Vuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta
Alakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja
laaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä
lampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet
pystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput
kaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan
taipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.
Tuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka
Pyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen
yli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä,
että hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana
näkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu
toistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen
mökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja
louhikkoa myöten.
Rinne on sakeasti metsäistä, vaikka se onkin niin jyrkkää, että
loivimmillakin paikoilla saa tarkoin katsoa mistä ylös pääsee, eikä
käsien avutta pääse sittenkään. Näköalan sulkee siellä metsä kokonaan.
Noustessa kohoaa rinne rinteen takaa, kukin vankan nousumatkan
edellistään ylempänä. Vasta tunturin kallioisella harjanteella harvenee
metsä ja käy vaivasen matalaksi, kunnes se aukealla laella katoo
kokonaan. Ja silloin on maailma suurena ja avarana edessä ihailtavana
katsojan ahmivan silmän.
Silmä tyhmistyy ensi katseella tuota näkyä, se ei arvaa tähystellä
kyllin laajalle, ei osaa mitata sitä suunnatonta avaruutta. Katse osuu
yhtä suuntaa kohden, etenee sinne yhdeltä hämärtävältä kukkulalta
toiselle ikäänkuin etsien, mihin hävisi taivaan ranta. Se näkee vesiä
ja vuoria, vesiä ja metsiä, suuria metsiä ja soita, vaan ne ovat
kaikki yhdessä mylläkässä, pieniä ja vähäpätöisiä. Mieli on kuin
sekasin, se tarvitsee hetkisen aikaa ikäänkuin kokoontuakseen yhteen
voidakseen käsittää yksityisyyksiä tuosta suunnattomasta suuruudesta.
Ahnaasti ahmii silmä yhä etäämmältä, yhä laajemmalta, koettaen muka
yhdellä näkemällä tempasta omakseen koko eteensä levitetyn avaruuden,
nielasta sen ehyeltään yhdessä tuokiossa juurikuin peljäten että siitä
säästämällä jotakin kuluu pois. Vaan katse siirrähtää taukoamatta
yhdestä näköalasta toiseen, kiertelee summissa näkemättä selvästi
mitään. Sen täytyy sittenkin tyytyä pala palaltaan nauttimaan
voidakseen ensinkään nauttia.
Mutta silloin onkin luonto edessämme jo kadottanut osan
tenhoavaisuuttansa. Mieli ei ole enää hurmauksissaan, se voi jo
arvostella ja erotella eri näkemät edessään, voi lajitella mikä paikka
on kaunista, mikä kolkkoa, mikä hymyilevää. Nyt me näemme koko joukon
vaaroja jotka muodostavat tummia selkiä ja ovat kiinnitysvöinä tuossa
repaleisen näköisessä maisemassa. Niiden välissä näemme kimaltavan
vaaleansinisiä järviä, jotka tuhansina mutkina, lahdelmina, salmina
ja selkinä pilkkovat palasiksi maat. Me näemme yksikseen jo nuo
laajat, puuttomat, harmajankeltaset suot, jotka ikäänkuin muodostavat
katseltavana olevassa kohokartassa tasaisen keskikerroksen, ja joita
alempina ovat laaksot ja lammensilmät niiden pohjalle ja ylempänä
säännöttömästi kohoilevat harjut ja vaarat. Ja harjanteiden rinteillä
näemme korkeat, suorat ja mahtavat havumetsät tumman vehreässä
karvassaan ja vaaleammin, viehkeämmin vihannoivan näemme lehtimetsäin
notkelmissa ja järvien rannoilla.
Mitähän lienevätkin kaikki nuo järvet ja lammet ja tunturit sitten? On
kai asutus niillekin kaikille nimen keksinyt. Tuossa nyt on ainakin
muutamana takalistona Pyhätunturin lakea pää. Se on kuin suunnaton
kupera kalliomöhkäle, jonka hartioille vielä toinen vertainen kallio on
nostettu tasalakeiseksi hatuksi. Iivaaralle tuo, joka siintää etelästä
päin rajattoman metsän keskestä. Ja Nuorusen kukkuloita nuo taivasta
hiipovat, teräväpäiset huiput, jotka idässäpäin sulkevat avaruuden...
Sulkevat, ei, tarkemmin tähystellen näkyy niidenkin takaa vielä
hämärästi taivaan rantaa reunustavia tuntureita, näkyy särmikäs Kipakka
kaukaa rajan takaa ja mitä lienevätkään muut. Nyt se selviää missä
taivaanrantakin oikeastaan on. Se on tavallista ylempänä ja tavallista
etempänä ja sulaa paikotellen yhteen kaukaisuuteen häipyvän maan kanssa.
Ja taas siirtyy silmä lähemmäs tarkastelemaan tystemmin paikkoja
tunturin alla. Miten pieni onkin tuo Rukajärvi tuossa näöltään
kivenheiton matkan päässä, — sama selkä, jonka rantaa äsken kotvasen
ajan saatiin ajaa. Miten kapeita kaistaleita ovat nuo lukemattomat
järvet — mutta kapeita siukaleita ovat maatkin niiden välillä, vaikka
lie peninkulmittain suota ja metsää lomassa. Näkyy jossakin joku
viljelystilkkukin, ilmaisten talonpaikkaa. Se näkyy vihantana pilkkuna
jollakin varjonpuoleisella rinteellä eikä sitä silmä keksi muuten kuin
tahallaan hakemalla. On kuin lastu laajalla selällä.
Katse väsyy kiertokulkuunsa. Me lähdemme liikkeelle itse tunturia
tarkastamaan. Huomaamme että olemme saaneet silmäimme eteen vasta
puolen näköalan kehää; toisen, läntisen ja lounaan ilmansuunnan
peittävät meiltä Rukatunturin läntisemmät huiput, jotka ovat itäistä
korkeammat. Siirrymme niitä kohden. Kävely tunturilla on päivän
helteessäkin kepeätä ja vilposta, keuhkot vetävät vaivatta sisäänsä
ylängön ilmaa ja jalat siirtyvät tavallista liukkaammin louheikossa.
Nousemme matkallamme muutamalle äkkijyrkänteelle, vyörytämme siitä
alas suuria kiviä. Verkkaan pyörien ja jyristen lähtee kivi solumaan
rinnettä alas. Jo vierähtää jyrkänteen syrjältä, putoo hetken, ei kuulu
mitään; jo paukahtaa, taisi loheta, ja kumeasti jyskäten ja särähdellen
kolajaa se kallion rinnettä pitkin, katkasee mennessään kuin puikkoja
nuoria näreitä ja karkaa yhä jyristen alaspäin ehtymättä vauhdissaan.
Pauke kuuluu jo hiljemmin vaan kuuluu kumminkin, kaiku vastaa jostain
vastapäisestä rotkosta. Jo pysähtyi... Ei. Vielä jyrisee, jyrisee....
Korvissa kuuluu kauan sen talttuva kaiku, eikä siitä saa selvää,
milloin se oikeastaan vierimästä herkesi.
Kuinka syvä liekään tao kuilu. Astumme jyrkänteen reunalle, silmällemme
alas... Ei, takasin täytyy vetäytyä, päätä huimaa, se on niin musta ja
syvä.
Kiipeemme ylöspäin, notkoon alas ja taas ylös. Poro, joka syöpäläisiä
pakoon on noussut jäkälää puremaan tänne viileälle tunturille, katsoo
kummissaan meitä, outoja vieraita, jotka tulemme sen rauhoitetuille
aloille. Säikähtyneenä lentää havukka päältämme muutamasta vuorenseinän
halkeamasta peljäten kai että pyrimme ahdistelemaan sen kätkettyä
pesää ja lentoon kykenemättömiä poikia. Muutamassa notkossa
kallionkielekkeen suojassa on tanner valkea. Se on lunta, — lunta
heinäkuun keskipalkoilla, — iso, vankka kinos, joka arvatenkaan ei
kesän lämpimimmälläkään ajalla ehdi jäätynyttä pohjaansa myöten sulata.
Olemme lumisilla siinä hetken, onhan se tähän aikaan vuotta harvinaista.
Kiipeämme taas, laskeumme vieläkin notkoon ja nousemme vihdoin
Rukatunturin läntiselle korkeimmalle laelle. Kun viimeinen kallio
siirtyy pois näköpiirin edestä, leviää aukea, kimalteleva,
päiväpaisteinen valomeri eteemme. Se on Kitkan avara ulappa, joka
sieltä säteilee ja huikaisee silmämme, Kitkajärvi ja sen monet jatkot
ja haaraiset lisävedet. Järvi järven takana, maata riepuna välissä,
kaistaleittain vaan koossa. Raukoilta saarekkeilta näyttävät vesien
välissä nuo suuret metsät, joiden uljaimpia petäjiä ei vielä ole viety
ruhtinaiksi maailman puutavaramarkkinoille. Ja sitä vuorottelua on
länttä kohden kunis silmä kantaa. Luulet viimeisen järven vilahtelevan
etäisyydessä, vaan katsot tarkemmin, näet vielä senkin takana
järvensilmän pilkoittavan kirkkaana pisteenä, ja sitä leikkiä näet
aina tunturin juurelle saakka. Lähimmässä järvessä kokee kalaukko
verkkojaan. Voi verkkoukko kuin olet köykänen ollaksesi ihminen,
luomisen ruunu!
Luoteeseen ei ole näköala niin aukea kuin länteen. Sallan tunturit
Kuolajärveltä häämöittävät sieltä vankkana, jylhänä aitana, ja siitä
pohjoiseen päin muistuttavat korkean ylänköinään vaarat missä Kuusamon
kehuttu kaunotar — vuorten kiertämä Paanajärvi — pitää asentoa.
Katsellessaan tuota luonnon suuruutta viihtyy matkailija pitemmänkin
hetken istumassa kivennykyrällä vuoren paljaalla laella. Muistuupa
mieleen ettei Kuusamoa suotta ole kehuttu alppimaisemaksi, Suomen
Sveitsiksi. Mutta tuota näköalaa katsellessa ei kumminkaan voi hyväksyä
sitäkään lausetta. Ei tämä maa tässä alla ole Sveitsiä. Nuo kapeat
lehtevärantaiset järvet, nuo avarat, hallavat suot, nuo metsäiset
harjut ja karut kankaat, eiväthän ne ole Sveitsiä. Se maisema on
läpeensä meidän omaa, pohjoista Suomea.
Onko se siltä vähemmän kaunista kuin Sveitsi? En tiedä, arvatenkin.
Vaan kun katselen syrjästä noita metsäisiä kukkuloita, joiden toinen
kylki iltapäivän hohteessa vihannalta helottaa, toinen siimeksen
puolella ikäänkuin suree tummuuttaan, noita lammen silmiä soitten
pohjalla, joita vuoroin päivän eteen kulkenut hattarapilvi varjostaa,
vuoroin aurinko kimalluttaa täydeltä terältään, kun katselen taivasta,
joka kelmeydessään on niin rauhallinen ja himoton, silloin tunnen sen
niin välittömästi, että tämä on minulle kauniinta.
Hyvät ystävät, ei se ole Sveitsiä. Se on Kuusamoa.