SEITENOIKEA.

Oli sunnuntaiaamu aikunen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme

Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myötävää virtaa. Sunnuntaita

tuntui olevan luonnossakin, sen rauha näytti lepäävän tyynesti

päilyvillä vesillä ja päiväpaisteisilla, lehtevillä rannoilla.

Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealle

heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin

astelivat toiset kengät ja virsikirja kainalossa kirkkoon päin ja

siellä täällä rantakivillä istui joku jykeä tukkijätkä onkivapa

kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana

vapaapäivänsä mielityötä.

— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitenoikean alle ennenkuin

yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies

puoleksi itsekseen kääntyen tarkastamaan päivän nousua idän taivaalla.

— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutti

Kivelän Kusti, joka soutamassa istui, mutta huomatessaan kumminkin

annetun viittauksen rupesi hän vähän kovemmin nyhkimään airoja.

Laskumies ei näyttänyt tuota paljo kuulevan eikä huomaavan, jatkoi vain

ikäänkuin edellistä puhettaan.

— Tänäpäivänähän siitä tulee juuri neljä viikkoa, kun Seitenoikea vei

nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi elävänä. Olivat

lähteneet kirkonajaksi koskelle, sinne jäivät.

Veres asiahan se vielä oli tuo viiden hengen hukkuminen. Vasta oli

siitä sanomalehdissä luettu kertomuksia, eikä kumma siis, jos meilläkin

nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, huomio kääntyi siihen

tapaukseen. Se vaikutti niin omituisesti mieleen; ei pelottanut, mutta

pani miettimään. Laskumies oli heilläkin ollut veneessään, selvällä

päivällä kulkivat he koskea kohden niinkuin nyt me kuljemme, ja;

heille siitä kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee

kuin varas yöllä eikä sitä kukaan usko että nyt se tulee juuri minun

kohdalleni. — Me kuuntelimme senvuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme

tarkempaa kertomusta tuosta tapaturmasta. Hän puhui siitä niin

maltillisesti ja tyyneesti kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia

sitten jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän juuri itse ohjasi

useita ihmishenkiä samoja kuohuja kohden. Mutta jokaisen laskumiehen

täytyykin oppia yksi suuri avu: pysyä tyynenä.

Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitenoikean yläpuolella, ja

tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo raskasta lastivenettämme

ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan

kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, korkeammin kuohahteli ja pärskyi

"Aitto" kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo

etäämmältä ilmaisten vihansa ja voimansa. Matalat, karikot rannat eivät

Seitenoikeassa purista vesimäärää aivan ahtaalle eikä putous alusta

ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, tulistuu ja ärtyy,

rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen

kaventavat virran uoman kaventamistaan ja jyrkentävät putouksen yhtenä

vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla

tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edestä ja

viskelee aallonharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen

painosta ja koko vene ja siihen tasaisesti ladotut tynnyririvit

sujahtelevat notkeasti allokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin

ohi törmän puut ja kalliot ja jälelle jäävät kosteikkojen kiertävät

pyörteet. Mutta juuri kun rannat puristautuvat ahtaimmilleen ja koski

kuohuu vaahtoisinna, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan

vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies

veneen kulkemaan samaan suuntaan ja samassa lasketaan jo tyynemmille

vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran

poukaman ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan

jo sileällä suvannolla. Airot saa ottaa esille ja soutaa täytyy syltä

parikymmentä, ennenkuin kosteikko loppuu ja; virta taas vähitellen

kiihtyy äskeiselleen uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää

uudelleen ja uudelleen, sanotaan että tämä koski seitsemästi viskaupi

mutkalle ja seitsemästi taas oikiaa, — siitä "Seitenoikea."

Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu syvässä äänettömyydessä, ja

saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taappäin kääntyen

viittasi kädellään vasta jälelle jäänyttä aallokkoa, virkkoen:

— Tuossahan se niiltä veneen täytti, tässä se kaatui ja suisti miehet

uimasilleen.

Olimme tosin kuulleet tuota tapausta kerrottavan jo ennen, vaan emme

siltä malttaneet olla kysäsemättä:

— Mikähän se heidän veneen siinä keikautti kun me noin hyvästi päästiin?

— Ka totta se niin oli sallittu. Niillä oli veneessään jauholasti,

olivat käyneet kirkolta hakemassa niitä viimeisiä nälän-apuja,

joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä siinä oli sitäpaitsi.

Lastin olivat he arvattavasti latoneet liian korkean, eivätkä olleet

sitä sovitelleet kyllin tasasesti. Kun koski siinä löi aallon

veneeseen niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti

toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään

paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin sinne sitä muka nostamaan; vene

kallistui ja täyttyi. Ja samassa se olikin jo kumossa.

— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan veneen pohjalle?

— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki, ja siinä huusivat, vaan

eivät saaneet sitä mitenkään käännetyksi rantaan päin. Virta vei heidät

alaspäin ja tuossa niskassa tempasi heidät koski...

Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt eikä laskumies enää joutanut

jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi

kuulunutkaan. Kovemmin kuin koskaan tuntui vesi kiehuvan tuossa

valkeassa hyrskyssä, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella

vimmalla, oli kumma ajatella että ihmisolentojen oli täytynyt sinne

syöksyä kaatuneen veneen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä

oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, eivät

olleet jaksaneet pitää kiini emäpuusta siinä rytäkässä. Muut olivat

vielä istuneet veneen päällä ja huutaneet, kun kulkivat parin mökin

ohi, jotka siinä alempana törmällä olivat.

Siitä vähäsen alempana, siinä missä virta taas koskeksi kiihtyi,

oli noiden hukkuneiden laskumies pelastunut veneen pohjalta. Meidän

laskijamme näytti paria neljösylen kokoista saarennyppylää keskellä

koskea. Kun veneenraato oli vierinyt niiden kupeitse, oli laskumies

viskautunut uimasilleen ja virta olikin hänet niin painanut että

hän sai muutamasta kivensyrjästä kiini ja siitä pääsi hilautumaan

kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin että seuraisivat mukana, ja

yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäytynyt liian myöhään. Virta

vei hänet ohi, ja koski nieli.

Kivakan mutkan kierasee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun

se siitä viimeisen kerran oikiaa, on edessä oikosuora, kapea väylä

yhtämittaista tyrskyvää vaahdokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo

ennen oli meille kerrottu että tuo viimeinen korva Seitenoikeassa on

kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkki paikka

edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut

mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton

näköisenä. Nyt hän näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja

koko sielunsa teräväksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta,

joka siinä oli tulossa! Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita

vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun, ja käännäytti koetteeksi

pariin kertaan edestakaisin voimakkaasti melaa vedessä, nähdäkseen

tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyä. Näytti

tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän

räpäytti koko ajalla veneen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen

välitse ja selvästi näkyi miten lihakset hänen kaulassaan pingoittuivat

aina kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä

hyökkäämästä hyrskyä kohden, jonka vaahdonpeittämässä silmässä

pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi

luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.

Mutta sitä ei kestänyt kuin minuutin, pari. Tuotapikaa oli puikahettu

senkin pahimman korvan alle ja samassa vierittiin taas tyyntyvälle

suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat nuo ankarat, teräviksi

pingoittuneet piirteet ja jäsenet herpausivat liiasta jännityksestään

entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huoparimeen.

— Se korva se riuhtasi heistä viimeisetkin veneen päältä, ja tuohon

kallioon särkyi venekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta

lasketakaan. Vaan vielä pääsi yksi mies hengissä senkin alle, taivas

tiesi miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksiverran

tarmoa, että kun rantavirtaa soluskeli alas sai käsivartensa

kierretyksi kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa

— ja hän kierasikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne siihen olleet

kiini juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui.

Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat

jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja, ja lähteneet

soutamaan koskelle päin saadakseen selville mistä se huuto tuli. Toiset

miehet olivat silloin jo hukkuneet ja kadonneet, tämän yhden löysivät

he vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että tuskin

jaksoivat häntä yhteisin voimin irti kiskoa. Hengen merkkiä ei ollut

enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä

hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Ja

se mies olikin toinen, joka niistä seitsemästä pelastui. Muut viisi

hukkuivat ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan

päästä.

Nyt olimme me jo Seitenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista

oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet

kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai

laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväästä ja lähti kohta

astumaan rantapolkua takasin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa

sytyttäessään vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:

— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon, vankanlaisen

talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen

ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat,

mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten

emäntä, joka vasta oli taloon tuotu ja kovin suri miestään, eräänä

iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että

juuri siihen tuli ruumis verkkaan lipuen virran muassa ja — emäntä

tunsi miehensä ruumiin. Tämä tapaus kuuluu niin syvästi vaikuttaneen

tuon nuoren naisen mieleen, että hän nyt on herennyt vähän niinkuin

hupsakaksi. Sitä se kuuluu nyt kaikille ihmisille valittavan, että

kadotukseen se hänen miehensä meni, kun kirkon aikana kosken laski,

sanoo nähneensä sen unissaankin... tietääpä ne höperön unet...

Tästä tapauksesta muodostuu kansan keskuudessa epäilemättä piankin,

kunhan muistot ja surut ja mielenkuvitukset saavat siihen lisiään

rakennella, ehkä montakin "Seitenoikean tarinaa," niinkuin niitä

samanlaisista tapaturmista jo ennen on monta syntynyt. Eikä kummakaan.

Sillä onhan luonnollista että tuollaiset tapaukset syvälle painuvat

niiden ihmisten mieliin, jotka alinomaa itse saavat taistella samojen

luonnonvoimien kanssa.