— Ettepä ole siellä Helsingissä tainneet tavata muuatta Loviisa nimistä
ihmistä, joka on täältä Lentiirasta kotosin, kysyi meiltä soutajamme
Anna Liisa Heikkinen, kun kiskoi venettämme tiukkaan vastatuuleen
pitkin Lentiiran aavaa selkää.
— Eipä ole satuttu. Palveluksessako se siellä on vai muussako työssä?
— Palveluksessa. Monta vuotta kuuluu olleen muutamalla tirehtöörillä
piikana, mutta nyt se jo on taas palannut tänne takasin, on jo mennyt
naimisiinkin.
— Taloonko pääsi emännäksi?
— Taloonpa hyvinkin, elävän talon emännäksi pääsikin, tuohon juuri
Kaikkoseen, jossa Heikki jäi tässä keväillä ainoaksi isännäksi.
Tuon viimeisen lausui Anna Liisa tavallista kiivaammin viitatessaan
kädellään taloa, joka sieltä etäämmältä rinteeltä hämärsi. Tuntui
aivan kuin tuo Kaikkosen Heikin naiminen olisi häneen suoranaisemmin
koskenut, sillä hänen silmänsä oikein säkenehtivät tuota sanoessaan.
Sitten hän vaikeni taas ja rupesi ääneti soutamaan.
Anna Liisa Heikkinen oli talon tytär, ja komea tyttö olikin, aivan
ensimmäisiä kuhmolaisen katsantotavan mukaan. Suora nenä ja hienosti
punehtivat posket tekivät hänen kasvonsa tosin poikkeuksiksi toisten
vertaistensa joukosta ja hänen rohkeassa katseessaan oli tavallista
enemmän eloa. Mutta vartaloltaan ja jäntereiltään hän oli juuri
kuin Kuhmon tytön pitää ollakin: tanakka ja luja. Rinnat eivät
erittäin korkeat, mutta pystyt ja pyöreät, joten väljä röijy niiden
kohdalta suorassa laskussa valahti alas, eivätkä ne näyttäneet
pönkkiä tarvitsevan. Vartalo ei ollut hoikka, leveä rintakehä jatkui
yhtäsuorana vankkana vartena lanteita kohden, jotka pullistivat hametta
kahdenpuolen laajalle kupeutuviksi kaariksi — semmoiset lanteet juuri
kuin pitää olla sillä, joka on luotu synnyttämään paljo ja terveitä
lapsia.
Komea tyttö, talon tyttö, eikä vielä ollut naimisiin päässyt, vaikka jo
parinkymmenen ikään oli elänyt. Olisi tuon luullut miehen saavan, vaan
eipä ehkä ollut tainnut kaikista huoliakaan.
Hän vilkasi vielä kerran sinne Kaikkosen törmälle päin ja rupesi sitten
taas puhumaan tuosta Loviisasta, joka oli Helsingissä ollut.
— Siellä se oli maailmalla ollut kymmenen vuotta, alulle toistakin,
eikä tuota täällä enää muistettu paljo olevaksikaan, kun se tässä
keväällä ilmestyi tänne kylälle kummitukseksi.
— Minkätähden kummitukseksi?
— No sen tuo oli näkönen, ei niitä täällä ennen ole semmoisia
kouhotuksia näkynyt eikä suvattaisikaan omalla väellä. Päässäkin
sillä oli hattu kuin miehillä, mutta siinä senkin kirjavat nauhat ja
höyhenet... ja punanen varakatto oli kädessä kun meillekin veneestä
nousi. Enpä ollut iletä kättä pistää kun tuli tarjolle. Totta tuo
niin lie sen maan tapoja, mutta kouholta tuo meistä näyttää. Enkä
minä sitäkään älyä, miten se oli saanut ruumiinsakin puristetuksi
keskipalkalta... ei se ole lonkkain yläpuolelta minun reittäni paksumpi
koko ihminen. Ja jalatkin kuin varpusella pienet ja vaatekengissä...
Anna Liisa puhkesi vieläkin vähäväliä ihmettelyihin kuvaillessaan tuota
outoa ilmiötä, joka oli heidän kulmalleen äkkiä ilmestynyt, eikä hän
näyttänyt olevan varmana, oliko tuo tuommoinen lintu oikea elävä vai
mikä lie. Eipä siltä, sanoi hän, että hän Loviisasta olisi tahtonut
mitään pahaa sanoa, — mitäpä hänestä tiettiin siellä sydänmaalla —,
vaan niin se oli näyttänyt kummalle. Ja käytöskin sillä oli sitä
sorttia, ettei tuosta olisi juuri luullut paljo olevan sinne heidän
kylän köyhiin ja huonosiin oloihin, ei siellä paljo merkitä moisilla
häntäniekka hameilla eikä kovin ahtailla röijyillä, jos työssä mieli
olla.
— No kuinka se Kaikkosen Heikki semmoisen otti?
— Ka hulluudessaan, nekö lie hatun höyhenet ja hameen rekuleet
häikässeet. Mutta kyllä se niistä tarpeensa saa, kun nuotalle tulee
lähtö taikka suoniityille heinään. Ja mihinkäpä se Loviisakaan ne
komeutensa panee, kun ne kerta ovat ja niihin on siellä päässyt
tottumaan. Siellä voivat olla Helsingissä hyvätkin ja siellä tuo olisi
mahtanut Loviisakin olla omiaan, mutta mitäpä tuo minuun kuuluu missä
se on.
Ei voinut Anna Liisan puheessa olla huomaamatta: huonosti salattua
katkeruutta ja kateutta tuota kummaa, tulokasta kohtaan, vaikka hän
vähäväliä kyllä huomautti, etteihän se häneen kuulu, miten mikin
kouhottelee. Erityisesti tuo Loviisan seikka näytti häntä liikuttavan,
sillä hän oli tuskin ääneti puolta virstaa kun taas alotti:
— Sattuikin se tänne juuri siihen aikaan, kun Kaikkosesta Olli,
vanhempi veli, kuoli, eikä Heikkikään epäröinyt, vaan heti riensi
vihille kun Loviisan näki. Yhden kai minulle tekee, vaan soma on
ajatella, mikähän siitäkin pariskunnasta tulee. Sen jo arvaakin, ettei
se lintu kauan malta pysyä siellä Kaikkosen mäellä, kun on kaupunkeihin
tottunut... nyt jo kuuluu Ouluun kärttäneen, mutta eipähän tuosta lie
tervalastin soutajaksi, tuommoisesta hintelosta...
Anna Liisa nytkäytti halveksivasti hartioitaan ja sylkäsi. Hetken
kuluttua lisäsi hän niinkuin itsekseen:
— Minä se toki jo olen pariin kertaan lastiveneen soutanut Oulussa
mutkin...
Minustakin oli Anna Liisa aivan oikeassa väittäessään, että tuosta
komeilevasta Loviisasta tulisi huono maalaisemäntä, ja hyvästi saatoin
ymmärtää hänen oikeutetun harminsa ja halveksimisensa sellaista
kouhottelemista kohtaan. Mutta en tiedä, mistä lie ilkeys silloin
livahtanut mieleeni, kun en malttanut olla virkahtamatta:
— Anna Liisaako se Kaikkosen Heikki ensiksi oli emännäkseen aikonut?
— Mistä te sen tiedätte? kysyä tokasi tyttö punastuen ja melkein
hypähtäen soutoteljaltaan. — Mitä lie aikonut, minä en hänen
aikomisistaan ole paljon perustanut, enkä ole hänen varassaan koskaan
ollut. Olisi noita semmoisia jo saatu ennenkin ja parempiakin...
pitäköön röökynänsä minusta nähden, ei suinkaan minulle kateeksi käy.
— Eipä siltä, koetin parannella pahuuttani, tottahan noin korea tyttö
miehiä saa vaikka valita asti. Mutta olisihan Anna Liisa ollut sinne
sopivampi emännäksi...
Siihen ei Anna Liisa enää virkkanut mitään, ja minä otaksun että hän
sydämmensä syvyydessä oli aivan yhtä mieltä minun kanssani, vaikkei
kehdannut sanoa, kun se olisi tuntunut vähän itsensä kehumiselta. Eikä
Loviisasta enää sen koommin puhuttu sanaakaan, puhuttiin vain muista
maailman asioista. Kaikkosen ranta katosikin samassa näkyvistä pois
muutaman niemen taakse, josta levisi eteemme uusi aava selkä ja puhalsi
yhä vinhempi vastanen.