Laskiessamme tervaveneessä alas Emäjokea, kuulimme jo Kiannan koskilla
että edellämme kulkee tukkilautta, vaikkemme varmasti tienneet paljoko
se oli meistä edellä. Jokaiseen kosken tai virrankin niskaan tultaessa
olivat tervamiehet senvuoksi vähän huolissaan tuumatessaan olivatko
tukkilaiset jo saaneet koko lauttansa siitä alas, vai vieläkö ehkä oli
puita koskessa tarttuneina kiville ja kareille ja siten sulkemassa
kapeita, tarkisti mutkailevia väyliä. Oli vähän vaarallista lähteä
koskelle jos siellä vielä tukkeja oli, saattaisi vene särkyä, lainavene
vielä oli näillä miehillä. Lähempänä Hyryjärveä oli jo siellä täällä
rannoilla näkynyt yksinäisiä puita, jotka joukosta olivat jälelle
jääneet, ja joita päästelijät eivät vielä olleet ehtineet irrottaa
joelle, vaan onnellisesti kului kumminkin matka aina Kerälänvirroille
saakka.
Kappaleen virtain yläpuolella tapasimme veneellisen tukkilaisia, jotka
soutivat puominhäntää. He kertoivat että ei ole turvallista lähteä
lastiveneellä virroille, ennenkuin he käyvät irroittamassa muutaman
suuren ruuhkan, joka oli patoutunut siellä muutamaan polvekkeeseen,
vaan heidän täytyi sitä ennen odottaa vielä muutamia puominlitkoja,
jotka itsekseen olivat tulossa yläältäpäin. Siis piti odottaa
meidänkin. Taloa ei ollut lähiseuduilla, noustiin vain törmälle,
sytytettiin nuotio lämpimän vuoksi ja sääskien varalle — ilta oli jo
muuttumaisillaan yöksi, — ja istuttiin miesjoukolla siihen ympärille
tarinoimaan.
Juteltiin yhtä ja toista, ja luonnollisesti tuli puhe
koskenlaskustakin. Näilläkin Kerälänvirroilla kuuluivat muutamat
äkkinäiset Oulussa kulkijat käyttävän laskumiestä, vaikka se oli
haettava parin virstan päästä, vaan Kivelän Kusti, joka meidän venettä
johti, ei tarvinnut, hän oli jo kolmatta kertaa kulkemassa sinäkin
kesänä ja tiesi väyläpaikat niinhyvin kuin joku toinenkin. Hän ei,
kehahti Kusti itse, paljo kaipaisi laskumiestä yhdessäkään koskessa
Ouluun saakka, ja jos hänellä oma vene olisi, niin ohi hän viilettäisi
järjestään kaikista laskumiesten mökeistä, vaan vieraalla veneellä
ei viitsinyt hurjastella. Paljohan niitä on itselaskijoita, selitti
toinen, varsinkin Paltaniemeltä ja Niskan varsilta, jotka myötään
kulkevat, eikä kumma olekaan etteivät he huoli laskumiehestä, kun siten
säästävät toistakymmentä markkaa.
— Ja on niitä täälläkin Kiannan puolella pari, kolme miestä, jotka aina
itse laskevat.
— On niitä ainakin Valtosen ukko ja Kärpän Kalle oli aikoinaan, liekö
muitakin.
— Kärpän Kalle se taas ei ole laskumiestä pitänyt, liekö ensi
matkaltaan asti, mutta pari venettä se kuuluukin särkeneen.
Kalle vainaja näkyi olleen kaikille ylen tuttu henkilö, häntä
kuvailtiin jonkunlaiseksi tervamiessankariksi, vankaksi, rohkeaksi,
päättäväiseksi ja viekkaaksi, ja paljo oli tukkilaisilla kaskuja hänen
retkistään. Kun yksi pääsi jotain kaskua kertomasta, alkoi toinen heti
uutta ja niitä näkyi riittävän vaikka kuinka paljon.
— Poikasna olin minäkin kerran soutajana Kallen veneessä, kertoi
muuan, vääntäytyen mukavasti mahalleen nuotion ääreen. Vuokista asti
oli kuljettu Pyhän niskaan, Merilään, eikä ollut laskumiestä näkynyt
vielä veneessä. Merilän rantaan oli keräytynyt veneitä toistakymmentä,
kun siitä aamulla tehtiin lähtöä. Laskumiehiä astui joka veneeseen ja
niin tälläypi muudan Kallenkin veneeseen aivan kysymättä, käskemättä.
Kalle ei puhunut mitään, ei kuin katsoi vain sitä laskumiehen tuloa,
mutta minä näin että piruus sillä on mielessään. Ja niinpä olikin. Kun
rannasta oli päästy kappaleen irti virtaan, asettuu laskumies mahtavana
kuten ainakin melaa heiluttelemaan. Mutta kämmentensä välissä nosti
Kalle hänet perästä pois sievästi keskelle venettä ja virkkoi: "istuhan
siinä sinä vanhempi mies, minä nuoremmakseni lasken." Kun pahimpia
korvia luisuttiin alas ja väylä nakkeli äkimpiä mutkia, selitti hän
vielä laskumiestä härnätessään että: "ka tuosta noin sitä on mentävä,
näetkö?" Ja ilman laskupaikkaa jäi silloin laskumies. Kalle virkkoi
vain Pyhän alla toisille kulkijoille, että eipä hän nyt taida tältä
vanhalta mieheltä vaatia kyytipalkkaakaan, vaikka se hänen veneessään
pääsi alas. Laskumies oli vihassa jotta kähisi kun piti siltä turhalta
retkeltä lähteä jalkasin taivaltamaan takasin Merilään. Vaan vielä
ryypyn antoi hänelle Kalle erojaisiksi. "Tuossa ota", sanoi hän, "mutta
vasta älä lähde minun venettäni laskemaan, se on sulle hukka reissu."
Sitä kepposta naurettiin hetkinen ja jo kohta alkoi toinen mies,
kohennellen puita nuotiossa, kertoa uutta.
— Kuuluu se Kalle toisenkin kerran tehneen samat puksut muutamalle
Niskan laskumiehelle. Oli niinikään päästänyt veneeseensä, mutta sitten
itse laskenut alas. Eikä ollutkaan kosken alla päästänyt maihin, vaan
nostanut purjeen — myötäinen oli ollut — ja viilettänyt edelleen
välittämättä vähääkään, vaikka toinen rukoili jos uhkailikin. Utasen
niskaan asti oli vienyt. Talojen kohdalla ja kun kulkijoita tuli
vastaan oli laskumies huutanut ja rääkynyt, jotta tämä häntä väkisin
kuljettaa, ja kutsunut avuksi. Vaan Kalle oli huutanut vastaan että
"tämä on hullu mies, raivohullu, sitä viedään Ouluun torkhuusiin,
älkää kuunnellakaan mitä se rääkyy." Eikä ne olleet kuunnelleetkaan.
Vasta Utasen alla oli Kalle sitten laskenut miehen maihin ja päästänyt
menemään. Törmältä mies oli uhannut ja vannonut että käräjiin hän
Kallen vetää, mutta vetämättäpähän on jäänyt.
— Mitäs lähti syyhymättä saunaan, toisti vielä yksi, ja rupesi hänkin
kertomaan Kallesta minkä tiesi. — Vaan lienette kuulleet minkä kepposen
se Kalle kerran oli tehnyt Heikkiläiselle tuolta Pääjoelta, kun se
siltä ominpäin vei ja möi tervat Ouluun?
— Ominpäinkö ja itsekseen?
— Aivan yksinäisenä. Heikkiläinen oli vedättänyt tervansa jokitörmälle
veden ääreen, ja odotti vain Oulusta palaavaa venettä, että lähettäisi
uuden lastin, — se oli sinä kesänä polttanut julman suuren haudan.
Muuanna iltana kulki Kalle ypöyksin Oulusta palaten omalla paltamollaan
siitä ohi, näki tervat ja taas iski hänelle koiruus mieleen. Hänellä
oli kahden miehen voimat, ja hartiovoimallaan nosteli hän siitä tervat
laidan yli omaan veneeseensä, latoi täyden lastin ja lähti samaa
kyytiä solumaan yön selkään alaspäin. Kertovat, että se aivan yksin
souti suvannot ja yksin laski kosket; laskumiestäpä se tietenkään ei
tarvinnut, vaan lienee tuo toki järvipaikoilla apulaista käyttänyt, jos
ei sitä myötätuuli koko matkaa mennen tullen lennättänyt. Mutta se vain
varmaa on, että Oulussa se kävi ja tervat se möi ja rahat se sai. Eikä
se viipynyt kuin toista viikkoa, niin jo tuli takasin.
Heikkiläinen kulki sillävälin kotinsa ja rannan väliä huolissaan ja
ihmeissään ja kiroili ja äyäsi että mikä hitto häneltä tervat rannasta
vei. Hän kyseli naapureiltaan ja kulki jo etempänäkin kysymässä, oliko
muka näkynyt semmoista miestä, mutta ei kukaan tiennyt kertoa mitään;
ei oltu nähty eikä kuultu. Arvelihan ne muutamat että ei se ole ollut
kukaan muu kuin Kärpän Kalle, mutta sitäkään eivät tienneet varmasti
sanoa. Mutta muutamana päivänä ilmestyi Kalle rehellisenä miehenä
Heikkilään, ilmoitti suoraan että hän se ne tervat on vienyt ja tuossa
ovat rahat. Vierastenmiesten nähden luki setelit pöydälle. Heikkiläinen
ällistyi ensiksi, mutta ihastui sitten ikihyväksi kun sai vaivatta ja
vastuksetta hyvän hinnan tervoistaan, ja maksoi mielisuosiolla Kallelle
tavallisen vientipalkan. Kalle tarjosi Oulun viinoja, harjaiset
juotiin ja heistä tuli paraat ystävät. Mutta Heikkiläinen otti iloonsa
liiemman ryypyn, nukahti. Ja kun siitä aamulla heräsi oli Kalle poissa
ja poikessa olivat myös ne tervoista saadut rahat. Hän oli ollut
kätkevinään ne hyväänkin piilopaikkaan, vaan kateessa ne siltä olivat.
— Kalleko oli ne rehellisesti maksanut, ja sitten yöllä puhaltanut? —
Siitä ei ole saatu koskaan selvää. Vaan moneen vuoteen ei Kallea sen
yön jälkeen nähty sillä kulmalla.
Monta juttua juteltiin vielä Kärpän Kallen merkillisistä laskuretkistä
ja seikkailuista. Kerrottiin m.m. miten hän ensi kerran oli aivan
tahtomattaan pakotettu itse laskemaan pahimman osan Pyhäkoskea. Kerran
ennen oli hän silloin kulkenut, ja nytkin toisella matkalla oli
tietysti laskumies mukana. Mutta juuri kun päästiin Pällin pahimpaan
korvaan, josta väylä yhtäkkiä pyörähtää rannalta selälle, juuri
siinä mutkassa irtausi mela laskijan kädestä, hän kaatui suulleen
veneen pohjalle, — oli saanut sydänhalvauksen, kuollut paikalle. Mela
roikkuili itsekseen ilmassa; vene kulki omin päin veden vallassa. Siinä
ei ollut liikoja miettimisaikoja. Vaikka äkkinäinen olikin, täytyi
Kallen hypätä perään ja melaan kiinni ja vähillä muistoillaan ja veden
kulkua tähystellen viilettää Pyhän kovimmat korvat. Vaan onnellisesti
hän tuli alas, ei raapassutkaan kiven syrjä, ei aaltoakaan tullut
veneeseen. Ja sen koommin hän ei ole laskumiestä veneeseensä kutsunut.
Kerrottiin myös Kallen viimeisestä retkestä. Hän oli nurjimmalla
tuulellaan, Oulusta palaavain veneissä oli hän kosken päällä haukannut
useampia ryyppyjä ja tahtoi näyttää miten hän Ämmän yläpuolella
oijustamalla joen poikki osasi laskea juuri kanavan suuta kohden. Vaan
siinä hän katsoi muutaman kyynärän kieroon. Hän ei päässytkään siihen
virtaan joka sulkuun veti, putouksen pyörre lähtikin häntä nieluunsa
nielemään. Sen huomasi Kalle ja huomasi myös että nyt ei tässä enää
auta mikään. Hän lujitti kiini kellonsa lingat, pisti takin nappiin,
että muka lompakko säilyisi, ja niin sitä huilattiin putouksen alle.
Vene suikahti siimalleen, vavahti, katketa rapsahti, ja perämies
suistui suulleen kovimpaan pyörteeseen, joka vetää vedet tiesi kuinka
monen sylen syvyydelle. Ja raatona hän myöhemmin nostettiin pois
suvannolta...
Olisi ehkä kerrottu Kärpän Kallesta vielä paljonkin, vaan jo vihdoin
näkyi viimeinen puomin litka lipuvan alas virran mukana, ja tukkilaiset
lähtivät sitä koskelle auttamaan ja aukomaan sitä ruuhkaa, joka siellä
muutamaan mutkaan oli patoutunut. Heidän hilpeä laulunsa kajahti
koreana yön hiljaisuudessa kun he kepeällä veneellään luikuivat koskea
kohden. Eikä kulunut kuin hetkinen, kun jo kuului heidän huutonsa,
että väylä on auki. Me sammutettiin tuli, hilattiin vene vesille, ja
lähdimme mekin solumaan yhä ahnaammin nielevään virtaan.