Katsellessa suurempaa tehdaspaikkaa, jossa kaikki liike on lopetettu ja
kaikki tuotanto lakannut, masentuu mieli omituisesti. Tuo täydellinen
hiljaisuus ja työttömyys sellaisella paikalla, missä ennen rehotti
virkein toimeliaisuus ja pauhasi herkeämätön työ, muistuttaa mieleen
uudisviljelijän hukkaan menneitä ponnistuksia perustaa korpeen kotoa ja
viljelystä.
Ämmän rautaruukki Kiannalla perustettiin todellakin aikoinaan
Emäjoen kuohuvaan niskaan kuin uudisviljelys korpeen. Viljeltävää ja
kehitettävää alaa oli vaikka kuinka paljon, järvet sisältävät malmia
rajattomat määrät, tarvittiin vain työtä ja toimeliaisuutta kaivamaan
esiin kätkettyjä aarteita ja valmistamaan niitä kelpaaviksi kaluiksi
maailman markkinoille. Työpaikka oli mitä sopivin, työvoimia saatavissa
vaikka paljokin, se ruukki muuttui runsaine työansioineen varsinaiseksi
tervetulleeksi apulähteeksi ja siunaukseksi työtä kaipaavalle kansalle.
Rahoja levisi lakkaamatta ympäriinsä maakuntaan, niiden muassa
hyvinvointia, elämänrohkeutta ja yritteliäisyyttä. Ja laajalti ympäri
Ämmänkosken karjuvien kuohujen sihisi uutterata työtä ja pauhasi
tehdaspaikan levoton, rientoileva elämä.
Malminnostajain lauttoja kelluili silloin tiheässä sydänmaanjärvien
selillä, ja rahdinvetäjät rämisyttivät rattaitaan pitkin maanteitä.
Sulatusuunit hehkuivat kuumuuttaan, putouksen väsymätön voima pyöritti
herkeämättä suuria vesirattaita, jotka pitivät ruukin koneita
alituisessa elossa, ja jykeät väkivasarat vaijennuttivat paukkeellaan
koskenkin kuohun.
Niin silloin. Nyt lepää tuon virkeän elämän ja toimeliaisuuden
työpaikka kuin kuolleena, lepää kukistuneen suuruuden raunioittuneena
muistomerkkinä.
Liian on kaukana erämaassa tuo maamme koillisin kulma. Ei kannattanut
jalostuttaa sen luonnontuotteita vaikka ne olisivat olleet rikkaatkin.
Matka sieltä alaspäin maailman myöntipaikkoja kohden oli kovin pitkä,
pitkä ja vaivaloinen ja vaarallinen, kuljetus tuli ylen kalliiksi,
ei kannattanut valmistaa rautaa. Koetettiin vuoden vuotensa perästä,
uhrattiin pääomia, parannettiin kulkuneuvoja. Koettivat kotimaiset
yhtiöt, koettivat ulkomaiset, — ei lyönyt leiville. Tappiolla piti
myödä ruukki pois, ja uuden ostajan täytyi lopulla lakkauttaa kaikki
työt, seisauttaa koko liike ja myödä tehdas polkuhinnasta, metsäin ja
tilusten arvosta, enimmän tarjoavalle.
Ja Ämmän ruukki jäi seisomaan siinä masentuneena ja äänettömänä kuin
sureva leski, jäi autioksi ravistumaan, ruostumaan ja lahomaan ja on
sitä tekoaan jo tehnyt toistakymmentä vuotta.
Ulompaa selältä soudettaessa paistavat vielä korkeat tiiliseinät ja
savupiiput hyvin tehdasmaisina matkailijan silmään, mutta lähempänä
ruukkia ei enää mikään ilmaise hänelle suuren tehdaspaikan likeisyyttä.
Vanhat, vankat malmitiet ovat ruohottuneet ja pensaittuneet melkein
näkymättömiin ja tiheä vesakko versoo kosken rannalla. Matkailija
astuu sillan yli, jonka portit ja kaidepuut ovat uudelleen tervatut
säilyäkseen pilalle lahomasta, ja huomaamatta mitään erinomaista on hän
jo yhtäkkiä tullut tuon vanhan, vilkkaan liikepaikan keskelle.
Kukapa arvaisi tuota pitkää matalaa tiilirakennusta vanhaksi
sulatusuuniksi, joka on vellinä keittänyt hehkuvaa rautaa?
Lehdentaittajat ovat nyt ripustaneet pitkin koko sen reunustaa
lehtikerppuja kuivamaan päiväpaisteessa. Sen lähellä olevat hiiliuunit
taas on myöhempi käytäntö huomannut erinomaisiksi heinäladoiksi,
joista tuoksahtaa vastaan miellyttävä, hyvin kuivaneen heinän lemu.
Siellä täällä vielä kasvavassa nurmikossa tapaa jalka milloin jonkun
vanhan hammasrattaan, joka on siihen jäänyt odottamaan parempia
aikoja, ja jonka hampaiden lomitse nyt ruoho niin rehottavana kasvaa,
milloin minkin punaseksi ruostuneen väkipyörän, joka ikäänkuin häveten
pitkällistä toimettomuuttaan lymyilee unhotetussa paikassaan. Polkujen
varsilla, jotka ennen olivat valtavia teitä, näkyy mättäittäin
vanhaa raudan kuonaa tai malmiläjien pohjia ja niiden rinteillä
näyttävät nuoret lepän vesat hyötyvän erinomaisesti. Räystäiden alla
seinänvierustoilla näkyy vähäväliä joitakin sulattuja malmikankia,
joita ei ajoissa ehditty saada pois, ja jotka siihen unehtuivat ja
syöpyivät.
Toisten vanhojen työ- ja varastohuoneiden ovet ovat auki, toiset ovat
rautakangeilla pönkityt tai laudoilla kiinni naulatut; aukinaisten
akkunareikien kohdallekin on sinne tänne lautaristikko lyöty, mutta
ravistuneiden seinien lävistä, joita joku siellä täällä halennut ja
irti repästy lauta on muodostunut, näkee kyllä sisälle niihinkin,
miten missäkin vanhat työkalut ja varastojen jätteet ovat maatuneet
ja ruostuneet. Vanhaan pajaan, missä ennen nuo julmat väkivasarat
veden voimalla takoivat tulista rautaa, pääsemme vieläkin. Sen paksut
tiiliseinätkin ovat jo paikotellen halkeilleet ja purkautuneet.
Sen monet rautaset liedet, joita vipupalkeet ennen hehkumaan
lietsoivat, seisovat siinä rappeutuneina, kylminä ja kankeina, ja
itse nuo mahdottoman jykeät moukarivasarat, joita veden voima ennen
kepeästi heilautteli, ovat laskeutuneet raskaina alasimilleen eivätkä
näytä aikovan niiltä enää noustakaan millään voimalla. Silmäilemme
vesipyörääkin sen tilavassa, huimaavan syvässä rännissä: sammalta
kasvaa sen siivillä ja sen lahoovilla tuepuilla hometta. Turhaan
vaahtoaa putous nyt kohisten sen ohi, kuluttaen suotta kallisarvoista,
tavatonta voimaansa.
Suistumassapäin ovat suuret sulku- ja patorakennuksetkin ja kohisten
virtaa vesi ravistaneista raoista. Muutaman ränninpään alle on
rakennettu pieni suihkuhuone ja siinä tietää todellakin suihkukylvyn
saavansa. — Ämmänkosken voima ei ole hervonnut siitä, että sitä on
lakattu käyttämästä.
Pitkä rivi työväen-asuntoja on vastapäisellä rannalla. Useimmat ovat
nyt autiot ja tyhjät. Lahot ovat niihin noustavat portaat, jotta tuskin
astujaa kannattaisivatkaan, ja oven poikki naulattu lauta, tuo ainainen
aution merkki, osottaa, ettei niissä enää asukkaita tarvita. Toisilta
työpaikoilta ovat Ämmänruukin työmiehet jo aikoja sitten saaneet hakea
ansiotaan ja elämistään.
Huojuvaksi rappeutuneen sillan yli astuu matkustaja itse tehtaanisännän
komealta kajastavaa asuntoa kohden, astuu suuren, tiheän ja tuuhean
puiston läpi, jonka ennen siististi hiekoitetuilla käytävillä ja
hyvin hoidetuilla kukkaispenkereillä nyt rehottaa vehmas nurmi.
Astuu entiseen konttorihuoneeseen. Siellä vielä huoneen poikki
vedetty vankka aita ja tukeva tiski osottaa, mistä työmiehille ennen
palkat maksettiin, mistä rahat kulkivat maakuntaan. Nyt se huone on
kievarihuoneena.
Siitä ruhtinaallisesta komeudesta ja upeasta, ilosesta elämästä, jota
tässä talossa ennen ruukin loistoaikoina kerrotaan vietetyn, ei ole
enää paljo jälkiä jälellä. Ison talon isännyyttä edustaa siellä nyt
hiljainen, vaatimaton, ystävällinen vuokraaja, joka siellä perheineen
elää ja osottaa matkustajalle sydämmellistä vierasvaraisuuttaan.
Hänen seurassaan nousemme rakennuksessa olevaan torniin luodaksemme
yleissilmäyksen tämän entisen vilkkaan ja virkeän työ- ja liikepaikan
yli. Emmekä voi olla sitä mielihaikealla katselematta.
Siinä se lepää kuin nukkuen edessämme kahdenpuolen kuohuvata koskea,
kukistuneena, raunioittuneena, äänettömänä. Aution leima näyttää
olevan lyötynä kaikkiin noihin rakennuksiin ja työpihoihin, eikä
silmä enää odotakaan näkevänsä työmiehen astuvan sinne puhaltamaan
eloa noihin hervonneisiin jäseniin. Tuolta ylhäältä katsoen se vasta
oikein muistuttaa katsojan mieleen uudisasutusta, jota viljelijä koetti
muokata korpeen, vaan jonka hänen, uhrattuaan siihen paraat voimansa ja
kykynsä, kumminkin täytyi hyljätä autioksi.