Kaaduitte, mutta niinkuin syksy kaataa
vain taimen, josta kasvaa kukkain sato
tulevan kevään, jos ei uhkaa kato,
jot' ei voi myrskyn käsi raastaa, raataa,
Kaaduitte, mutta noustaksenne jälleen,
kun päivään uuteen kohoo korkeet korret,
kun suojaamme on saatu uudet orret,
maa kiitostaan kun laulaa kylväjälleen.
Maan kylvitte, on vapaus sen sato.
Kylvitte urheutta, uskallusta
ylt' ympäri, kun yö ol' synkkä, musta,
kalleinta, korkeinta kun uhkas kato.
Näytitte miehuutta ja miehen mieltä,
kadonnut kaikkialta kun ol' kunto,
poljettu kun ol' oikeus, omatunto,
kun avoin, suora väistyi valheen tieltä.
Kaaduitte, mutta totuus, oikeus nousi,
voittonne oli ihmisyyden voitto,
kuolonne vapauden aamunkoitto.
Teill' oli Tellin, Winkelriedin jousi,
min jänne vastaisuuteen sinkoo nuolen,
jaoittaa maahan väkivallan pylväät,
sen jäljess' astuu urhot suuret, ylväät,
maan kohtalosta jotka kantaa huolen.
Kaaduitte, muttei kaadu maa ja kansa,
mi rakentaa voi työnne perustalle,
ne eivät vaivu väkivallan alle,
vaikk' aina väijyis niitä vilpin ansa.
Ken kerran uhrannut on parhaimpansa,
se panssariks sen ylleen iäks pukee,
maa, jota muisto parhaimpien tukee,
ain tieltään suistava on sortajansa.