Ensimmäiset pidot kodissamme.
Vaimoni oli kaunistanut kaikki huoneet kukilla, joita pieni,
hyväsydäminen naapurimme oli lahjoittanut meille. Minä palasin kotiin
tuntia aikaisemmin kuin määrä olikaan, sillä arvelin, että vaimoni ehkä
tarvitsisi jotakin vielä.
"Harry", sanoi vaimoni, tullen kiiruusti vastahani, kasvot aivan
punaisina puuhasta, "nytpä luulen huoneemme olevan likimmittäin
täydessä asussaan. Asetupa tuohon oven luokse, että näet, miltä näyttää
kun ensin astuu sisään. Huomaatko, että olen asettanut ainoastaan
krassia noihin pronsi-vaaseihin, sillä nuot vehreät lehdet näyttävät
vielä vehreimmiltä tummaa pronsia vastaan. Valkoisia neilikoita olen
asettanut tuohon, vastakohdaksi punaisille kartiineille. Mutta
tule nyt ruoka-huoneesen pöytää katsomaan! Mitäs pidät tuosta
pöydän-koristeesta, jonka olen valmistanut rypäleistä ja hedelmistä?
eikö se ole viehättävä?"
Minä suutelin häntä ja vakuutin, että se oli hyvin viehättävä, mutta
sanoin hänen itsensä olevan vielä viehättävämmän; sanoin, että hän on
pieni lumooja, keijukainen, enkeli ja mitä kaikkea lienen sanonutkaan.
Nyt saapui Alice, puettuna juurikuin valloitusta varten, ja kaunis hän
olikin kuin ruusun nuppu. Kun kello löi kuusi ja vieraittemme askeleet
kuuluivat rappusista, sytytimme tulen pesään. Kuinka ihastuneita emmekö
olleet, kun tuo liekki omassa uunissamme leimuten valaisi huonetta,
heittäen punertavan valonsa tauluille ja seinille, muodostaen niille
haaveellisia valoja ja varjoja! Vaimoni oli nähtävästi hyvin
tyytyväinen ja Jim vakuutti, että huoneemme näyttivät niin lämpöisiltä,
että luulisi niiden voivan herättää vaikka kuolleenkin eloon. Bolton
istui, niinkuin sopikin, suuressa, pehmeässä nojatuolissa, jonka
sanoimme olevan varta vasten ostetun hänen tähtensä, ja nurkkaa, jossa
hän istui, päätettiin täst'edes kutsua Bolton'in nurkaksi.
"Katsokaas tässä", sanoi hän juhlallisesti, vakavasti, ja nähtävästi
suurella tyytyväisyydellä, "tässä on minun pieni apuni teidän
talouteenne"; ja tämän sanoessaan veti hän laajoista nuttunsa taskuista
kaksi somaa kissanpoikaa, jotka hän asetti matolle uunin eteen. "Katsos
tässä, Harry, tässä saat kaksi baletti-tanssijaa, jotka ilmaiseksi
tanssivat koska tahansa."
"No, voi katsos noita pieniä velhoja, kuinka somia ne ovat", huusivat
vaimoni ja Alice, kiiruhtaen kissanpoikia hyväilemään.
Samalla vakavuudella otti Bolton nyt taskustansa kaksi pitkää rihmaa,
joihin kumpaiseenkin oli korkki kiinitetty ja pani ne riippumaan; mutta
nytkös tanssi alkoi, jota me kaikki katselimme suurella mieli-halulla.
Me ihmettelimme näiden pienien taiteilijain omituisia hyppyjä ja
miellyttäviä pyörähdyksiä, kunnes ilmoitettiin, että päivällinen oli
valmis.
"Harry", sanoi vaimoni, "meidän täytyy panna nämät kissan pojat piiloon
päivällisen ajaksi, sillä jos meidän pieni piika-tyttömme näkee ne nyt
ennen päivällistä, niin hän ei voi muuta ajatella, eikä muistakaan
palvella meitä pöydässä."
Harvoin lienee päivällis-ateriaa syöty niin iloisina ja onnellisina,
kuin me nyt teimme, ja syynä siihen oli varmaankin se, että olimme
kaikki kuin kotonamme ainakin. Koti oli _meidän_ ja päivällinen oli
_meidän_, me olimme kaikki niinkuin samaan perheesen kuuluvat. Kukin
sai osan kiitoksista, joita tässä runsain määrin jaeltiin. Mary'a
kiiteltiin ruoista ja Bolton'ia ylistettiin pilviin saakka
keitto-arinamme oivallisuudesta, ja Jim, Alice ja vaimoni ylistelivät
toisiansa ruoka-huoneen somasta ulkomuodosta. Oikein kauhistuimme, kun
muistelimme noita vanhoja tapettia ja kehuimme taiteilijoitamme, jotka
niin vähästä saivat näin kaunista kokoon. Huomautettiin mikä suuri
vaikeus oli tapettien kokoon panemisessa, jolloin Alice ja Jim
veitikkamaisesti muistuttivat toisiaan hauskoista erityiskohdista tätä
työtä tehdessä. Päivällistä syötyämme, joimme varsin oivallista kahvia,
ja palasimme sitte vierashuoneesen yhtä iloisina, kuin jos olisimme
juoneet hienoimpia viinejä. Nyt olivat kissanpojatkin jo perehtyneitä
ja tekivät niin somia, naurettavia hyppyjä, että katsojain täytyi
ilmoittaa niin suurta mieltymystä, että se olisi imarrellut suuria
taiteilijoitakin. Alice lupasi kutsua niitä Toglioni'ksi ja Pepita'ksi,
ja sitoi niiden kaulalle punaisen ja sinisen nauhan, joita ne oitis
rupesivat repimään ja raastamaan irti. Hiljainen vinkuminen kuului nyt
porstuasta; Eva aukaisi oven ja siellä istui Stumpy, alakuloisena ja
kärsivällisen näköisenä.
"No, katsos Stumpy-parkaakin", sanoi hän.
"Älkää olka sitä huomaavinannekaan", lausui Bolton. "Minä olen käskenyt
sitä istumaan hiljaa siellä ulkona matolla. Se on kyllä tyytyväinen kun
se tietää, että minä olen täällä sisällä."
"Mutta koira-parka", virkki Eva, "se näyttää pyrkivän sisään."
"Sillä on kyllä hyvä olla siellä ulkonakin", sanoi Bolton hieman ujona.
"Tyhmäpä olin, kun otin sen mukaani, mutta sillä on niin ikävä, kun
minä lähden kotoa ja jätän sen yksin."
"Totta sen täytyy päästä sisään", lisäsi Eva. "Tule sisään vanha,
uskollinen, nukkavieru lemmikki", sanoi hän, "tänä iltana kun vietämme
ensimmäisiä pitoja omassa kodissamme, ei pidä edes koirankaan olla
tyytymättömän, senkin täytyy ottaa osaa iloomme."
Stumpy laskettiin sisään, ja asettui Bolton'in viereen nurkkaan, jossa
se istui niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä kuin koira voipi
olla.
Ja nyt, kun kaikki näyttelijämme ovat näyttämölle astuneet, ja
loppu-näytös on valmis; kun istumme ko'ottuna koti-lieden ympärille ja
kun luonamme ovat nuot eläin-paratkin, jotka iloitsevat onnestamme, on
sopiva hetki antaa esiripun langeta ja tehdä lopun kertomuksesta.