Kauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos
ken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki
aikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen
välttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se
kannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.
Tulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa
ei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen
kumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä
siinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.
— Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli
muori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin
kankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. — Kohta ei
meillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty,
jo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut
kaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden
jouduttanee.
Eukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan,
vaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan
ukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin
selittämään sitä eukkonsa surua.
— Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat
jättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa
meiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa
sanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin
nyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan
— nuorin poika meni, äitinsä ilo —, pakottamaanhan tuo panee vähän
itsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin
täällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan
vain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, —
vaikk'eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille
jättävät mennessään.
— Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi
vanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan
sitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa
koskaan nähdä, — sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta
kolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli
vetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka
sillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan
puhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan
Paavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi
houkuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on
naitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin
vanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja
elättänyt ison poikueen...
Taas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierähti kyynele.
Vaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan
ja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. "Vielähän ne sieltä löytyvät,
löytyyhän mies meren takaa... Iikka se vissistikin tulee meitä
katsomaan, niinhän se jo kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun
elettänee... Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla..."
— Ei! Puhut nyt sinäkin kun ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä
toki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.
Muorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin
juoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin,
kuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti
tuhkaan... Eukko kirosi vihasesti vaan ukko rämähti nauramaan.
— Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän
notkeampi...
Muori pauhasi kiukuissaan voimatta kumminkaan olla hymähtämättä hänkin
vahingolleen ja ukko tuli tyytyväisenä meille kertomaan:
— Muutamia vuosia sitten riitelivät pojat tässä perinnöistä ja
maan jaoista ja vähältä jo käräjiin toisiaan vetivät. Me vanhat jo
heittäysimme syytingille. Mutta sitten pojille tuli semmoinen iili,
että Ameriikaan heidän pitää päästä. Yksi toisensa jälestä heitti
perintöriidat ja maanoikeutensa toiselle ja matkusti pois, ja niin me
tässä taas kahden hoidetaan isännyyttä...
Saattajia ei ollut muita ketään kotosalla, ja kun vanhuksia emme
arvelleet voivamme pyytäkään soutajiksi, mietimme jo lähteä etempätä
hakemaan. Silloin ukko ikäänkuin sivumennen tuumasi eukolleen, että
"ethän sinä mahtaisi jaksaa lähteä toiseksi soutamaan, jos minä tästä
lähtisin näitä vieraita pikkuveneellä viemään...?"
— Miks'en se minä jaksa siinä missä sinäkin... kunhan tässä leivät
saadaan uunista... eikä se sulla taas vene yksin tulisikaan takasin.
— Tulisikin se, mutta kun jaksanet...
Leivät saatiin uunista ja lähdettiin rantaan. Vaari varoitti muoria
ottamaan lämpimämmän nutun mukaansa sateen varalta ja muori muistutti
vaarille samaa. Kirves olalla käveli vaari edellä muka reippaan ja
teerevän näköisenä, ja katseli aina taakseen että mitenkä se eukko
sieltä pääsee kankeilla jaloillaan, kun tie rantaan kulki suon poikki
ja pyöreitä portaita myöten piti hyppiä. Mutta tarkkaan sai ukko
itsekin katsella mihin jalkansa laski, ja kun hän muutaman kerran
juuri eukostaan huolehtiessaan rupesi horjahtamaan pyörivältä polalta,
säpsähti eukko ja torui että "katso eteesi, kyllähän minä täältä;
paremmin suoriudun". Mutta rantaan tullessaan, kun me muut jo olimme
kuivalla maalla, liukahtivat eukolta äkkiä jalat ja hän hulahti
kahdenreisin portaalle istumaan, eikä päässyt siitä mihinkään.
— Säret itsesi, huolitteli ukko apuun rientäessään. Kun minä pyysinkin
sinua mukaan, kankeathan sinulla jalat ovat... Kasteli hameensa muori
parka aivan likomäräksi, eikö lie saappaihinkin jo vesi päässyt...
— Eikä päässyt ja kesä kuivaa, älä siinä hätäile, porisi eukko
helmojaan väännellen, mutta ilmeisesti häpeissään kun se hänelle taas
oli pitänyt vahinko sattua.
Eukko asettui soutamaan, niinkuin tapa vaatii naiselta, ja veti
ravakasti alkumatkasta, Mutta pian ilmestyi vikaa hankavihtoihin ja
toinen airo oli kiero. Ja niin rupesi taas sydänalaakin kouristamaan...
— Piippukin jäi kotiin, olisi edes saanut savut vedetyksi sydämmeensä.
— He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko
ja huopasi yksin sen ajan. — Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut
saapi... ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari
meille hiljemmin.
Loppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot
kovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse
Tolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli
aijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja
raskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takasin pääsee. Ja
Tolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.
Siellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille
vanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle
lähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan.
Hän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt
huomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan
työtä.
— Ka, raskaathan nämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä
jaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.
— Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä
sinäkin.
Vene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo
Vanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat,
soutaessaan autioksi jääneesen kotiinsa.