Jos tahtoisi ottaa kuvatakseen syrjäisintä ja synkintä sydänmaanseutua
maassamme alapuolella napapiiriä, voisi tuskin löytää siihen parempaa
esikuvaa kuin on Lentiiran "kirkonkylä" Kuhmon perimmällä kulmalla. Sen
vaikutuksen se seutu ainakin matkamieheen tekee. Ja sillä kulmakunnalla
onkin kaikki edellytykset, jotka sen tekevät mitä kaukaisimmaksi ja
kätketyimmäksi seuduksi Suomessa.
Sen maantieteellinen asema jo vaikuttaa, että se jääpi etemmäs kuin
matkaa sinne peninkulmissa ja neljänneksissä oikeastaan olisikaan.
Tapasin siellä vanhoja ihmisiä, jotka eivät eläissään olleet käyneet
Kuhmon kirkolla, lähimmällä asemapaikalla sivistyneeseen maailmaan
päin. On siksi pitkä ja hankala matka, eikä ollut sattunut pakollista
asiata. Ei sitä matkaa kirkkojen väliä kumminkaan ole kuin viisi
peninkulmaa vesitietä — olisiko vähän kuudetta — ja jos vetää veneen
virstan pituisen kannaksen poikki pääsee vieläkin lyhyemmällä. Mutta
sitäkään matkaa ei leikin lähde asiatta soutamaan. Selkiä on monta,
aavoja ja suuria, Lentiira, Iivantiira y.m., joiden poikki pikku
veneellä harvoin pääsee niin tyyneellä tai mennentullen myötäisellä,
ettei siellä jo hätää näytä; koskia on monia ja kovia laskettavia ja
noustavia ja levähdyspaikkoja harvassa. Talvella pääsee hevosella,
milloin lie keliä että voi lähteä umpea ajamaan, mutta ei sitä
huvikseen ajele.
Lentiiran "kirkonkylän" arvo tekee sen, omituista kyllä, vieläkin
erakommaksi, kuin jos se olisi muu syrjäkylä. Niistä tulee toki
kirkolla käyntiä jos ei muulloin niin ainakin silloin, milloin ihmistä
kastetaan, ripillä käytetään ja haudataan. Lentiirassa ne kaikki temput
saadaan kotikulmalla suoritetuksi. Lentiirassa on näet kirkko, ja pappi
käypi siellä Kuhmosta muistaakseni neljänä pyhänä vuodessa, saarnaa,
ripittää, kastaa lapset, vihkii pariskunnat, hautaa vainajat. Ne pyhät
ovat Lentiiralaisille merkkipyhiä vuodessa, mutta muista merkkipäivistä
ei siellä paljo tiedetäkään. Elämä on yhtä yksitoikkoista,
katkeamatonta arkea yksien ainaisten koti-ihmisten parissa.
Sillä harvoin joku matkamies eksyy Lentiiran kulmalle. Ei ole kellään
sinne asiata, matka ei vedä senkautta mihinkään päin. Venäjän
karjalainen poikkeaa joskus laukku selässä sinne tyydyttämään
salolaisten välttämättömimpiä ylellisyystavarain tarpeita, mutta
hänenkin täytyy sinne kulkiessaan mutkautua varsinaiselta reitiltään.
Sillä laukkuryssäinkin tie kulkee tavallisesti Kuhmosta suoraan
Kalliojärvien kautta rajalle.
Matkamies on jo veneessä istumiseen aivan väsynyt kun vihdoin pitkien
virtojen jälkeen selkä aukiaa ja Lentiiran pieni, yksinäinen ja
yksinkertainen kirkonnyppylä kohoaa metsän keskestä vastakkaisella
rannalla. Se on vähäinen ja vaatimaton, rakennettu isonlaisen
talonpoikaistalon malliin, mutta kurkihirsi on nostettu korkealle
teräväksi harjaksi. Harmaja ja vanhanaikainen se on, pari kolme pientä
pirtinikkunaa räystään alla, toisessa päädyssä risti. Ja kirkonkylä
on samansuhteinen. Yksi pieni ja raihnainen talontapainen on kirkon
vieressä törmällä, toinen vähän isompi lahden takana. Muut talot
etäämmällä järvien rannoilla aina puolen peninkulman päässä toisistaan.
Synkintä sydänmaata! Taloillakin on omituinen salomainen leimansa.
Metsä kasvaa aivan navetan takana. Viljelyksiä on vähän, siellä
täällä pellonriekaleita pitkin törmiä, eikä näy työntekijöitä kotona
missään. Tervahaudalla ovat kaikki, jotka suinkin kykenevät. Siellä se
on salonmiesten työpaikka, petäjiköstä se on elanto otettava, joskin
lujasta on otettava ja vaikka siitä niukka monasti tuleekin. Muuten ei
elä.
Lentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään
epäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys
ja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen
sydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita
vaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet
siihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää.
Vuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti
nuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan
Venäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin
pääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta,
tarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä
hävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on
huonoa, metsästys ei kannata... Lentiira näyttää todellakin olevan
tuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.
Niin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä
itse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian
synnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja
ensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta
hiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat
ja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota
vailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina
ainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja
sovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla
tulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu
rakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä
valmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi,
varsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti,
joten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä
joskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties
sen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa
aarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa
paremman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.
Eihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan
vaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin
vuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä
ytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin
kukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä
tulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan
viimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista
synkin.
Mutta nyt elävä sukupolvi ei siitä ajasta uneksikkaan, ja sille onkin
ehkä onnellisinta, ettei se osaakaan uneksia.