Hiljainen, pyhä, äänetön on yö,
korkeelta kaartuu taivaan tähtivyö.
Maat, metsät, vaarat valkovaipoissaan
on unta pitkää käyneet uinumaan.
Tuhansin tähdin lumi leimuaa,
kuin manan mailla varjot vaeltaa
kinosten yli, käärinliinojen,
jotk' kattaa luonnon kylmän, kuollehen.
Kuun sirppi halki ilman loistavan
käy viiltäen kuin rauta kuoleman.
Puut mykkinä kuin aaveet kohoovat,
ei hnokaa metsät, äännä avarat
ei lakeudet, kuisketta ei käy,
viel' elonmerkkiä ei missään näy.
Mut on kuin täyttäis outo odotus
maan kuitenkin, ah kumma kuiskaus
kuin aavistuksen siivin leviää
maan äärest' ääreen. Välkkyy, helkkyy jää
kuin soinnut heljät hopeetiukujen.
Värisee ilmat, kaiku kultaisten
sävelten tulvan kantaa korkeuteen,
yön taivaan tähtisaliin iäiseen.