Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipaleet Kiannan ja Kuusamon
syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari
tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä
tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään
taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista
koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin
aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin
harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappaleen, niin jo tultiin laakson
jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä
puro koskena lirisi.
Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan,
enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltaneen kannon tyngelle
levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini
vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa,
tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpasee vaan
samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa ja
siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamusen
kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti
kaikui astuessamme tantereesta askelten säännöllinen töminä. Ne
askeleetkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista,
haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisenvuoron taas takoivat reipasta,
yllyttävää tahtia.
Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin
kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja
hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut
loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana
putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja,
valkopäitä aaltojaan.
Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket,
niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinneppä tahtoin
vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, koska korkeimmillaan käyvät
inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon
tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli
niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi
lepopaikkani rauhainen ja rakas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei
loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämäntaistelujen ulapalta hiljaisen
lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyyneesti hilpeilevä puro
soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja
katkerat mietteet. Ja minä kuunteleisin sen alakuloista soittoa, kunnes
jo rauhottunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja
elämän halua ja iloa.
Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan
tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa,
ja tuomitseisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan
itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja
maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka
himmentävät ja harhauttavat katseeni ja puhdistumaan saisin maailmalla
tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna
tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin
minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä
ja kehittää.
Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä
laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin
polulta. Ja kun kerran huomaisin taipaleellani kokonaan uupuvani,
silloin rientäsin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää
ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin
mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten
ja katselisin kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat
ajelevat toisiaan, kuunteleisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhottaisin
kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin
rukoukseensa nukkuva lapsi.
Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi — niin minusta tuntui — ihminen
kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikista, tuntea itsensä ihmiseksi.
Mutta mistäpä löytäisi elämän taipaleella lepopaikan tämmöisen,
syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?
Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen
siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten
mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa
lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä.
Hevillä en malttanut siitä erota.
Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jälelle kun
taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla
ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut
levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten
muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni
henkäsemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään
taipaleillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja
kauan.