä;
Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä
kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin
kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut:
"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se
oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla
rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että
sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin
kuolema."